Maailman ensimmäinen räiskintäsankari on palannut puhdistamaan nimensä. Totta se on: Sanokaa B.J. Blazkowicz, kun haluatte hyvää!
Wolfenstein: The New Orderin alku ei enteile hyvää. Jykeväleukainen William Joseph ”B.J.” Blazkowicz ei ole vankina natsilinnoituksessa, vaan brittiläisessä kuljetuskoneessa. Pyssyjen sijaan Blazko etsii työkaluja ja koneen hotspotteja, joita klikkaamalla brittiromu pysyy vielä hetken pidempään ilmassa. Säntäily huipentuu lyhyeen ilmataisteluun ja koneen evakuointiin. Uskonloikka sivuovesta vieressä lentävän koneen siivelle, jossa ei ole tippaakaan uskottavuutta.
Tällainenko uusi Wolfenstein sitten on – B-luokan Call of Duty -klooni? Ei sentään, sillä kyse on vain huonosta ensivaikutelmasta. Meno piristyy välittömästi, kun sankarimme saa maata jalkojensa alle ja pyssyn kouraansa.
Jatkoajalle venynyt toinen maailmansota on saattanut kääntyä Hitlerin Saksan eduksi, mutta B.J. Blazkowiczia vastaan natseilla ei ole mitään mahdollisuuksia. Rynnäkkökiväärin kumpaankin käteen kaappaava sotasankari jyrää bunkkerista toiseen kuin yhden miehen Blitzkriegowicz.
Kniven mot strupen (Natsikuppilat kuntoon)
Wolfenstein on nimensä mukaisesti räiskintäpelien uusi maailmanjärjestys. Tai pikemminkin vanha, sillä ideat on kaivettu suoraan lajityypin esihistoriasta. Tuli ja liike sulautuvat yhdeksi, natseja niitetään kuin heinää, vammoista palaudutaan haukkaamalla koiranruuat lattialta ja paistit natsien pitopöydistä.
Wolfenstein puhuu ihan eri kieltä kuin lajityyppinsä muut modernit edustajat, joissa pelaajan ainoa vaihtoehto on hivuttautua pelkurimaisesti suojasta suojaan. Aggressiivinen pelityyli palkitaan, eikä mikään ole aggressiivisempaa kuin lonkalta ampuminen kahdella aseella yhtä aikaa. Se on sallittua, vaikka kyse olisi järeistä tarkkuuskivääreistä. Crash! Boom! Bang!
Äärimmäinen tulivoima muuntuu silmänräpäyksessä äärimmäiseksi väkivallaksi. Kaulaan puukottamista, murskattuja päitä, silpoutuneita raajoja, ammottavia vatsaonteloita – Wolfenstein on säälimättömän graafinen. Kohtaus, jossa Blazkowicz vääntää hitaasti veistä nuoren SS-upseerin kurkussa, on lähikuvineen luultavasti yksi karseimpia räiskintäpelien historiassa.
Vihollisia voisi melkein käydä sääliksi, ellei peli kuvaisi heitä paatuneina ihmishirviöinä ja sotarikollisina. Blazkowiczin sota päättyy aivovammaan, joka suistaa hänet 14 vuodeksi valvetilojen katkomaan koomaan. Vuodet vierivät puolalaisessa parantolassa ja natsit valloittavat koko maailman. Blazko voi vain seurata voimattomana sivusta, kun natsit lyövät mielisairaita rautoihin ja passittavat julmiin ihmiskokeisiin.
Kun mielisairaita ei enää tarvita, natsit ilmestyvät viimeisen kerran parantolaan ja teloittavat potilaat kylmäverisesti sänkyihinsä. Henkilökunta yrittää mennä väliin karmein seurauksin. Mistä päästäänkin viimeisen pyörätuolipotilaan luo rehvakkaasti astelevaan SS-upseeriin ja odottamattomaan vastaiskuun. Päähenkilö iskee ruokaveitsen syvälle teloittajansa kurkkuun ja irvistää verenhimoisesti päälle. Brutaali lähikuva ei ole mässäilyä, vaan kosmista oikeutta.
Ja sitten mennään. Vuodet vihanneksena eivät ole heikentäneet amerikkalaista sotasankaria edes sen vertaa, että hän kärsisi muusta kuin ohimenevästä kompuroinnista. Hetki olisi muutenkin väärä lihasatrofialle, sillä Blazkoa kärsivällisesti hoivannut sisar hento valkoinen on joutunut natsien kynsiin.
Melkein ensimmäinen ase jonka pyörätuolista noussut koston enkeli löytää käsiinsä on kaksipiippuinen haulikko. Klassikkoase on toteutettu tavalla, jolle jopa Doom II voisi olla kateellinen. Sitä seuraavia minuutteja voi kuvailla vain yhdellä sanalla: verilöyly.
