Until Dawn - Painajainen vaahterametsässä

Hahmot ovat melkein aidon näköisiä.

On todella vaikea motivoitua pitämään teinijoukkoa hengissä aamuun asti.

Kauhupelit ovat kauheimmillaan silloin, kun sankariin samaistuu. Toki olemme kaikki olleet enemmän tai vähemmän tökeröjä teinejä, mutta on ne elokuvissa vaan niin tyhmiä. Onneksi nyt pääsen päättämään niiden puolesta. 
Kauhuelokuvien kliseillä pelaavassa Until Dawnissa joukko teinixejä jumittuu verta, kyyneliä ja kylmää hikeä tihkuvaksi talviyöksi erämaavuoren huipulle. Vaikka Until Dawnin elokuvamaisen kerronnan mekanismit lainaavat Heavy Rainia ja kumppaneita, tekniikasta vastaa aiemmin Move-hömppää tehnyt Supermassive Games.

 

Mökki metsässä

Kahdeksan nuorta saapuu Jenkkilän syrjäseutujen vuoristossa sijaitsevalle metsämajalle. Leffamoguli Washingtonin hulppea lomahuvila on syrjäinen paikka, jonne pääsee vain köysiradalla. Huvilalla katosi kaksi tyttöä tyhmän pilan seurauksena tasan vuosi sitten. Josh Washington kutsuu silloin bilettäneen porukan takaisin. Jännitys tiivistyy, kun vuorelta löytyy todisteita murhaajasta ja köysiradan vaunu jumittuu kauas asemasta. Ruumiilta ei voi välttyä. Vai voiko?
Until Dawn on kauhuseikkailu, jossa ei ole lainkaan pulmia, ainoastaan pulmallisia ja toisinaan vaikeita valintoja, jotka perhosefektin tavoin vaikuttavat tulevaan. Lukuisiin konflikti- ja keskustelutilanteisiin on yleensä kaksi toiminta- tai repliikkivaihtoehtoa. Valintaa seuraa usein Quick Time Event -tyyppinen nappijumppa, jonka mokaaminen voi muuttaa valinnan lopputuloksen. 
 Tarinan aikajana on lyhyt, iltahämärästä aamun kajastukseen. Sankareita ei ole vain yhtä tai kahta, jokaista college-teiniä ohjataan jossain vaiheessa. En avaa juonta kovin pitkälle, siitä kun ei kannata tietää ennakkoon juuri mitään. Jäätävän sopan aineksia on kerätty muun muassa slasher-rainoista, intiaanilegendoista ja Saw-pätkistä.
Joskus toiminta tai nimenomaan toimimatta jättäminen ovat myös merkittäviä valintoja, kuten ampumistilanteet, joissa annetaan yksi tai useampi maali, mutta mitään ei olekaan pakko ampua. Tai  johonkin esineeseen tarttuminen tai tarttumatta jättäminen. Ampumista ja käpälöintiä oli yllättävän vaikea jättää sikseen, sillä olen jo ehdollistunut ampumaan ja sorkkimaan peleissä vähän kaikkea.

Peliin jää koukkuun.

 
Paranormal Reactivity

Normiseikkailua muistuttavissa tallustelupätkissä ei ole todellisia haarautumia. Vihjeitä tai toissijaista nähtävää sisältäviä umpikujia lukuun ottamatta mennään tasan sinne minne käsikirjoittaja haluaa. Nappien oikea-aikaisen painelun ulkopuolella tekeminen rajoittuu kävelyyn, valon osoitteluun ja välkkeellä korostettujen esineiden käpistelyyn. Vuorelle on kätketty monenlaisia taustatarinaa ja alueen hyytävää historiaa paljastavia esineitä.
 Näin lineaarinen peli tarvitsee vahvasti omilla jaloilla seisovan tarinan. Onneksi Until Dawn jäpittää jämäkässä haara-asennossa, sen dialogi, merkilliset mysteerit ja ympäristöt kantavat kevyesti vähintään yhden läpäisyn taakan.
Kässäri toimii, se huomioi videopelin leffoista sekä telkkarisarjoista eroavat tarpeet. Juonessa on riittävästi suvantoja, joissa ehtii nuuhkimaan ruusuja ja etsimään vihjeitä. Suvantojen painostava ilmapiiri kiristää kivasti jännitystä, joka vapautetaan vauhdikkaissa kohtauksissa, kuten takaa-ajoissa ja käsirysyissä. Leffamaisen dramaattisesti kuvattuja kliimakseja piisaa muuten reilusti.
Ei siinä mitään, reaktionopeutta mittaavat kohtaukset ovat keskimääräistä jännempiä, sillä tilanteita ei voi ladata uudestaan ja vaikkapa fataali missaus jäisellä jyrkänteellä vaikuttaa tarinan kulkuun. Noutaja ei usein tule vielä yhdestä hudista, mutta kun tyrit, tyrit lopullisesti, mikä lisää huimasti painetta ja hikipisaroita. Sitten vain jatketaan tai aloitetaan koko peli uudestaan. Se ei ole vaihtoehto jos on jo pitkällä. Sumea suuntalogiikka auttaa nielemään runsaan nappijumpan – kolmio tulee aina ylöspäin suuntautuvissa liikkeissä, neliö vasemmalle ja sitä rataa.
 Tiukat paikat eivät ole pelkkää refleksirimpuilua. Liikkeelle herkän padin ansiosta osa jännäkakkailusta, kuten piiloutuminen, hoidetaan älä liiku -systeemillä, jossa ohjain ei saa hetkeen edes tärähtää. Jouduin oikeasti pidättämään hengitystä stalkkaavaa murhamiestä (tai naista) paetessani. Näppärä pikkukikka nostaa hurjasti tilanteen jännityskerrointa! En muista, että olisin koskaan kirjaimellisesti haukkonut happea videopelissä.


