Väkevää ja makeaa
Kun ihminen lakkaa olemasta utelias, hän lakkaa olemasta ihminen.
Niko Nirvillä ei ole siskoa, ja kansantanhukursseille on porttikielto, mutta muuten tämä valoisa humanisti haluaa kokea ihan kaiken mahdollisen.
Pelaajat ovat kuin lapsia, mikä ei tietysti ole kokonaan paha asia. Ikävä kyllä, lapsilla on paha tapa olla äärimmäisen epäluuloisia kaikkea uutta kohtaan.
Lapsi oppii pitämään uudesta ruoasta, kun hän maistaa sitä noin kymmenen kertaa. Maissa, jossa ruoka maistuu joltain, lapset totutetaan syömään chiliä kätkemällä sitä pikku annoksina suosikkipöperöön. Vain makea on maku, joka menee omalla painollaan ihan itsekseen.
Suorat sanat
Vince D Weller kehittää Falloutilta kuulostavaa, Rooman valtakunnan romahtamisen aikaan sijoittuvaa roolipeliä Age of Decadence (www.irontower.com). Kun Vince pisti näytille videon pelin vuoropohjaisesta taistelusta, nykymoroonit kommentoivat sitä omalla, jäljittelemättömällä tavallaan.
Vince antoi tarmolla takaisin ja lopulta Rock, Paper, Shotgun -sivusto julkaisi Vincen haastattelun, jossa tämä paikkansapitävästi kommentoi niin roolipelien kehitystä, vuoropohjaosuuden estetiikkaa kuin monia muitakin kiehtovia aiheita, kuten pelimedioiden sokeutta. Nousin ruudun ääressä seisomaan ja taputin, enkä ollut yksin.
Suorat sanat ovat nöyristelyn, teeskentelyn ja nepotismin hallitsemassa pelimaailmassa niin harvoin nähty vieras, että Vincen Age of Decadence sai julkisuutta, jota ei voi rahalla ostaa.
Siedätyshoitoa
En aio kivuta saippualaatikolle huutamaan, että vuoropohjaisuus on pelaamisen aatelia. Se olisi aika turhaa, eikä edes totta.
Vuoropohjaisuus on yksi pelimekanistinen ratkaisu, jolla ei ole mitään tekemistä siihen liitettyjen outojen määreiden, kuten realistisuuden tai vanhanaikaisuuden kanssa. Se tekee monimutkaisesta, useita erilaisia päätöksiä vaativasta tilanteesta hallittavan kokonaisuuden, tai mahdollistaa ison joukon jokaisen jäsenen tarkan ohjaamisen. On olemassa hienoja vuoropohjaisia pelisysteemejä, ja sellaisia, joissa vuoropohjaisuus on vain jarru eikä anna mitään.
Vuoropohjaisuuden rasite on sen historiallinen painolasti. Vuoropohjaisuus periytyy pöytäroolipeleistä ja lautapelistrategioista, ja se sopi mainiosti vanhojen pelikoneiden vaatimattomille tehoille. Realismiväkytys tulee siitä, ettei elämässä oikeasti liikuta vuoronperään. Se onkin kynnyskysymys maailmassa, jossa taistelija kantaa tonnin aseistusta, luodit osuvat, vaikkei piippu osoita kuin yleiseen suuntaan, luodeilla ei ole vaikutusta ja vaikka olisikin, täysi terveys palautuu, kun hetken huohottaa nurkan takana. Niin että otetaan se realismikortti ja revitään se. Sillä ei ole käyttöä kuin korkeintaan simulaattoreissa.
Vuoropohjaisuus on huonossa huudossa. Ei siksi, että se on ajan hampaan raiskaama kakkasysteemi, vaan siksi, että sitä ei peleissä enää uskalleta käyttää. Siihen ei siis pysty tottumaan. Nykypelaajalle se on kuin chili lapselle: pahanmakuinen ja liian väkevä. Meille naavaparroille se on kuin chili: pakko saada sopiva annos aina vähän väliä.
Oma poikani on noin kolme–neljävuotiaasta asti pelannut esimerkiksi sellaisia pelejä kuin Heroes of Might & Magic tai Disciples, eikä hänellä ole mitään ongelmia edelleenkään pelata vuoropohjaista peliä. Japanilaiset roolipelit suosivat edelleen vuoropohjaista taistelua, vaikka Diablo ilmestyi jo 11 vuotta sitten. Onko syynä japanilainen jähmettyminen perinteisiin, kuten joskus olen väittänyt, vai onko kyse siitä, että vuoropohjaisuuteen on kasvettu, joten sen arvo ymmärretään? Kallistun vahvasti jälkimmäiseen.
Painavana puheenvuorona vuoropohjaisuuden eduista lyön pöytään Silent Stormin (kokeile vaikka demona). Grafiikka on hyvää ja systeemi näyttää tehokkaasti, mitä hyötyä vuoropohjaisuus parhaimmillaan tarjoaa. Toinen ääripää ovat Advance Warsin kaltaiset tosi simppelit mutta nopeat vuoropohjaiset pelit, jotka eivät tosiajassa onnistuisi. Tai varmaan onnistuisivat, mutta niissä ei olisi mitään järkeä.
Sokeria ja siirappia
Jos vuoropohjaisuus on chiliä, niin mikä on kaikille kelpaavaa sokeria? No, kaikki pelit, joita on maustettu tappamisella ja reippaalla väkivallalla, ovat automaattisesti kiehtovia ja herkullisia. Tai elokuvat. Ramboa ei palvota sen Burmaan sijoittuvan yhteiskunnallisen kritiikin takia.
