Trine 3: The Artifacts of Power - Puoli pelivaltakuntaa

Velhoakatemiassa arkkitehtuuri ei kuulu kursseihin.

Tiedätkö mikä on kakkuparadoksi? Sen on se, kun haukkaa liian ison palan kakkua, jolloin käteen jää vain pieni pala kakkua. 

Trine-sarja on pienen suomalaisstudio Frozenbyten menestystarina. Vuonna 2009 alkaneessa sarjassa fantasiahahmojen arkkityypit ritari, varas ja velho tasoloikkivat ja taistelevat tiensä läpi värikkäiden satumaailmojen. Pelit ovat kasvaneet osa osalta entistä mahtipontisemmiksi, mutta nyt tekijät ovat ylittäneet omat rajansa.
Maailma on edelleen sarjakuvamainen ja pastellisävyisen kaunis, mutta kuten kolmososat usein tekevät, laajenee kolmanteen ulottuvuuteen. Se muuttaa pelin luonnetta ja varsinkin taistelussa yksi liikkumissuunta lisää on tervetullutta. Mutta muutos on vaatinut paljon työtä, eivätkä kaikki vanhat temput selvinneet muutoksesta. Esimerkiksi ohjaaminen on kärsinyt, sillä näppäimistöllä liikkuminen on aika epätarkkaa, jos täytyy edetä yhtä aikaa syvyys- ja leveyssuuntaan, padilla taas tähtääminen menee hakuammunnaksi.
Sankareita shanghaiaamassa
Sitten viime Trinen vastahakoiset sankarimme Pontius Rohkea, Zoya ja Amadeus ovat lähteneet omille teilleen. Jalomielinen ritari Pontius jahtaa lammasvarasta, varas Zoya on siirtynyt rikkaiden asuntojen tyhjentämisestä Indiana Jones -henkiseen aarrejahtiin ja velho Amadeus on perhelomalla vaimon ja lasten kanssa.
  Sitten tuntematon kivihirviö hyökkää taika-akatemiaan ja hahmot yhteen sitova artefakti Trine kaappaa heidät taas apuun. Kukaan kolmikosta ei hypi ilosta Trinen ilmestyessä paikalle ja kivihirviön kaaduttua he haluavat artefaktista eroon. Trine menee rikki ja vapauttaa ensimmäisestä osasta tutun pahan velhon Sarekin. Rikkoja maksaa, joten kyllästyneet sankarit säntäävät etsimään Trinen paloja pysäyttääkseen Sarekin.
Mutta peli loppuukin cliffhangeriin jo ensimmäisen palan löytämisen jälkeen, se onkin siis Artifact of Power.  
Steamistakin löytyvän virallisen lausuntonsa mukaan Frozenbyte kertoo purreensa budjettiaan isomman palan. Kolmas ulottuvuus vaati kolme kertaa enemmän rahaa kuin edellinen Trine, 5,4 miljoonaa dollaria. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan tehtynä Trine 3 olisi maksanut noin 15 miljoonaa dollaria, mitä Frozenbytellä ei ole. Sarjan lopun kohtalo on toistaiseksi epäselvä, mutta intoa lopetukseen riittää jos aloituksella saadaan kirstun täytettä.
Tekijät itse vakuuttavat olevansa peliin tyytyväisiä, ja katsovat täyttäneensä Early Accessissa antamansa lupaukset. Ikävä kyllä kaikki eivät ole samaa mieltä. 
Onko peli siis puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä?

Pontius, Zoya ja Amadeus haluavat Trinestä eroon.

