Jos olisin kerrostalon kokoinen karvainen korilla, paiskoisin autoja ja tallaisin pikku ihmisiä. Tosielämässä alle kaksimetrinen King Kekkonen saa tyytyä paiskimaan War of Monsteria. Ainakin ajatus on sama.

Twisted Metal: Blackista tuttu Incog-tiimi yhdistelee ideoita kekseliäästi: War of Monstersissa mätkintäpelit kohtaavat 50-luvun japanilaiset hirviötieteiselokuvat ja 80-luvun Rampage-kolikkopelin. Tanner tömisee kun valtavankokoiset hirviöt taistelevat keskellä kaupunkia ja UFOt pörräävät ympärillä. Ympäristöstä voi tuhota lähes kaiken. Olo on kuin nuorisomusiikkiorkesterilla hotellihuoneessa.

Jättiläismäisiä hirviöitä on vain kymmenen, mutta ne eroavat riittävästi toisistaan eikä yksikään ole absoluuttisesti muita parempi. Ketterä Preytor-rukoilijasirkka ja voimakas Magmo-laavahirviö edustavat taistelijoiden ääripäitä. Joukon yleismies on King Kongin karvainen gorillaserkku Congar.

Kontrollit ovat perusmättöä monipuolisemmat. Ne vaativat jonkin verran opettelua, mutta palkitsevat suuremmalla tekemisen vapaudella. Autot ja murikat kelpaavat vastustajan hutkimiseen, niillä voi suojata itseään ja tilaisuuden tullen heittää vastustajaa Ladalla kalloon.

Normaalien taisteluliikkeiden ja pakollisten kombojen lisäksi kaikki hirviöt osaavat kiipeillä pitkin seiniä. Pilvenpiirtäjän katolta on helppo syöksyä vihollisen kimppuun yllättävällä surmansukelluksella, ja katoilla olevat mastot käyvät erinomaisista keihäistä, joilla vastustajan varrastaa kuin mehukkaan uuhen.

Rahakkeita ropisee

Ympäristön interaktiivisuus ei rajoitu vain nakeltaviin esineisiin tai hajotettaviin rakennuksiin. Taistelun kulkuun vaikuttavat myös luonnonvoimat, jotka saa aktivoitua kentästä riippuen. Siinä tassut kastuvat kun jättihyökyaalto pyyhkii kaupungin yli vieden kaikki vastustajat mennessään.

Tappelupelit on suunniteltu lähes poikkeuksetta moninpeleiksi. War of the Monsters ei tee poikkeusta, mutta itsekseen tahkottava tarinamoodi sentään toimii kohtalaisen hyvin. Vaihtelua riittää loppuun saakka ja meininki on kaukana tylsästä napin hakkaamisesta. Miinuksena juoni on loppuanimaatiota lukuun ottamatta sama pelasi millä hirviöllä tahansa.

Palkinnoksi yksinpelin jauhamisesta kassaan kolisee rahakkeita, joilla voi avata uusia kenttiä, hirviöitä tai näiden muunnelmia. Parasta systeemissä on, että rahakkeiden käytöstä voi päättää itse. Peli-intoa lisäävät myös erikseen ostettavat kahden pelaajan partypelit Big Shot, Crush-O-Rama ja Dodge Ball.

Big Shot muistuttaa Monkey Ballin tarkkuushyppyä. Liikkuvasta rampista yritetään loikkia kauempana olevien talojen katoille, joille on maalattu pisteet. Jos tilanne on kolmen loikan jälkeen tasan, voittaja ratkaistaan kukkulan kuningas -kisassa, jossa yritetään tiputtaa vastustaja katolta.

Crush-O-Rama sopii erinomaisen hyvin pieneen hävitysvimmaan. Siinä kilpaillaan kumpi saa aikaan enemmän tuhoa määräajassa. Tylsin minipeleistä on Dodge Ball - tietokoneistettu versio polttopallosta, jossa yritetään osua toiseen valtavalla ydinkuulalla.

Hysteerinen meininki

Kaverin kanssa War of the Monsters näyttää todelliset kyntensä. Hahmoja ei ole ahdettu pienelle areenalle, vaan kumpikin temmeltää vapaasti laajalla kaupungilla omalla ruudunpuoliskollaan. Kun vastustajat kohtaavat, toiminta siirtyy yhteen ruutuun, jolloin meininki muistuttaa perinteistä mätkintää.

Graafisesti peli on vakuuttava. Hirviöt on mallinnettu yksityiskohtaisesti eivätkä taistelualueet jää yhtään huonommiksi. Helikopterit säksättävät ilmassa, autot ajelevat kaduilla ja muurahaisten kokoiset ihmiset panikoivat hysteerisesti kirkuen isompiensa jaloissa.

Laatu saa hyvälle tuulelle, sillä peli ei tahmaa tiukoissakaan tilanteissa ja kamera seuraa esimerkillisesti tapahtumia. Rakennukset muuttuvat läpikuultaviksi tilanteen mukaan, joten taistelun aikana ei tarvitse arvailla, missä oma hahmo luuraa. Myös viholliseen lukittuminen helpottaa urakkaa useamman körmyn möyriessä talojen seassa.

Suurin puute on tietokonevastustajien tyhmyys, mikä tekee niistä turhan helppoja uhreja. Tilanne korostuu, kun vastassa on konemainen pomohirviö, joka toistaa aina samaa hyökkäyskuviota.

Kahdestaan nautittuna War of the Monsters on taitopeliä parhaimmillaan. Satunnainen nappien natkuttelu johtaa aina tappioon eikä suora hyökkäys ole aina paras vaihtoehto. Sopivassa tilanteessa taktinen vetäytyminen saattaa olla avain voittoon.

Jos avattavaa sälää olisi enemmän ja hirviöitä tuplasti, niin käsissä olisi klassikko. Yksinpelin ohuus nakertaa arvosanaa, mutta kimpassa War of the Monsters on hirviömäisen hauskaa ja tunnelma nousee kuin King Kong Empire State Buildingiin. Tyttöystävän kanssa saa irtopisteitä kun tappion jälkeen huokaisee "It was beauty killed the beast".