Yleensä pelit jäävät historiaan teknisellä toteutuksellaan, mutta nyt interaktiivinen tuotos kanonisoidaan tarinansa ansiosta.
To the Moon näyttää SNES-ajan toimintaroolipeliltä, mutta totuus on aivan toinen. Se on mekanismeiltaan pinnallinen seikkailupeli, jonka sisältämä tarina on pelimittapuulla syvempi kuin Mariaanien hauta.
Varoitan sinua. Älä lue tätä arvostelua, jollet ole vielä pelannut tätä mestariteosta, sillä peli on parhaimmillaan, kun siitä ei tiedä yhtään mitään. Riittäköön sinulle tieto, että To The Moonin vaatimaton pikselikuori kätkee sisäänsä erään pelihistorian merkkipaaluista, kerronnaltaan yhden parhaista koskaan tehdyistä digitaalisista peleistä.
Saat miehen kyyneliin
Oli synkkä ja myrskyinen yö. Yhtäkkiä pamahti auton ovi. Sigmund-korporaation tiedemiehet ovat saapuneet asiakkaansa luokse tarkoituksenaan muuttaa kuolemaisillaan olevan vanhuksen muistoja, jotta tämä voisi toteuttaa suuren unelmansa, kuumatkan. Tavoitteena on matkustaa asiakkaan muistoissa aina lapsuuteen saakka, minne siemen kuumatkasta istutetaan. Tämän jälkeen Sigmund-korporaation laite laskee uudet muistijäljet ja pyrkii toteuttamaan tilaajan toiveet.
Muistojen peukalointi kertoo potilaan elämäntarinan lisäksi paljon muutakin. Nopeasti tiedemiehet joutuvat vaikeiden valintojen eteen. Voiko asiakkaan koko elämän korvata keinotekoisilla muistoilla? Kuinka pitkälle asiakkaan toiveita on kunnioitettava? Tämän enempää en juonesta viitsi kirjoittaa, sillä en missään nimessä halua spoilata sen vaikutuksia. Sanonpahan vain, etten ole koskaan pelannut To the Moonin veroista peliä.
Koskettava tarina kirvoittaa kyyneleet silmäkulmiin ja monta kertaa. Tässä ei yksikään peli ole aikaisemmin onnistunut, ei edes Aerisin freudilaisesti epäilyttävä lähtö. To the Moonin juoni toimisi myös elokuvana tai kirjana.
Hahmot on käsikirjoitettu uskottavasti ja pelin tematiikka pyörii hyvin arkisten asioiden ympärillä, sellaisten kuten miten ihmiset reagoivat esimerkiksi läheisten sairastumiseen tai vaikkapa asuntolainan kasvamiseen ylivoimaiseksi. Vaikka aihepiirit kuulostavat paperilla tylsiltä, ne luovat tarinalle samaistumisen kautta erittäin tehokkaan tarttumapinnan. Juonen edetessä tuntuu, että käsikirjoitettujen hahmojen asemasta pelissä on oikeita ihmisiä oikeine ongelmineen. Se, jos mikä, luo riipaisevaa dramatiikkaa.
Pelissä on myös huumoria, mutta se sopii koskettavaan tarinaan erinomaisesti. Vaihtelut draaman ja komedian välillä on toteutettu uskottavasti ja huumoria käytetään tehokeinona, jolloin se luo syvyyttä tarinaan ja hahmoihin.
Pieni suuri seikkailu
Pelin tekninen toteutus antaa odottaa aivan toisenlaista kokemusta, sillä lintuperspektiivistä kuvattu seikkailu on kuin SNES-aikojen toimintaroolipeli. To the Moonin tapauksessa yksinkertainen graafinen toteutus on selkeä voimavara, sillä muutamasta pikselistä kasatut pelihahmot vain vahvistavat immersiota.
