Muinaismuistot näkevät painajaisia, joissa sekä Nathan Drake että Indiana Jones osuvat yhtä aikaa paikalle. Siitä eivät selviäisi edes Stonehengen umpikivet.
Unchartedien teemaan sopivasti nykyjulkaisijat ovat arkeologeja, jotka kaivavat esiin männävuosien pelijäännöksiä ja putsaavat ne näyttelykuntoon. Pelijäännökset tosin paranevat ajan kanssa, Nathan Draken esiin tonkimat muinaislöydöt lähinnä sortuvat, räjähtävät tai uppoavat.
Olen enemmän kissaihminen
Älkää lyökö vielä, antakaa kun selitän! Silloin ysärillä Crash Bandicootit olivat mainion simppeleitä toimintaloikkia, mutta jo kakkospleikkarin päivinä suosin Insomniac Gamesin värikästä Ratchet & Clank -sarjaa turhan angstaavaan Jak-saagaan verrattuna. Kolmospleikkarin Unchartedit oli siis lyhyen testin perusteella helppo sujauttaa yliyksinkertaisen Hollywood-kummitusjunan karsinaan.
Sitten ne penteleet menivät ja tekivät The Last of Usin, yhden viime vuosien ylivoimaisesti parhaista toimintapeleistä. The Last of Us iski niin kovaa, että järkähtämättömän jääräpäinen mieleni alkoi harkita uuden mahdollisuuden antamista Naughty Dogin kehutuille toimintapeleille.
Kuten tiedän, asuntoani salakuunnellaan. ”Sattumalta” Sony pukkasi joulumarkkinoille uusitun Uncharted-trilogian nimellä Uncharted: The Nathan Drake Collection, jossa muinaismuistot ovat entistä hoodeempiä!
Mies vailla menneisyyttä
The Nathan Drake Collection paketoi yhteen siistiin pakettiin Draken kolme PS3-seikkailua: kaiken aloittaneen Uncharted: Drake’s Fortunen, sarjan maineeseen nostaneen Uncharted 2: Among Thievesin ja sen kolmannen jossa ollaan aavikolla, Uncharted 3: Drake’s Deceptionin. Vitan Uncharted olisi ollut kiva lisä, mutta kaikkea ei voi saada.
Nathan Drake Collection on erinomainen aikamatka PS3-pelien tekniseen kehitykseen. Kokoelma nostaa resoluution Full HD -tasolle, mutta myös lisää parempia valaistusefektejä ja tekstuureita. Koko trio rullaa iloisen tasaisesti 60 ruutua sekunnissa.
Lopputuloksena ensimmäinen peli näyttää ihan kivalta, mutta toinen ja etenkin kolmas myös nykymittapuulla tosi hyvältä! Niin hyvältä, että nettisaitti VG 24/7 luuli kakkososaa tulevaksi neloseksi ja teki siitä ennakon, jonka temaattisena huipentumana journoparka kutsui itseään Uncharted-veteraaniksi.
Lyijymyrkytys
Pelillisesti Unchartedin kaksi pääosan esittäjää ovat räiskintä ja kiipeily. Kiipeily on kaikille Assassin’s Creedinsä pelanneille tuttua huttua. Drake tarttuu pienimpäänkin ulokkeeseen, joskaan ei saa kiipeillä yhtä vapaasti kuin salamurhaajat. Unchartedit ovat tiukasti putkiskripattuja pelejä, joten myös kiipeilyreitit ovat ennaltamäärättyjä. Pariin otteeseen jouduin arpomaan oikeaa kiipeilysuuntaa, kun en erottanut sopivaa kädensijaa taustasta, mutta muuten kiipeily toimii kuten pitääkin.
Unchartedin räiskintä ansaitsee arvosanaksi vain ihan jeesin. Se toimii, muttei säväytä. Drake kantaa mukanaan vain yhtä isoa ja yhtä pientä tuliluikkua kerrallaan, ja koska niihin ei mahdu kuin pari lippaallista ammuksia, pitää uusia noukkia vähän väliä. Sitten vaan nökötetään suojien takana, mikä ei yllätä: Unchartedit ilmestyivät juuri suojaräiskintöjen kulta-aikaan.
