Amerikassa kaikki on tunnetusti suurta, niin myös lentokenttädraama.
Toimitukseemme iski melkein viikon kestänyt sähköpostikatkos juuri ennen kuin olin lähdössä Game Developers Conferenceen San Franciscoon. Kaltaiselleni sähköpostineurootikolle tilanne olisi ollut jo ihan riittävän ahdistava ilman matkavalmisteluitakin, mutta kun reissuun oli enää muutama päivä, enkä ollut vieläkään päässyt postilaatikolleni, tunsin olevani kusessa.
Tiesin sentään, mihin koneeseen olin nousemassa, mutta paria kuukautta aiemmin varaamani hotellin nimestä minulla ei ollut enää mitään selkeää muistikuvaa. Sähköinen lentolippuni ja tiedot hotellivarauksesta odottivat digitaalisessa limbossa.
Kun en muuta keksinyt, ryhdyin täyttämään eri hotellien yhteydenottolomakkeita ja kalastelemaan tietoja mahdollisesta hotellivarauksestani. ”Halusin vain varmistaa, että varaukseni on kunnossa teillä...” Hotellien asiakaspalvelijat epäilemättä ihmettelivät outoja viestejäni.
Kaipa riittävällä sinnikkyydellä olisin löytänyt sadan keskustahotellin joukosta omani, mutta onneksi jännitys raukesi seuraavana päivänä, kun Outlookini palasi henkiin. Sen jälkeen minun ei tarvinnut kuin setviä viime tingassa kaikki kymmenet Game Developers Conferenceen liittyvät yhteydenotot, joille olin koko viikon ajan esittänyt mykkäkoulua...
Houston, meillä on ongelma
Perillä Amerikassa pääsin jännittämään ihan muita asioita. Journalistina minun kuuluu matkustaa Yhdysvaltoihin journalistiviisumilla, jonka hakupaperit hakevat yksityiskohtaisuudessa vertaistaan. Viisumiprosessiin kuuluu haastattelu Yhdysvaltain suurlähetystön tiloissa. Haastattelussa viisuminhakijan kuuluu antaa sormenjälkensä. Koska journalistiviisumi on voimassa vain pari vuotta kerrallaan, vaivalloinen hakuprosessi on minulle jo rutiinia.
Vaivalloisuudesta huolimatta journalistiviisumissa on myös puolensa. Jokainen Yhdysvaltoihin saapuva turisti joutuu maahantulohaastatteluun, jossa varmistetaan maahantulon syy. Journalistiviisumi on siinä määrin yksiselitteinen dokumentti, että maahantulohaastattelut hoituvat yleensä vauhdilla. Tai niin ainakin uskoin, kunnes marssin vasta uusimani viisumin kanssa virkailijan luo saapuessani San Franciscoon vuosi takaperin.
Kysymykset olivat sitä tavallista, mutta kun oli aika lukea sormenjälkiä, virkailijan naama meni vakavaksi. ”Sir, sormenjälkesi eivät vastaa rekisteriämme.”
Lopun iltaa viruin pienessä odotushuoneessa noin kymmenen muun tuskastuneen näköisen matkamiehen kanssa. Vaikka kukaan meistä ei ollut virallisesti pidätettynä, ilmassa leijui epämääräinen pakkokeinojen uhka. Huoneessa vallitsi niin tiukka kuri, ettei edes matkapuhelintaan saanut räpeltää.
Matkustusdokumentteja syynännyt rajavartija vaikutti hänkin stressaantuneelta. Sain kuulla, että hän joutui tekemään tiskin takana yksin kahden ihmisen työt. Ei siis ihme, että maahantulo-oikeuden käsittely mateli. Turhauttavimmalta vaikutti edelläni käsitelty tapaus, jossa ranskalaisella pariskunnalla ei ollut esittää sylivauvastaan virallisempaa henkilöpapereita kuin kunnantalon vahvistama syntymätodistus. Amerikkalaisille se ei oikein riittänyt.
Vierelläni tuntikaupalla istunut nainen kihisi raivosta ja pomppasi lopulta tiskille rähjäämään. Hän oli juuri missannut jatkolentonsa Havaijille. En kuullut sanatarkasti mitä rajavartija vastasi hänelle, mutta nainen palasi tuota pikaa paikoilleen. Hän ei korottanut ääntään enää toista kertaa...
Kolme tai neljä tuntia myöhemmin tuli minun vuoroni. Pam! Pam! Pam! Pam! Virkailija löi leimoja passiini ja kutsui sitten luokseen. Tässä on passinne, olkaa hyvä, voitte poistua. Hänellä ei ollut minulle jatkokysymyksiä, eikä sen puoleen tarkempaa selitystä pitkän viivytyksen luonteesta. Kelpasi minulle.
