Hyvän tai pahan sijaan Geralt Rivialainen joutuu usein valitsemaan kahdesta pahasta pienemmän. Minä valitsin molemmat, ja ostin konsoleideni rinnalle uuden peli-pc:n.
Noiturit, sekä kirjat että niihin perustuvat videopelit, ovat todella hienoja juttuja, tai näin olin asian ymmärtänyt kollegoiden kehujen perusteella.
Minulta Noituri-huuma meni ohi, koska en ole sitten Amigan päivien omistanut pelikelpoista tietokonetta. Keväällä en enää uskaltanut työskennellä Windows XP:llä (Ubuntun asennus tökki) ja investoin peräti 600 euroa Lenovon kohtuulliseen Windows 8 -pöytäkoneeseen (i5, 8Gt, Radeon R7 240 2Gt), jolla ajattelin ajaa lähinnä indie-vallankumouksen helmiä. Mutta sitten Steam myi sopivasti molempien Witchereiden Enhanced Editioneita pilkkahintaan.
Witcherin maailma oli jo ennestään tuttu, koska jo pari vuotta sitten uskaltauduin lukemaan Nikon suosittelemaa jonkun oudon Sapkw, Sipow, äh, puolalaista Noituri-käännösfantasiaa. Luen vasta (syytän Wheel of Timea) kolmatta osaa, mutta ymmärrän, mikä Noituri-kirjoissa ja -peleissä viehättää.
Noituri-tarinat ovat kiinnostavalla ruohonjuurirealismilla kyllästettyä fantasiaa, joka tihkuu groteskin graafista väkivaltaa, vaikutusvaltaisten velhojen magiaa ja seksiä. Sapkowski ravistelee pölyt tolkienistisista kliseistä – tärkeimpänä oivalluksena haltiat ovat noiturimaailman intiaaneja, toisen luokan ghettokansalaisia ja epätoivoisia kapinallisia. Asiat ovat harvoin sitä, miltä ne äkkiseltään näyttävät: kaunis haltia voi olla mätä roisto ja ruma hirviö kirkasotsainen hyvis. Rupisessa, pimeään keskiaikaan jumahtaneessa maailmassa moraali riippuu miekkakäden voimasta ja pettää heti, kun silmä välttää.
Noiturit ovat erittäin pitkäikäisiä, taikaeliksiireillä ihmisistä luotuja yli-inhimillisiä mutantteja, joiden tehtävänä on laittaa kova kovaa vastaan rajaseutujen runsaslukuisille hirviöille. Tai ainakin niille, jotka kunnon ihmisten mielestä ovat hirviöitä. Lapsena alkavasta armottomasta noiturikoulutuksesta ja -eliksiireistä selvisi hengissä vain ehkä joka kymmenes kokelas. Mestaritason lähitaistelun hallitsevat noiturit kykenevät alkeelliseen magiaan ja he vahvistavat fysiikkaansa spesiaalijuomilla, jotka tappaisivat tavallisen ihmisen.
Noiturisalaisuuksien ryöstö
Hankin Witcherit osittain siksi, että saisin konkreettisen käsityksen siitä, mitä ostamani perus-pc pyörittää. The Witcher rullaa hienosti kaikilla yksityiskohdilla, kuten seitsemän vuoden ikäisen pelin pitääkin, ja maisemat, ihmiset ja olennot näyttivät hyvältä konsolidieetillä ikääntyneissä silmissäni.
Vuonna 2007 julkaistu noituri Geralt Rivialaisen edesottamuksia seuraava The Witcher oli yllättävän pieni kulttuurishokki, vaikka olen ollut tiukasti pari vuosikymmentä luiskaotsainen konsodyytti. Ystäväni Amiga on opettanut minulle näppishiirikombon perusteet. Satunnainen sormien eksyminen loppui siihen, kun siirsin WASD:n liikkumistoiminnot arcadetikulle.
The Witcher näyttää toimintaseikkailulta, mutta on sitä vain puolittain. Tosiaikaiset taistelut paussataan usein roolipelimäisesti kesken kaiken seuraavan hyökkäyskuvion suunnittelua varten. Varsinainen turpiin mätkiminen ei vaadi muuta kuin väljästi ajoitettua vasemman hiirinamiskan nakuttelua – ”roolipelaamista” tyypillisimmillään? Haaste syntyy valmistautumisen tarpeesta: mitä voimia terästäviä taikajuomia kannattaa napata ennen matsia, tarvitaanko tavallista vai hopeamiekkaa? Käytänkö miekkatekniikoiden raskasta, nopeaa vai joukkoiskumoodia? Mikä taikamerkki puree vihollisiin parhaiten? Okei, okei, viisas sijoittuminen ja liikkuminen auttavat tietysti suotuisan lopputuloksen tavoittelussa.
