Tämä kolumni aloittaa kolmiosaisen sarjan. Siinä käsitellään pelaamisesta niitä asioita, joita kukaan ei ole koskaan aikaisemmin käsitellyt, ja uudesta, yllättävästä kulmasta. Seuraavat osat ovat ”Kyllä naisetkin pelaavat!” ja ”Peli ja järjetön väkivalta: kuka pelastaa lapset?” Nyt mennään sielu vereslihalla ja kuikan huuto rantasaunapolun pitkospuilla!
Nnirvi
Aika on rahaa, mutta saako pikkurahalla laatuaikaa?
Muistan kun kolme vuotta sitten sain ensimmäisen iPadini. Se oli rakkautta ensi hipaisulla. Alkurakastumisen huumassa ajattelin, että onpas tässä mainio pelialusta! AppStoresta löytyi kaikkea kivaa, ihan oikealta tuntuvia pelejä, joita oli mukava letkeästi pelailla.
Jo silloin täppäripelaaminen oli kuin kullan kaivamista: kun siilasi tonnin kuraa, sai pari grammaa kultaa. Nyt muistelen sitä ”vanhoina hyvinä aikoina”.
Sellaiset pelit, joita viitsisin pelata, hukkuvat jonnekin Flappy Birdin ja muun bussinodottelukaman joukkoon. Konsolimaisia toimintapelejä pelaa täppärillä tai puhelimella vain sadisti. Kaikkea varjostaa pelin sisäisten ostosten synkkä varjo: ennen lapsia vaanivat noita-akat ja piparkakkutalot, nyt markkinointi-ukot ja vaarattoman näköinen virtuaalivaluutta.
Vapaus maksaa
Free 2 play on pelijulkaisijoiden uusi Graalin malja. Eikä siinä mitään, free 2 play toimii yllättävän hyvin monessa pc-pelissä. Esimerkiksi World of Tanks, War Thunder, Mechwarrior On-Line, Planetside 2, Path of Exile, Hearthstone, Dota 2 ja League of Legends plus monet muut ovat täysin pelattavia vaikkei niihin panisi latiakaan. Kun niitä vielä pelaa ilokseen, ei maksaminen jostain premium-vehkeestä tai peliajasta tunnu pahalta.
Mutta mobiilipuolella free 2 play muuttuu jonkinlaiseksi pelottavaksi eläinkokeeksi, jossa raha muutetaan ensin viattomalta tuntuvaan muotoon, ja sitten hiotaan ärsytysmuuttujia niin, että sitä kuluu maksimituotolla.
Satunnaiskokeilun lisäksi minulla on mittarissa pari vuotta Clash of Clansia sekä The Simpsons: Tapped Outia. Uhraan niille päivittäin pari-viisi minuuttia, aika pitkälti siksi etten osaa enää lopettaa.
Eikun yritän käytännön tasolla ymmärtää, mikä niissä laukaisee maksuimpulssin. Ainakin kyllästyminen siihen, että muuten kaikki kestää ikuisuuksia, mutta mikä muu? New York Times kertoi ääriesimerkin: Clash of Clansissa 25-vuotias George ”Jorge” Yao pysyi puoli vuotta pelin ykköspaikalla. Yao pelasi viidellä iPadilla yht’aikaa, viikonloppuisin jopa 48 tuntia putkeen, kuluttaen viikossa vähintään 250 taalaa jalokiviin.
Onneksi hän ei uurastanut turhaan. Jorgen videohaastattelut jonkun Flammyn kanssa saivat 400 000 katselua, Jorge itse kuittasi Twitter-seuraajia 79000 ja Facebook-liketyksiäkin 30 000. Somefame on kuin panisi rahaa pankkiin.
Tai jättää maksamatta
Jorgen motiiveja en ymmärrä, mutta sen ymmärrän miksi en itse maksa: menestykseni Clashissa tai Tappedissa ovat minulle herttisen yhdentekeviä. Clash of Clans toki muistuttaa peliä, koska sillä on merkitystä, miten kylänsä rakentaa ja miten kilpailijan kylään hyökkää. Mutta siinä ei voi hävitä. Kun tulee peliin ja ilkeä kiinalainen on tuhonnut kylän, itku on kaukana ja silmät kuivana, sillä parikymmentä sekuntia myöhemmin kylä on taas iskussa ja ainoat tappiot ovat mitätön määrä ryöstettyjä resursseja. Rakentaminen tietysti kestää ikuisuuden, mutta entäs sitten?
The Simpsons: Tapped Out taas on vain työläs ohjelmalelu, jossa valuuttana toimivien donitsien hinnoittelu aiheuttaa leukanyrjähdyksen. Oikeasti, ostaako joku niitä? Miksi? Ainoa satunnainen pelillinen impulssini on jyrätä randomisti rakentamani Springfield ja pykätä uusi parempi versio. Plussaa peli saa asenteestaan: harva peli suhtautuu itseensä yhtä kriittisesti: se kysyy joka tasonnousussa suoraan, että miksi sinä looseri tuhlaat aikaasi tähän? Se on kivaa, rehellistä vastapainoa mobiilipelien vakiolle lässyasenteelle ja jaxuhaligrafiikalle, johon esimerkiksi Supernautinnon pelaaminen katkesi.