Kliseitään värikkäämpi kolmikko

Pontius on perään antamaton hyväntekijä, jonka yksinkertaisesta päästä löytyy välillä oivaltavia ajatuksia. Hän esimerkiksi kyseenalaistaa sankaritouhun sosioekonomisen tasapainon, koska joutuu kerta toisensa jälkeen pelastamaan kuninkaallisia ja muita mahtavia tavallisten lampaiden turvallisuuden kustannuksella. 
Zoyaa sankariteot ärsyttävät selvästi eniten. Sarkastinen varas valittaakin, että taika-akatemia on huono seikkailupaikka, koska hän on jo ryöstänyt sieltä kaiken. Amadeus ei jää ystäviensä varjoon, joskin änkyttävä kynäniska tuntuu kotiutuneen vähän liikaakin tuimaluontoisen vaimonsa tohvelin alle.
Totutusti Pontiuksella, Zoyalla ja Amadeuksella on jokaisella omat temppunsa ja eteneminen on käytössä olevan sankarin jatkuvaa vaihtamista. Jos käyttösankari potkaisee tyhjää, valitaan uusi yrittäjä ja edellinen palaa pian taas henkiin. Perusjutut, kuten reunoista roikkuminen ja seinästä toiseen kimpoilu ovat kaikilla hallussa.
Pontius elää ajassa miekka ja kilpi, joten hän hoitaa taistelun. Lisäksi hän taklaa isojakin esineitä pitkin kenttiä ja osaa jopa liitää kilvellään. Koska kilpi on rintapanssaria pienempi, tonnikeijun liitely on lievästi koomista katsottavaa.
Zoya hallitsee renkaisiin tarttuvan köyden. Sillä voi joko heilua itse paikasta toiseen tai vetää kaukana olevia esineitä lähemmäksi. Taistelussa varkaan jousi kantaa paljon Pontiuksen miekkaa pidemmälle.
Amadeus haaveilee oppivansa joku päivä tekemään tulipallon, mutta toistaiseksi velhonreppanan pitää tyytyä telekinesiaan ja laatikoiden luomiseen tyhjästä. Suippohattu on pelin ongelmanratkaisun ydin, sillä eteneminen on monesti kiinni oikeaan kohtaan laitetusta massasta. Lieneekö perhe-elämä rapistanut velhon kyvyt, sillä Amadeus ei osaa enää tehdä useampaa laatikkoa kerrallaan, tai kuoppien yli auttavia levyjä tai edes ilmassa leijuvia laatikoita.

Puulohari hiostaa armotta.

Kartta auttaa eteenpäin

Satumaailmassa on loikittavaa. On vanhoja viidakkoraunioita, hiisikaivoksia, taika-akatemiaa, metsiä ja oudoimpana ratkaisuna maaginen kirja. Taikakirjan sivuilla hortoilu oli vaihtelua, kun pastellinsävyiset maisemat vaihtuivat piirrettyihin seepiasävyihin. 
Kenttä on jopa häiritsevässä määrin tarkoitettu tarinan selostukseen, sillä sivuilta löytyy iso osa pelin taustatarinaa. Kaikkiaan kentät ovat pirteän värikkäitä ja mieleenpainuvia, vaikka kolmas ulottuvuus jää etenemisessä vähän mausteen asemaan. Pääasiassa edetään vasemmalta oikealle ja alhaalta ylös, kuten tasohyppelyssä kuuluukin.
Tasohyppelypeleille klassiseen tyyliin kenttien välillä liikutaan karttaruudun kautta. Vanhoja haasteita voi yrittää uudelleen, ja tarinaa kuljettavien pääkenttien lisäksi pääsee tutkimaan lisähaastetta antavia sivupolkuja. Monet lisäkentät rajoittavat pelaamisen vain yhteen sankareista,  jolloin toiselle hahmolle helpot ongelmat vaativatkin luovaa pähkäilyä.
Sivupolut ovat pääkenttiä huomattavasti haastavampia, sillä sankareiden ja siten lisäyritysten rajoittamisen lisäksi vihollisia on taisteluissa enemmän, ajoitusta vaativat kohdat ovat tiukempia ja kaavoihin kangistunut hyppijä joutuu oppimaan uusia temppuja. Korkeampi rima kannattaa, sen avulla oppii pelaamaan tehokkaasti. 
Lisäkentät tuovat menoon maustetta. Mausteet toimivat parhaiten kun niitä saa itse lisätä, mutta ala-asteen keittotädin tavoin Trine pakottaa maistamaan kaikkea. Kentistä nimittäin löytyy kultaisia kolmioita, trineangleja, joita tarvitaan etenemiseen. Vaikka pääkentät koluaisi täydellisesti, killuttimia ei saa kerättyä riittävästi viimeisten kenttien avaamiseen, vaan loppupomon kohtaamiseen on pelattava lähes kaikki kentät onnistuneesti läpi. Lopussa homma menee perfektionistiseksi hinkkaamiseksi, kun karttaruutua juostaan edestakaisin etsimässä aiempiin kenttiin unohdettua kerättävää.
Keräilyyn pakottaminen tuntuu keinotekoiselta pelin pidentämiseltä. Viimeisenkin trineanglen löytäminen laajoista kentistä vaatii tarkkoja silmiä ja sormia sekä ahkeraa edestakaisin sahaamista, mikä saa aiemmin viehättävät ja erilaiset kentät äkkiä tuntumaan kuluneilta. Koska sivupolut pakottavat pelaamaan vain yhdellä sankarilla ja virheliike palauttaa kentän alkuun, samaa pätkää saa hinkata vieläkin enemmän.
Mukana on myös kenttäeditori kai pelin lyhyttä kestoa kompensoimaan, mutta sillä on Early Accessin aikana saatu kasaan vain muutama yksinkertainen yksittäiskenttä. Toivon mukaan pelin ympärille kehittyy aktiivinen modiyhteisö, sillä jo muutama kunnollinen fanituotos pidentäisi pelistä saatavaa nautintoa useilla tunneilla.