Ränsistyneen noiturilinnoitus Kaer Morhenin salaisuuksien ryöstöllä käynnistyvää tarinaa edistetään vaihtelevilla tehtävillä, joita on todella paljon: pitkiä, lyhyitä, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä. Värikkään juonen käänteissä esiintyy kirjoista tuttuja hahmoja, kuten Geraltin läheiset ystävät, trubaduuri Valvatti (alias Dandelion) ja velhotar Triss Merigold. Kirjoja ei tarvitse tuntea, sillä Noituri-maailman lainalaisuudet ja suhdesotkut selviävät kiitettävästi peleistäkin.
Kiroilun sävyttämissä keskusteluissa on eri tuloksiin johtavia vaihtoehtoja ja keikkojen juonielementit ajelehtivat usein miellyttävän harmaalla, oikeudentajua ja suvaitsevaisuutta koettelevalla alueella. Toisinaan ihmisten kielenkantimia kevennetään viinalla ja huumeilla, joten korkea ikäraja on ansaittu, vaikka siihen ei ynnättäisi edes Geraltin valloitusten pehmopornokortteja. Monista tilanteista on vaikea sanoa, mikä olisi pidemmän päälle ”oikea” ratkaisu, usein on tyydyttävä vain vähiten väärään. Minun moraalikäsityksilläni varustettu Geralt tosin jätti jälkeensä rumasti ruumiita.
Edelleen kurantti The Witcher on selkeästi parhaat 1,59 euroa, jotka olen koskaan käyttänyt.
Päättömät kuninkaat
Vuonna 2011 ilmestynyt The Witcher 2: Assassins of Kings puolestaan osoitti, että en saanut kuudella huntilla varsinaista peli-PC:tä. Kunkkujen dramaattisia murhia setvivä kakkososa pyörii pelattavasti vasta minimidetaljeilla. Kun en paremmasta tiedä, sekin näyttää nätiltä, etenkin kun rukkasin pinnoitteiden tasoa ylöspäin ilman mainittavaa suorituskyvyn laskua. Kakkonen on ollut Xbox 360 -ostoslistallani, mutta odotin liian kauan riittävän suurta alennusta ja peli ehti kadota myyntihyllyiltä kokonaan.
The Witcher 2 on hitti pc:lläkin ja siitä irtoavat vibat ovat selkeästi ensimmäistä osaa konsolimaisemmat: Assassins of Kings on lähes puhdasoppinen toimintaseikkailu, jonka runsaat roolipelielementit eivät kevennä hurmeisten ja nopeatempoisten taisteluiden taitovaatimuksia. Raakojen lopetusanimaatioiden täplittämissä komeissa matseissa tarvitaan kivasti sorminäppäryyssektorin osaamista ja refleksejä. Litsari ja raskas huitaisu aseella ovat eri hiirinamiskoilla ja toisin kuin ykkösessä, torjunnat ja väistöt ovat omista reaktioista kiinni. Vähemmän yllättäen Geraltini kuoli myös huomattavasti useammin. Onneksi tallennus onnistuu kaikkialla muualla paitsi taistelun keskellä.
Toinen tuntuva ero ykköseen verrattuna on voimakkaan elokuvamainen kerronta. Jatko-osassa on enemmän purkitettua videota ja tehtävien kliimakseja ryyditetään näyttävillä QT-näpyttelyanimaatioilla. Ne osoittautuivat konsolisymboleihin totttuneille synapseilleni vaikeiksi paloiksi, etenkin WASD-nyrkkeilyssä katseeni katsoi näppikseen, ja turpiin tuli. Laadukasta animaatiota ja keskusteluita elävöittävää kameratyöskentelyä piisaa melkoisesti, koska tehtävät eivät lopu ihan heti kesken. Keikoista on mukavasti edelleen vaikea sanoa, mihin päin kannattaisi kallistua, kun kukaan ei vaikuta olevan suoranaisesti väärässä.
Peräkanaan Witchereitä pelattuani hämmennyin kakkosen konsolimaisen ahtaasta tavarainventaariosta, koska olin ehtinyt tottua ekan osan tilaan ja kattavaan kokonaisnäkymään. Pilkotun inventaarion sisäistämiseen upposi tuntikausia, minkä jälkeen se ei enää liiemmin häirinnyt. Voimajuomienkin sekoitusta kerätyistä yrteistä on nopeutettu: litkuja ei enää hämmennetä notskin tai tulisijan ääressä, mikä tahansa rauhallinen paikka kelpaa.
Molemmat Witcherit ovat edelleen erittäin hienoja rooli-, seikkailu- ja toimintapelejä, ilman mitään merkittäviä muttia. Jos jakaisin arvosanoja, kyllä ne edelleenkin ysillä alkaisivat. The Witcher 3: Wild Hunt nousi laakista lyhyelle odotuslistalleni.
Kakkosesta viisastuneena tuskin hankin sitä enää pc:lle, vaan PS4:lle tai kenties höyrylaatikolle. Aijaijai, vielä kun joku hyvä ohjaaja tekisi Witcherista ison budjetin leffan!
thewitcher.com
PC, saatavilla Xbox 360 (Witcher 2)
CD Projekt RED
Versio: Myynti
Moninpeli: Ei
Ikäsuositus: 18