Nyt mielikuvitus joutuu töihin, kun jokaista ilmettä tai elettä ei voi tulkita pelihahmon polygonikasvoilta. Lähestymistapa toimii kerrassaan erinomaisesti, varsinkin kun kakku kruunataan puuttuvalla ääninäyttelyllä. Jokainen voi rakennella pelin hahmoista mieleisensä kokonaisuuden.
Japanilaisia roolipeliperinteitä kunnioitetaan kuvan lisäksi myös äänessä, sillä peliin on loihdittu todella sykähdyttävä musiikkiraita. Haikean melankoliset pianokappaleet sopivat pelin tunnelmaan kuin nakutettu.
Yksinkertaisen syvällistä
Kuumatkan mekaaninen kivijalka on yksinkertainen, mutta palvelee juonenkuljetusta. Tiedemiehet matkaavat sängyssä makaavan vanhuksen muistoissa aina vain kauemmaksi lapsuuteen. Kentät ovat yksittäisiä muistoja, jotka linkittyvät menneisyyteen muistoesineiden avulla.
Jokaisessa muistossa on yksi esine, joka antaa pääsyn syvemmälle mielen syövereihin. Esine on ympäröity suojakentällä, joka murretaan pelimaailmaan kätkettyjen kokemusten tai esineiden antamien muistisirpaleiden voimalla. Kun muistoesine on vapautettu suojakentästä, seuraa yksinkertainen puzzle, jonka läpäisemällä portti uuteen muistoon avautuu.
Vihollisia tai pahiksia ei pelissä ole lainkaan, kuten ei myöskään kokemustasoja tai hahmonkehitystä. Pelin jokainen aspekti on alistettu palvelemaan juonenkuljetusta. Pelimekanismiensa puolesta To the Moon jäisi reilusti alle keskitason, mutta peli on paljon enemmän kuin algoritmiensa summa.
Tulevaisuus on tarinoissa
Pelien tulevaisuus ei ole vain entistä realistisemmassa grafiikassa tai satojen miljoonien dollareiden tuotantobudjeteissa. Viisastenkivi on löydettävä pintakiillon sijaan sisällöstä. Tarinansa puolesta To the Moon on rohkea suunnannäyttäjä.
Noin viiden tunnin mittainen seikkailu on aika lailla kertakäyttökamaa, mutta tarina ja sen intensiteetti on ihan omaa luokkaansa. Minut peli imaisi niin lujaa pyörteisiinsä, että tarina oli katsottava loppuun kertaistumalla. Seikkailu on juuri oikean mittainen, se ei tunnu venytetyltä. Muidenkin kuin poikamiesten kannattaa varata nessuja tietokonetasolle, sillä vain kivikasvoinen kyynikko voi väittää, ettei tarina koskettanut. Minulle pelikokemus oli päräyttävä, pikkupelin tarina pääsi nahan alle.
To the Moon valaa uskoa myös itse kerrontavälineeseen. Jos digitaalinen peli pystyy nostamaan tällä tavalla tunteita pintaan, ehkä tätä herkkua saadaan lisää myös tulevaisuudessa. Toivottavasti isommat studiot ottavat tästä tuotoksesta mallia. Ainoa keino päästä eroon lasten harrastuksen stigmoista on nousta sisällössä samalle tasolle muun populaarikulttuurin kanssa.
Tämä pieni indiepeli on sisältönsä puolesta valtaisa virstanpylväs digitaalisten pelien kerronnallisella kentällä, vaikka mekanismeiltaan se on äärimmäisen yksinkertainen. Pelimäisyyksiä ei tarinan edetessä huomaa edes kaipaavansa, sillä nyt mekanismit tukevat pelin pihvinä toimivaa tarinaa.
Omissa kirjoissani To the Moon on eräs mukaansatempaavimmista pelikokemuksista koskaan, taattu moderni klassikko. Tähän ei tarvittu Crysis-tason grafiikkaa, Hollywood-kaliiperin käsikirjoittajia tai miljoonien dollareiden tuotantobudjettia.
Tällaisten kokemusten vuoksi pelaamista harrastetaan.
93
