Arvosteltu: PS3
Versio: Myynti
Ikäraja: Ei ole
Synkkä atmosfääri, hirveitä hirviöitä ja pahasta katseesta kuoleva sankari. Jep, antiikin Soulshan se siinä.
Ei liene sattumaa, että maaliskuun lopussa, juuri Bloodbornen julkaisun kynnyksellä, amerikkalaisten kolmospleikkarien kauppapaikalle ilmestyi kolmin kappalein vanhoja From Softwaren pelejä. Echo Nightin ja ensimmäisen Armored Coren lisäksi PS1-klassikkokimaraa täydennettiin Shadow Towerilla, tuolla King's Fieldin velipelillä.
Valar Morghulis
Soulsit tunnetaan haastavina peleinä, joten astuessani varjotornin porteista en epäillyt hetkeäkään, ettenkö tulisi kuolemaan. En vaan osannut arvata sen tapahtuvan parissa sekunnissa.
Kuten King’s Fieldit ennen, Shadow Tower on ensimmäisestä persoonasta kuvattu luolastokomp-pausrope. Pelin alkaessa ilman nykypullamössötutoriaaleja, aloin luonnollisesti testata, mitä mikäkin padin nappi teki. Ennen kuin tajusinkaan, löysin sivuaskeleen ja kävelin suoraan pohjattomaan kuiluun. Enhän minä nähnyt, että ympärilläni oli vain ilmaa, kun en ehtinyt löytää nappia kääntymiselle!
Toisella yrityksellä onnistun kävelemään edessäni siintävät rappuset alas ja sisään ensimmäisestä ovesta. Sen takaa aukeavassa kammiossa kohtaan ensimmäiset viholliseni, iljettävät limalätäköt! Tottakai kuolen.
Vaikka kuinka huidon miekallani, eivät limat ota lainkaan vahinkoa. Koska peli on ajalta ennen kuin padin kakkostattia tajuttiin käyttää katseen liikuttamiseen, joudun tähtäämään katsettani hitaasti maan tasassa möyryäviin limoihin olkapainikkeella, ja silloin en tietenkään näe niiden sylkemää happopilveä. Noh, new game.
Kolmannella yrityksellä selviän limoista, koska tajuan, että lyhyen miekan lyöntietäisyys on niin lyhyt, että joudun käytännössä halaamaan limaa jos haluan osua. Limat kaatuvat, kuten myös seuraavan käytävän hämähäkit. Ne tiputtavat pitkän nuijan, ja ilokseni tajuan eri aseilla olevan eri lyöntietäisyydet. En katsonut lyhytmiekkoihin enää kertaakaan.
Kuolin vielä kerran katosta roikkuviin ja ääniaaltoja ampuviin lepakkomiehiin (ei se supersankari, eikä se baari Helsingissä), mutta sitten seikkailu alkoi sujua.
Varjosielut
Vaikka nykypäivän silmin katsottuna Shadow Tower näyttää rujolta, siinä on jotain kovin viehättävää. Alkumenun jälkeen pelissä ei ole lainkaan musiikkia, tornin käytävillä kuuluvat vain askeleet ja hirviöiden kaukaiset äänet luomassa tunnelmaa.
Ja miten sitä tunnelmaa luodaankaan! Antiikkisesta ulkonäöstä huolimatta olin alkupelissä pariinkin otteeseen jopa peloissani, sillä parannustavaroita oli rajallisesti, varusteet puolikuntoisia, tallennuspaikalle pitkä matka ja nurkan takaa kuului aina jotain kummallista ääntä.
Shadow Tower on kuitenkin vaikeimmillaan ihan alussa. Kun löysin ylimääräisiä varusteitani parannustavaraksi vaihtavan tornin asukkaan, ja toisen, joka korjaa varusteita pientä elinvoimakorvausta vastaan, muuttui varjotornin komppaaminen jopa leppoisaksi puuhaksi. Enää pimeä tunneli ei ole automaattisesti uhka, nyt se on mahdollisuus.
Shadow Tower on niin King’s Field kuin peli voi olla ilman King’s Field -nimeä, ihan fyysisten iskujen ja magian staminamittareita myöten. Ne tekevät pelin tempon hyvin verkkaiseksi, sillä taistelutilanteessakaan miekkaa ei kannata heiluttaa hulluna, ei ennen kuin muutamassa sekunnissa palautuva stamina on taas kertynyt.
Rauhallinen tempo toimii kuitenkin eriskummallisesti alaspäin tutkittavaa tornia kartoittaessa. Ja kun sanon kartoittaessa, tarkoitan sitä kuvainnollisesti, sillä pelin sisäistä karttaa ei tietenkään ole, mikä johtaa jatkuviin eksymisiin kovin samannäköisissä tunneleissa. Varjotornissa kerroksia kutsutaan maailmoiksi. Ne alkavat ylimmästä ihmisten maailmasta ja vajoavat maa- ja tulimaailman kautta aina illuusio- ja petomaailmoihin saakka. Maailmasta riippumatta sain liikkua nenä seinässä nappia hakaten kuin muinaisissa pc-ropeissa konsanaan, sillä varjotornin seinät ovat luhistumisvaarassa salaovipaljouden vuoksi. Yhdessä hallissa voi olla kolmekin salaovea, niiden kahden tavallisen lisäksi!
Souls-miehen sydäntäni lämmitti, että Shadow Towerin hahmo kehittyy keräämällä vihollisensa sieluja. Aivan puhdas hiilikopio ei Demon’s Soulsin myöhemmin lanseeraama hahmonkehitystapa kuitenkaan ole. Shadow Towerissa tapettu vihollinen määrittää, mitkä ominaisuudet nousevat, vapaasti sieluja voi käyttää vain löydettävillä tai ostettavilla sielutavaroilla.
Silloin ongelmaksi nousee mihin outoon ominaisuuteen arvokkaat sielut kannattaisi sijoittaa. Tasa-painoon, harmoniaan vaiko partikkeliin kenties? Otin helpon tien ja keskityin voimaan, nopeuteen ja puolustukseen.
Shadow Tower on armottoman vanhentunut, mutta alkujärkytyksen jälkeen nykypäivänäkin oikein pelattava ja nautittava osa luolastokomppauksen historiaa. Se ei ole lähellekään niin sujuva kuin myöhemmin tulleet Soulsit, mutta samasta vaivasta kärsi myös sisarpelisarja King’s Field.
Haastan Bloodbornen ylpeyttämät nykysoulaajat kokeilemaan, millainen From Softwaren näkemys haastavasta mies ja miekka -pelistä oli vuonna 1999. En panisi ollenkaan vastaan, jos näin tunnelmallinen ensimmäisen persoonan luolastoseikkailu tehtäisiin nykypäivän eväillä!
Anteeksi, Legend of mikärock?
Teknisesti pahasti vanhentunut, mutta kiehtova Soulsien esi-isä.
77