Williamin valinta
Pelasta nainen. Pakene natseja. Matkusta Berliiniin ja liity vastarintaliikkeeseen. Vauhtiin päästyään Wolfenstein: The New Orderin käsikirjoitus svengaa kuin hirvi, mutta kun pakottavat päämäärät on saavutettu, tarina on maalannut itsensä nurkkaan.
Kuten ympäri peliä löytyvistä lehtileikkeistä voi lukea, vuoteen 1960 mennessä Saksa on valloittanut koko maailman. Jopa Yhdysvallat on lyöty, kiitos itärannikolle pudotettujen atomipommien. Blazkowicz on yhden miehen armeija, mutta hän on silti vain yksi mies pienen pienessä vastarintasolussa.
Suunnitelma, jolla natsivaltaa ryhdytään kaatamaan, on niin tolkuttoman epätodennäköinen, että syö kaiken uskottavuuden tarinan päätökseltä. Kuumatkan ja jättiläisrobotit olisin ollut valmis vielä hyväksymään, mutta en enää tarunhohtoista Atlantista...
Wolfenstein: The New Order ei hämmennä pelkästään alati oudommiksi muuttuvilla juonenkäänteillään, vaan myös levottomilla tyylilajin vaihdoksilla. Välillä peli vetää tunnelman ihan läskiksi, kuten viljellessään sarjakuvamaista moottorisahaväkivaltaa, soittaessaan teutoni-iskelmiksi natsifikoitua brittipoppia tai lähettäessään pahaa-aavistamattoman päähenkilön LSD-tripille. Hilpeyttä kestää aikansa, kunnes pessimistinen kertojanääni ja muistutukset totalitarismin inhimillisestä hinnasta synkistävät taas mielen.
Raskain päätös tehdään pelin ensimmäisen episodin lopussa, kun pelaaja voi pelastaa kahdesta aseveljestään vain toisen. Valinta jakaa kampanjan jatkon kahteen aikalinjaan, mikä voi kuulostaa suureelliselta, mutta näkyy käytännössä hyvin minimaalisina muutoksina. Käytännössä aikalinja vaihtaa yhden sivujuonen toiseen ja määrittää sen kumman kaverin naamaa pelaaja joutuu katselemaan vuosia myöhemmin vastarintaliikkeen päämajassa.
Pelimoottoreiden M4 Sherman
Aikana, jolloin räiskintäpelin standardimitta on kutistunut noin viiteen tuntiin, Wolfensteinin peräti viisitoistatuntinen kampanja tuntuu suorastaan eeppiseltä. Siinä ajassa luulisi ehtivän vaikka mitä, minkä takia tuntuukin kummalliselta, miten huonosti peli onnistuu realisoimaan natsien valloittaman maailman.
Mutkien oikominen ja parin vuoden takaisesta Rage-pelistä tutun id Tech 5 -pelimoottorin riittämättömyys näkyy muun muassa ulkoilmakenttien vähyytenä. Kun natsimonumenttien Berliiniä tai miehitettyä Lontoota näytetään vilaukselta, ne eivät näytä hetkeäkään muulta kuin pelaajan eteen pystytetyiltä kulisseilta. Jopa sellainen visuaalisen ilotulituksen paikka kuin kuumatka kuitataan kohdistamalla kamera penkkiinsä torkahtavaan valeasuiseen päähenkilöömme.
Wolfenstein: The New Orderia vaivaa lähihistorian vakavin ahtaan paikan kammo. Kentät eivät ole varsinaisesti lyhyitä, mutta ne koostuvat lähes yksinomaan sisätiloista – käytävistä, ilmastointikanavista, hissikuiluista ja katetuista saleista. Etäisyydet ovat niin vaatimattomia, että vain pariin aseeseen on iljetty laittaa kiikaritähtäin.
Hetkittäin peli sentään flirttailee epälineaarisen kenttädesignin suuntaan, kuten jalkauttaessaan Blazkowiczin tyhjentämään rakennustyömaata vihollisista. Nämä hetket jäävät valitettavasti yksittäistapauksiksi. Vaihtoehtoisia reittejä ja pieniä salaisuuksia löytyy, kun oikein jaksaa etsiä, mutta niitäkin saisi olla rutkasti enemmän.
Wolfensteiniin ympätty yksinkertainen, mutta toimiva hiipimismekaniikka pelastaa onneksi paljon. Niin pientä taistelua ei olekaan, ettei pelaajan kannattaisi napsia laumasta eksyneitä vihollisia heittoveitsillä tai äänenvaimennetulla pistoolilla. Kaikkein herkullisimpia maaleja ovat komentajat, joiden hiljainen eliminointi estää vihollista kutsumasta täydennysjoukkoja.