Kolmas ulottuvuus antaa liikkumatilaa.

Ovelaa suunnittelua, hektistä huitomista

Yksinkertaisista tempuista syntyy monipuolinen kokonaisuus. Välissä ongelmat ovat mallia ”laita laatikko portaaksi”, mukana on etenemistä muuttavia esineitä ja tarkkaa ajoitusta vaativaa hyppelyä, mitkä pitävät menon pirteänä. 
Taistelu on mukana lähinnä ongelmanratkaisun mausteeksi, mutta hektinen väistely häröpallon keskellä piristää etenemisen muuten rauhallista tahtia. Useimmiten taistellaan kentissä tarkoitusta varten olevilla areenoilla aalto toisen jälkeen ilmestyviä vihollislaumoja vastaan, mikä on ennustettavaa mutta viihdyttävää. Vastustajaa löytyy hiisistä, luurangoista ja torahampaisista taikakirjoista taikuuden valtaamiin kivi- ja puukasoihin. Erityisesti pidin pelin loppuvihollisena olevasta puulohikäärmeestä, jota vastaan taistellessa saa hyppiä ja väistellä minkä lihavan ritarin jaloista pääsee. Ei tämä mikään Dark Souls ole, mutta hiki siinä silti tuli.
Moninpeli sujuu kimppapelinä saman koneen ääressä tai verkon yli. Pelaajat saavat joko vaihtaa hahmoja vapaasti tai jokainen pelaa kiinteästi yhtä tiettyä hahmoa. Vapaavaihtelussa eteneminen muistuttaa yksinpeliä, jossa pari kloonia häiritsee omaa aivotyötä: kolme velhoa saman palikan kimpussa ei pääty hyvin. Kiinteillä rooleilla jokainen saa rauhassa keskittyä omaan vastuualueeseensa. Koska kyseessä on yhteistyö, etenemisen hauskuus riippuu peliä enemmän peliseurasta.
Minun Trineni on puoliksi täynnä. Onhan se vähän lyhyt ja tarina jää kesken, mutta noin kuusi tuntia on ihan kohtuullisesti muuten AAA-tasoiselle indiepelille. Frozenbyte osaa asiansa. Haasteet ovat hyvin suunniteltuja, kentillä on tarpeeksi kokoa ja omat persoonalliset luonteensa, hahmojen erilaisuutta käytetään ahkerasti, mutta ei pakotetusti,  Vaikeustasokin on sopiva. 
Jos Frozenbyte saa massit kasaan ja tarinan loppuun, palaan tämän herkun pariin mielelläni. Sitä odotellessa palaan edellisten osien pariin, sillä on aina parempi trinettää kuin whinettää.
Sen pituinen se.

 

Trine 3: The Artifacts of Power

Arvostelut: PC 
Frozenbyte
Minimi: Intel Core i3/i5/i7 1.8 GHz dual-core tai AMD 2.0 GHz dual-core, 4 Gt RAM, GeForce 260 tai Radeon HD 4000
Suositus: Intel 2.0 GHz quad-core tai 2.6 GHz dual-core, 8 Gt RAM, GeForce 560 2 Gt tai Radeon HD 6850 2Gt
Testattu: AMD FX-4350 4.2 GHz, nVidia GTX 750 TI, 8 Gt RAM
Moninpeli: 3 pelaajan co-op paikallisesti ja verkossa
Versio: Arvostelu
Muuta: Sisältää kenttäeditorin.
Ikäraja: 12

 

 

 

 

 

 

 

82