Me kaikki haaveilemme pääsystä toisenlaiseen maailmaan, jossa taikuus ja hirviöt ovat totisinta totta. Siksi harjoittelemme pelaamalla.
Kun vessahätä yllättää kesken tiukan pöytäroolipeli-iltaman, tempautuu Daniel suureen seikkailuun. Jättimäisessä Harnakonin linnassa heräävä aikamiespoika luulee kavereiden laittaneen kaljaan huumausaineita, joten linnan vaarat voi kohdata selkä suorana. Eihän hallusinaatioihin voi kuolla, vaikka pirun uskottavasti tuon miekan terä viilsi!
Kun mukaan lyöttäytyy epäluotettava varjo, joka toivoo Danielin kuolemaa, olisi täyspäisempi ihminen huolissaan, ehkä jopa peloissaan. Mutta Unepicin epäeeppinen päähahmo on uskottava mukaelma internetiä kansoittavasta gamer-kansasta, siis täyspälli.
Unepic ilmestyi alunperin vuoden 2011 lopussa, mutta tuoreehko GOG-julkaisu nosti sen pelitutkan havaintoalueelle.
Käytävien kutsu
Unepic on klassinen metroidvania tavallista monipuolisemmilla roolipelielementeillä. Metroidvaniaa on linnan tutkiminen, hirviöiden hutkiminen ja vanhoille alueille takaisin pötkiminen. Linna on iso, eikä läheskään kaikkialle pääse heti, joten älä luulekaan, että näkisit jonkun alueen viimeistä kertaa.
Roolipeliä taas on paitsi kokemuksen kerääntyminen, myös vapaa hahmonkehitys. Suurin valinta on tietysti omat lemppariasetaidot, mutta tason noustua pisteitä voi jakaa ihan mihin itse haluaa, eri asetaidoista kestoon ja taikoihin. Vastaavaa kehittymisen vapautta ei muissa metroidvanioissa ole nähty.
Harmillisesti toiminta itse ei pääse hahmonkehityksen tasolle. Linnaa kuvataan useampi huone kerrallaan, mikä tekee Danielista onnettoman pikkupiipertäjän. Kaikki vihollisetkin, harvoja jättipomoja lukuunottamatta, ovat pikkukirppuja kirveineen ja miekkoineen. Hahmojen pieni koko vaikuttaa automaattisesti myös niiden käyttäytymiseen taistelussa. Pienet hahmot, ahtaat käytävät ja Danielin rajallinen liikevarasto takaavat, että suurin osa kamppailuista käydään selkä suorana vastustajaa metrin etäisyydeltä silmiin tuijottaen. Siinä sitten huidotaan, kunnes toiselta loppuu hiparit.
Tutkiminen on taistelua hauskempaa, sillä Harnakonin linna on tunnelmallinen, synkkä ja laaja. Sytkärin kanssa juoksentelevan Danielin on vielä erikseen sytytettävä linnan soihdut, joten uuteen ruutuun päästessäkään ei voi vielä tietää, mitä vaaroja se sisältää. Valoleikit luovatkin suurimman osan Unepicin tunnelmasta.
Nauru- ja huumorikuvat
Fantasioissaan Daniel on oikea vitsiniekka ja vääntää huumoria kaikesta linnassa kohtaamastaan. Uh oh! On vähemmän vaarallista töniä örkkiä grillijonossa kuin tunkea huumoria peliin. Jotkut jutut hymyilyttävät ja lukuisat videopeliviittaukset viihdyttävät, mutta pääsyntinään Unepic turvautuu huonolla tavalla lapselliseen navanalushassutteluun. Se ei öhö-öhötä, se vain vaivaannuttaa. Nauroin ääneen tasan kerran, ja siitä saa kunnian spontaani Zoidberg. Nyt taisin pilata senkin...
Unepicin isoin riippakivi on se, ettei siinä ole mitään omaperäistä. Sen tarinassa, tunnelmassa tai pelimekaniikassa ei ole mitään, mikä nostaisi sen lajityypin valioiden rinnalle. Unepic on hyvä mukaelma toimivasta genrestä, ja paremman metroidvanian puutteessa sitä pelaa ihan ilokseen, mutta kun pari vuotta kuluu tuskin muistan koko peliä tätä lehteä selatessani.
Ei se että on unepic, vaan se että on uninteresting.
Juho Penttilä
78