Kalteritarinoita
Tämän tarinan kerrottuani varmasti ymmärrätte, miksi oloni oli lievästi sanottuna levoton, kun palasin seuraavaa Game Developers Conferencea vartan Amerikan maaperälle. En todellakaan halunnut joutua toista kertaa Huoneeseen. Sinne joutumisen riski tuntui silti varsin todelliselta, eikä asiaa auttanut se, että taskussani oli kaksi eri passia.
Vanhempaan passiin oli liimattu yhä voimassa oleva journalistiviisumini, uudempi passi taas oli virallinen matkustusasiakirjani. Olin etukäteen varmistanut Yhdysvaltain suurlähetystöstä, että kahden passin taktiikkani oli ihan kosher. Se oli kuitenkin vain yhden lähetystövirkailijan mielipide, maahantulotiskillä näkemys saattaisi olla ihan toinen.
Kuinka ollakaan, kahdesta passista huolimatta oma maahantulohaastatteluni oli sujuvin koskaan. Minulta ei kysytty edes maahantulohaastatteluiden vakiokysymystä: ”Kauanko aiotte viipyä maassa?” Väärin vastaamalla (”Ajattelin asettua tänne asumaan...”) pääsee kuulemma saman tien paluureissulle.
Amerikkalainen maahantulohaastattelu ei ole mikään vitsi. Vielä ennen WTC-iskuja lehdistöviisumeihin suhtauduttiin ilmeisesti kuolleena lain kirjaimena. Olen kuullut monta tarinaa pelitoimittajista, jotka reissasivat toistuvasti Yhdysvaltoihin ja väittivät olevansa lomailemassa. WTC-iskujen jälkeen voimaan astuneet uudet turvallisuusmääräykset muuttivat kaiken: toimittaja ilman viisumia on yhtä kuin toimittaja, jolta evätään systemaattisesti maahanpääsy. Tarinan hurjimmissa versioissa (Googlaa Guardianin toimittaja Elena Lappin) kotimatkalle päästään vasta ruumiintarkastuksen, käsiraudoituksen ja huonosti nukutun selliyön jälkeen.
Hassua miten kaikkeen tottuu. Ensimmäinen kerta amerikkalaisen lentokentän alastonskannerissa tuntui ihmisoikeusloukkaukselta, nykyään en edes ajattele asiaa, kun astun tuttuun millimetriaaltoja ampuvaan lasikoppiin ja kohotan käteni ylös. Rai-rai!
Tiedon temppelissä
Pitkät lennot ja matkustamiseen liittyvän stressin kestää, sillä Game Developers Conference on hieno tapahtuma. Liioittelematta missään ei pääse kuuntelemaan yhtä mielenkiintoisia ja rehellisiä näkemyksiä peleistä ja peliteollisuuden tilasta. Infoähkyn päälle mahdollisuus nähdä pelintekijälegendoja livenä on kuin kirsikka kermakakun päällä.
Valitettavasti minulla ei ollut vapaita sivuja eikä aikaa kirjoittaa tässä numerossa konferenssin annista enempää, mutta luettelen ainakin lyhyesti muutamia kohokohtia konferenssiviikolta:
– Virtuaalitodellisuus. Se korvaa vielä oikean todellisuuden.
– Ylipainoisia nöyryytetään videopeleissä. Luennolla kuultiin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tuskaa, mutta myös ihan valideja pointteja.
– League of Legendsin pelisuunnittelija ylistämässä Nethackin pelimekanismeja? Melkoinen juttu!
– Sodankäynnin säännöt videopeleissä. Maailmankirjat ovat menneet sekaisin, kun sotapelifirma etsii yhteistä maaperää Kansainvälisen Punaisen Ristin kanssa.
– Civilization: Beyond Earthin suunnittelijakaksikon postmortem-luento, jossa ei mainittu sanallakaan Alpha Centauria. Pelin suurimmat ongelmatkin sivuutettiin aika yliolkaisesti. Mitä ihmettä?
Kuullakseen tämän kaiken konferenssissa saa juosta tukka putkella. Puhelimeni askelmittari mittasi minulle noin 15 000 askelta päivässä. Läppäri, kamera ja muut toimittajan tykötarpeet selässä sellainen käy ihan kuntoilusta. Ensi vuonna uudestaan, ensin vain on uusittava viisumi.
Tuomas Honkalan paperit ovat kunnossa. Tai ainakin hän toivoo niin.