Otetaan raskaan sarjan simulaattori, Steel Beasts Professional. Mitä luulet että tapahtuu, jos siihen lisätään palava vaunumiehistö, punasumuna raskaan konekiväärin luotisuihkuun hajoava jalkaväki, ketjuihin punaiseksi muussaantuva nurmipora ja muuta tuhon ja kuoleman kuvastoa? Väitän, että aika moni velttoleukainen peruspelaaja kummasti tarttuisi peliin huolimatta siitä, että se oikeasti on raskas, opettelua vaativa simulaattori.
Verisiirappi on tietysti eri makeaa, mutta kaikkein makeinta on silmäkarkki, suurin yksittäinen syy siihen, miksi peli myy. Se on luonnollista ja sitä on ihan yhtä turha itkeä kuin sitä, että naiset ovat kesäisin liian kauniita.
Toki se on ikävää, että loistava grafiikka yksin pystyy myymään Gears of Warin kaltaisia pelipieruja, kun samaan aikaan vaatimattomamman näköiset, merkittävästi paremmat pelit mätänevät hyllyyn. Mutta ei maailma siihen lopu.
Kaikkihan me tiedämme, mitä tapahtuu kun syö yksipuolisesti vain mässyä, limpparia ja muuta makeaa kunnon ruoan kustannuksella. Tulee lihavaksi ja tyhmäksi, ja roikkuu foorumeilla jakamassa sellaisia viisauksia kuin "Onx vähä paskat graffat lol". Myös vilpitön lapsenusko siihen, että ennakkovideoiden renderoitu toiminta vastaa lopullista peliä on yllättävän yleinen oireyhtymä. Tosin ilman katteetonta lapsenuskoa esimerkiksi Suomen poliittinen järjestelmä romahtaisi.
Herää ajoissa!
Nykyään on helppoa olla grafiikkahuo... miokeskeinen. Elämme aikaa, jolloin pelikonsolitkin ovat niin kehittyneitä, että pystyvät melkein PC-tasoiseen grafiikkaan. Olen niiiiiiiin yllättynyt, että alustasotien perusargumentti, jonka mukaan pelattavuus on tärkeämpää kuin loistava grafiikka, hylättiin HD DVD -standardia nopeammin. Argumentinreppana esiintyy enää Wii-pelaajien väitevarastoissa.
Haluatko sinä, rakas lukijani ja hyvä ystäväni, herätä joku aamu ja tajuta, että rehdin peliharrastajan asemasta oletkin kapeaan kiinnostussektoriin jämähtänyt reppana, jolta on mennyt kaikkea hienoa ohi kun Ei Vaan Vitsi Kiinnosta?
Onneksi piilevä monoludosiitti on helppo löytää. Auditointiin vaaditaan P-mittariksi muutama Pelit-lehti, pelien monikulttuurisuuden ja pelivähemmistöjen väsymätön puolestapuhuja.
Jos luet joka ainoan peliarvostelun, kelpaat esikuvaksi kenelle tahansa. Nimittäin yksi ihmisen ehdottomasti tärkeimpiä ominaisuuksia on uteliaisuus kaikkeen mahdolliseen edes etäisesti kiinnostavaan, ja pelit sentään kuuluvat yhteen rajattuun alueeseen.
Mitä vähemmän peliarvosteluja viitsit lukea, sen surkeampi esitys olet. Itse jätän väliin urheilu- ja autopelit, oikeutuksena se, etteivät niiden tosielämän esikuvat kiinnosta pätkän vertaa, mutta muuten luen kaiken. Ja olen kokeillut Super Mario Galaxya. Voin siis elää itseni kanssa!
Kaikesta kiinnostuneesta pelirenessanssi-ihmisestä ei voi mennä kuin alaspäin. Ehkä ei lueta arvostelua X, vaikka se onkin pian tulossa omalle alustalle. Totta kai kaikessa pitää säästää omaa äärimmäisen kallista vapaa-aikaansa ja aivojen rajallista tallennuskapasiteettia hyvin tarkalla rajauksella. Esimerkiksi Alien Quadrilogysta ei saa katsoa Alien: Resurrectionia missään olosuhteissa, koska etukäteen tietää sen olevan täysin paska.
Pahimmassa tapauksessa olet yhteen alustaan fanaattisesti sitoutunut jäärä, jolle siitä yhdestäkin alustasta kelpaa tasan yksi genre tai vain seuraava kohuttu megahitti. Silloin olet kuin tupakoitsija, joka yskii vuorotellen verta ja sitkasta ruskeanharmaata mönjää, joka palaa vihreällä liekillä, mutta ei vieläkään viitsi lopettaa.
Monoludosiitti on tauti, joka ei ole kohtalokas kantajalleen, mutta on sitä elinympäristölleen. Ruokavertauksiin palatakseni ennen niin rikas ja monimuotoinen peliskene alkaa muistuttaa kouluruokailua, jossa lapsille kelpaa vain palermonpasta, lihamakaronilaatikko ja kalapuikot. Siitä huolimatta, että ala-asteella kaikkea pitää maistaa ennen kuin saa huutaa yäk ja matkia oksentamista.
Miksi vaivautua monikulttuurisuuteen, jos on tyytyväinen pelirealisti? Call of Duty 4 -huumassa on tietysti vaikea uskoa, että kukaan voisi koskaan kyllästyä ampumaan loppumattomia zombisotilaslaumoja. Mutta uskokaa huviksenne, sellainenkin päivä koittaa. Eikä silloin suostuta myöntämään, että syynä on liian yksipuolinen pelidieetti, ehei, silloin "kasvetaan peleistä ulos".
Eikö se ole jo aika pelottava uhkakuva?