Peliin on ympätty myös pienimuotoinen hahmonkehityssysteemi, jonka asettamissa tavoitteissa ja palkinnoissa ei loogisesti ajatellen ole mitään järkeä. Siinä on silti jotain hyvääkin, sillä kannustaa pelaamaan epäsovinnaisilla tavoilla, kuten pelkästään pistooleja käyttäen. Bonukset, kuten hiipimisnopeuden kasvaminen tai suuremmat panosvyöt, ovat ihan tavoittelemisen arvoisia.
Asekeräilyssä Wolfenstein pudottaa pallon, sillä pelaajan varusteet nollataan suunnilleen jokaisen tehtävän alussa. Se on huippuärsyttävää, eikä asiaa auta, että vuoden 1946 aseet ja kaksipiippuinen haulikko hylätään pelin alun jälkeen ilmeisesti lopullisesti. Itse en niitä ainakaan löytänyt. En myöskään ilahtunut tavasta, jolla peli pimitti toista suosikkiasettani kiikarikivääriä ja sen panoksia.
Lataa ja varmista
Wolfenstein: The New Orderin pitkä kampanja latistuu loppuaan kohden ikävästi. Syy ei ole juonenkuljetuksessa tai huonossa kenttädesignissa, vaan taisteluissa. Alkupeliä verenpunaiseksi värittävä tekemisen meininki hyytyy totaalisesti, kun kärpäslätkällä tapettavat kevytnatsit vaihtuvat ylikestäviin kyborgisotilaisiin ja jättiläisrobotteihin.
Mitä lähemmäs loppua päästään, sitä suurempi kiusaus on väärinkäyttää töpselistä ladattavaa Laserkraftwerk-polttosädettä. Täydessä latingissa se on pelin tappavin ase, jolla voi oneshotata veripuuroksi melkein kaiken, mikä kävelee kahdella jalalla. Se ei vain ole kauhean tyydyttävä tapa taistella, jos jokaisen laukauksen jälkeen on peräännyttävä lataamaan akkuja.
Vaikka viimeinen pelitunti taantuu ilottomaksi jyystämiseksi, määränpää säilyy kaiken aikaa kirkkaana mielessä. Blazkowiczin ja pelin päänatsin vihanpito määritellään jo alussa niin henkilökohtaiseksi, että sormeni suorastaan syyhysivät viimeistä kohtaamista odottaessa. Itse kaksintaistelu on antikliimaksi, mutta sitä seuraava loppunäytös on kaikkea muuta kuin.
Wolfenstein-sarjan edellisosa vuodelta 2009 oli kaikin puolin unohdettava tapaus, joten The New Orderin kohdalla voidaan kaiken kaikkiaan puhua työvoitosta. Amerikkalaisen tekijätiimin vaihtuminen ruotsalaiseen MachineGamesiin oli juuri sellainen piristysruiske, jota Wolfenstein kaipasi. The New Orderissa on rosoja ja puutteita, mutta myös epäsovinnaista omaleimaisuutta.
Natsien nimissä tehdyistä hirmuteoista ammentava haudanvakava lähdemateriaali on outo petikumppani seksin, väkivallan ja rokkenrollin täyteiselle räiskintäpotpurille, mutta ainakin pelikokemus on mieleenpainuva. Kuinka monesta AAA-vuoristoradasta voi sanoa samaa?
Kohtalaisen pitkän yksinpelikampanjansa vastineeksi Wolfenstein: The New Orderissa ei ole lainkaan moninpeliä tai co-opia. En osannut niitä kaivatakaan.
Pelikokemukseni oli niin PS4:llä kuin pc:llä sujuva, pc-version viedessä pidemmän korren aavistuksen skarpimmalla grafiikallaan. Pc:llä raportoituja teknisiä ongelmia (kaatuilua, romahtavaa ruudunpäivitysnopeutta) en kohdannut. Ongelmien syyksi on epäilty muun muassa AMD:n Catalyst-ajureita. Tätä lukiessasi korjaava päivitys on toivottavasti jo saatavilla.
Arvosteltu: PS4, PC
Saatavilla: Xbox 360, Xbox One
MachineGames/id Software/Bethesda Softworks
Testattu: Intel i7 2600, 8 Gt keskusmuistia, Nvidia GTX 760 2 Gt videomuistia
Suositus: Intel i7, 4 Gt keskusmuistia, GTX 460/Radeon 6850, 64-bittinen Windows 7/8
Moninpeli: ei ole
Ikäraja: 18
Pelit suosittelee
86