 
Tiedän mitä teit viime pelissä 

Ensimmäinen läpäisy vei kaltaiseltani fiilistelijältä suurin piirtein 10 tuntia, mikä on juonivetoiselle seikkailulle hyvä lukema. Tapatin yhden hepun töpeksimällä reaktiopainalluksen kesken kiipeilyn, kaksi muuta huonon valinnan seurauksena ja neljännen väärässä paikassa liikahtamalla. Valintojen seurauksista pidetään kirjaa erityisellä perhosefekti-ruudulla. Until Dawnissa pitäisi olla läjäpäin erilaisia loppuja, mitä en ehtinyt kokonaan vahvistamaan. 
Joten onko tässä sitä uusinta-arvoa? Jep, imu riittää ainakin toiseen kierrokseen, jossa yritetään paremman ennakkotiedon valossa valita toisin tai läpäistä joku paniikkikohta paremmin. Monista vaihtoehdoista voi sanoa vasta jälkeenpäin mikä olisi kannattanut ottaa, jos haluaa saada kaikki teinit aamuun asti hengissä. 
Uusinta-aloituskappaleen saa valita, joten aivan alkuun ei ole pakko mennä. Uusia kohtauksia en tainnut nähdä, mutta kohtausten henkilökaarti ja vuorosanat muuttuivat. Keskusteluoptioiden pyörittely näyttää vaikuttavan lähinnä hahmojen suhteisiin, joten jotain jää sanomatta myöhemmin tai päinvastoin.
Until Dawn ei ole perinteisessä mielessä vaikea, vaikka se asettaa pelaajan vaikeiden, pahimmillaan kumpi kuolee -tyyppisten kysymysten äärelle. Kenenkään ei tarvitse pelätä ainakaan jumittamista, sillä esinepulmailua ei ole lainkaan ja harhailulle annetaan vain vähän tilaa. 
Refleksivaatimuksista huolimatta Until Dawn liikkuu vahvasti kasuaalisektorilla. Kuka tahansa pääsee loppuun, mutta tällä kertaa kysymys kuuluu: millaiseen loppuun?
Sankareita näyttelee tyylikkäästi digitalisoitu liuta kakkosketjun leffastaroja, kuten *pus* Hayden ”Heroes” Panettiere, Rami Malek ja alan veteraani Peter Stormare. Koska ”sinä” itse et ole sankari, immersio ja sitä myöten vatsanpohjasta puristava jännitys ei ole yhtä intensiivistä kuin vaikkapa Among the Sleepissä, mutta ei Until Dawn paljon häviäkään.
 Teknisesti homma on hoidossa. Näyttelijät näyttävät itseltään ja noh, näyttelevät riittävän hyvin. Hahmojen lievä hiihtäminen esineitä päin on ainoa merkittävä pelimäinen ilmiö. Kauniit talvimaisemat ovat yksityiskohtaisia ja tunnelmaa huokuvia, mutta niin valmiiksi valittujen kuvakulmien pitääkin olla. Fikkarit, hätäsoihdut sun muut valaisevat hylättyjen loukkojen pölypilvet komeasti. Projektin PS3-taustasta huolimatta nextgen-fiilis on ulosannissa vahvasti läsnä, ruma ei ole koskaan ollut näin kaunista.
En välttämättä kutsuisi Until Dawnia edes peliksi, vaan interaktiiviseksi multimedia(kauhu)viihde-elämykseksi. Ja onnistuneeksi sellaiseksi. Until Dawn on enemmän kuin osiensa summa, pelillisesti lineaarinen, mutta vastapainoksi erittäin tunnelmallinen ja teknisesti vaikuttava.

 

Until Dawn

Arvosteltu: PS4
Supermassive Games/Sony
Versio: Arvostelu
Moninpeli: Ei
Ikäraja: 18

 

 

 

 

 

 

87