Räiskintä ei loista mutta hoitaa hommansa. Paitsi että sitä on ihan liikaa, jokaisessa pelissä. Unchartedit ovat tyylipuhtaita Hollywood-pastisseja, ja niissä rikkoo illuusiota se, kuinka kylmäverisesti Drake lanaa sadoittain ihmisiä per seikkailu. Plussapuolena pahikset sentään mainitsevat asiasta pariin otteeseen.
Puuduttavaksi asti räiskintää on vain ensimmäisessä pelissä, sen osiot tuntuvat samanlaisesta tulitaistelusta toiseen siirtymiseltä.
Uncharted on kuin Sonyn versio Gears of Warista. Ne heijastelevat emokonsoleidensa imagoa mainiosti: toinen on ÄIÄmäinen superrankka, kasarin hevilevykansista tyylivaikutteensa varastanut turboahdettu testosteronijuna, toinen veijarimainen, hauska ja värikäs Indiana Jones -henkinen Hollywood-hupailu eksoottisissa ja aurinkoisissa maisemissa. En tiedä teistä, mutta minun mielestäni jälkimmäinen on vähemmän korni.
Nyt mä oon kartalla!
Jos joutuisin valitsemaan suosikkini kolmikosta, valitsisin kakkosen. Matka turkkilaisesta museosta Nepalin kautta myyttiseen Shambhalaan oli monipuolisempi kuin ykkösen trooppiset sademetsät ja rauniot, mutta kakkonen ei vetänyt toimintakohtausruuviaan yhtä överiksi kuin kolmonen. Hahmot ja dialogi olivat sujuvimmillaan, joten ei ihme, että kakkonen oli juuri se sarjan ykkönen jo alkuperäisjulkaisussa.
Vuodet vaan ovat vieneet osan hohdosta. Vaikka koko kolmikko on edelleen toimiva ja sujuvan pelattava, ovat toinen toistaan ylivedetympiä toimintakohtauksia pursuavat pelit muuttuneet uudesta ihmetyksestä standardin kautta peruspullaksi, siksi samaksi tarveaineeksi, jota jokainen AAA-pelistudio epätoivoisesti työntää markkinoille. ”Seksivau!”-fiilis on korvattu ”Ihan siistiä”-fiiliksellä.
Kuinka kävi Uncharted-ennakkoluuloilleni: paljastuiko Nathan Drake Collection yksinkertaiseksi Hollywood-kummitusjunaksi? Kyllä, mutta se ei olekaan täysin huono juttu.
Uncharted ihannoi Hollywoodin kesäisiä, kertakäyttöisiä blockbuster-leffoja niin kovalla innolla, että itse tekee samalla itsestään kertakäyttöisen. Kun eeppisen toimintakohtauksen on kerran nähnyt, ei se vakuuta toisella kertaa enää samalla tenholla. Ei varsinkaan silloin, jos sitä pitää yrittää kymmenennen kerran.
Mutta blockbuster-mentaliteetissa ei sinällään ole mitään vikaa! Rentoa ja menevää pelaamista tarvitaan tasapainottamaan The Last of Usien väliset tauot, ja sellaiseen, lauantai-illan pelaamiseen kera muutaman oluen ja parin kaverin Uncharted toimii kuin täydellisesti! Aivan kuten ne Hollywoodin blockbuster-leffatkin.
The Nathan Drake Collectionin jälkeen minä odotan ensi kevään Uncharted 4: A Thief’s Endiä jo selvästi innostuneena!
Uncharted: The Nathan Drake Collection
Arvosteltu: PS4
Bluepoint Games/Naughty Dog/SCEE
Versio: Arvostelu
Moninpeli: Ei
Ïkäraja: 16
87