Mutta en halua liittyä Kaikenkieltäjien Keskusliittoon muiden ankeuttajien kanssa suojelemaan lapsia ja aikuisia. Se ei ole minulta pois jos ihmiset vapaaehtoisesti ostavat leikkimunkkeja rakentaakseen Moen kapakan sekunneissa, ja ensimmäinen kymppitonnin luottokorttilasku opettaa kerralla hitaammankin jatkossa katsomaan, mitä ne lapset iSkän laitteella puuhaavat.
Turha pelätä, EU on onneksi jo säätämässä suojalakeja villin free 2 play -lännen suitsimiseen.
Pahuuden multihuipentuma
Mutta ei minua silti tarvitse tahallaan kasseille potkia. Electronic Arts pujotti koukkuun nostalgiamadon, ja koska en oppinut mitään Ultima nelkun mobiiliversiosta, kiinnostuneena latailin Dungeon Keeperin iPadille.
Se ei ole mikään huippusuosikkini, sillä Dungeon Keeper on klassinen Peter Molyneux -peli: se kuulostaa paremmalta kuin on. Rakenna oma dungeon, täytä se hirviöillä ja ansoilla, ja naura tyhmää muahahahaa-naurua kun sankarit yrittävät tunkeutua sinne. Hauskaa hetken, mutta siinä ei kauan nokka tuhise, kun peli on jo tylsää toistoa.
Periaatteessa mobilisaatio on ihan pätevä. Kaivetaan käytäviä ja huoneita, hankitaan ansoja ja hirviöitä, kerätään kultaa, kiveä, manaa ja oikealla rahalla(kin) ostattavia jalokiviä. Aina välillä toinen pelaaja tulee hirviöineen ryöstöretkelle ja saa toivon mukaan nokilleen. Yleensä ei, vaan mitä väliä, kun hävitä ei voi.
Alkuperäiselle uskollisena Dungeon iKeeper toimisi hyvin, mutta alkuperäistä peliä on lyöty F2P-rautakangella polviin. Se ei enää kiidä vaan ryömii, hitaasti ja tuskallisesti. Oikeassa Keeperissä saa viidessä minuutissa aikaan sen mikä mobiiliversiossa vie viisi päivää. Paitsi jos kaataa rahaa jalokiviin.
Clash of Clans on Keeperin esikuva, mutta siinä missä Clash syöttää vapaasiimaa paljon pitempään, Keeperissä rahastus alkaa välittömästi. Toki ahneus sopii pelin pahuus-tematiikkaan, mutta jotain rajaa.
Kaiken hinta nousee järkyttävän nopeasti järkyttävän korkealle. Mitä pitemmälle peli menee, sen kauheampia hintoja kaikella on. Jo kolmas imp-työläinen vaatii käytännössä vinku-Visaa, koska kahdella pärjääminen on tuskaa. Kolmas imp maksaakin jo hulppeat 800 jalokiveä.
Jarru menee päälle viimeistään siinä vaiheessa, kun kentän pehmeä keskusta on käytetty, eikä ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa louhia reunojen jalokivisuonia. Yhden kuution kaivaminen vie pahimmillaan hulppean vuorokauden.
Dungeon Keeper on noussut free 2 play- pelaamisen pahuuden keulahahmoksi, jota lyödään ja syljetään kuin vierasta sikaa. Varmaan siksi että sen julkaisija on EA, ja toki myös siksi, että siinä raharaiskataan ”rakastettu klassikkopeli”. Näkisin koko homman enemmänkin free 2 playn rajojen kokeiluna, ja siinä mielessä kunnon lynkkausmeininki on tietysti hyvää palautetta.
Paha sai palkkansa, sillä pelaajien paras kaveri GOG jakoi ystävänpäivänä sitä oikeaa Dungeon Keeperiä ilmaiseksi! Protestiarvoa heikensi vain se, että jakelu tehtiin Electronic Artsin luvalla. Joka sai myös lisenssiosuutensa, kun Dungeon Keeper 2 ponnahti GOGin listaykköseksi. Ei ihme, sillä sen muutaman euron hinnalla saa oikean pelin lisäosineen mutta täppäriversioon vain xxx jalokiveä.
Siis eiväthän ihmiset mitään tyhmiä ole! Free 2 play on taas hetken kestävä hömpänpömppä ja muoti-ilmiö, vähän luulen että Kansa(tm) on jo saanut tarpeekseen ja ....
Ota Niko nitro, sillä tutkimusyhtiön Distimon mukaan tammikuussa 2012 free 2 play -osuus AppStoren myyntituloista oli 46 prosenttia, tammikuussa 2013 mukavat 66 prosenttia ja tammikuussa 2014 reippaat 79 prosenttia. Muahahahaaa!
