Avaruudessa ei voi elää, mutta ei voi maassakaan, jos ulkoavaruuden tunkeilijat saavat tahtonsa läpi. Ufomiehet ovat sairaus, XCOM lääke.
Kuten jokainen öisessä sienimetsässä käynyt tietää, ufot ja abduktiot ovat totisinta totta. Fiktion puolelle mennään vasta, kun ulkoavaruuden lähettiläät siirtyvät maan asukkien hyväntahtoisesta ohjauksesta pahantahtoiseen riistoon. Uhkakuvia maalaillaan Firaxiksen virtaviivaisessa strategiapelissä XCOM: Enemy Unknownissa ja sen laajennusosassa Enemy Within.
Enemy Within on oikeastaan sama peli uudestaan, mutta terävämmäksi viilatuilla säännöillä ja laveammalla sisällöllä. Samaa kakkaa uudessa paketissa? Ei nyt sentään!
Kumma setä
Jokaisen suuren peliarvostelun taakse kätkeytyy hyppysellinen dramatiikkaa, niin myös tämän. XCOM: Enemy Unknownin vuosi sitten arvostellut Niko Nirvi paljasti todelliset karvansa kaatamalla Enemy Withinin arvosteluvastuun minun, XCOM-ummikon, niskaan. ”Enemy Unknown oli hyvä peli, mutta vain kerran. Toisella pelikerralla se on jo niin nähty.”, Niko marisi.
Itse olin siihen asti suhtautunut Firaxiksen uusversioon kuin pyhäinhäväistykseen, ainoan oikean XCOMin ollessa Gollopin veljesten strategiaklassikko vuodelta 1994. En ollut tehtävästä innoissani, mutta näin tilaisuuden saattaa kollegani kiitollisuudenvelkaan.
”Jonakin päivänä – ja kenties sitä päivää ei koskaan tule – saatan pyytää sinulta vastapalvelusta”, vastasin ja kaappasin Enemy Withinin omakseni. Naps.
Minulta vei kymmeniä pelitunteja ymmärtää, mitä Niko oli tarkoittanut. Kyllä, Firaxiksen XCOM on hyvä, ellei suorastaan erinomainen peli, kunhan on valmis hyväksymään sen virtaviivaistettuna uustulkintana ikivihreästä klassikosta.
Taisteluväsymys kumpuaa siitä, että kyseessä ei ole täydellinen suoritus, etenkään kun uus-XCOMia vertaa Gollopien ylivertaiseen alkuperäisversioon. Pikkuärsyttävyydet ja pelin yleinen itseään toistavuus kolkuttelevat mielessä pitkin matkaa, lopussa jo häiriöksi asti.
Sinä liikut, minä liikun
XCOM on strategiapeli ufojen vastaisesta toiminnasta. Se on samalla kiehtova yhdistelmä taktisen tason taistelua ja järjestöbyrokratiaa. XCOM ei puolusta ihmiskuntaa ylhäisessä yksinäisyydessä, vaan kansainvälisen yhteisön valvonnassa. Jäsenmaat pidetään tyytyväisinä valvomalla niiden ilmatilaa ja estämällä ufomiesten kavalat iskut. Perustehtävien laiminlyönti johtaa pahimmillaan jäsenmaiden vetäytymiseen jokaisen lähtijän jättäessä loven kassaan.
Suuret päätökset tehdään strategisella tasolla, jossa tarkkaillaan ufojen liikkeitä maailmankartalta, laukaistaan torjuntahävittäjiä ja lähetään miehiä kentälle estämään avaruusolentojen harjoittamaa terroria. Strategisella tasolla pannaan myös rahaa palamaan laajentamalla XCOM-järjestön kotipesää, tutkimalla muukalaisilta takavarikoitua teknologiaa, rakentamalla prototyyppiaseita ja kouluttamalla sotilaita. Tekemistä on sopivan paljon, mutta ei liikaa.
Vuoropohjaiset taktiset taistelut ovat pelin varsinainen pääruoka. Oli kyse sitten alasammutun hylyn varmistamisesta, siviilien pelastamisesta tai XCOMia rahoittavalta Neuvostolta saadusta erikoistehtävästä, likaiset työt hoidetaan kuuden hengen erikoisoperaatioina.
Taistelusäännöt ovat niin simppelit, että ne sopisivat vaikka lautapeliin. Pääpiirteissään jokainen sotilas tekee kaksi asiaa per vuoro: liikkuu ja ampuu. Ampumisen voi myös korvata jollain oheistoiminnolla, joista aseen lataaminen ja passiin jättäytyminen ovat varmaan ne yleisimmät. Vaikka pelisysteemi tuntuu aluksi turhan yksinkertaiselta, se voittaa pian puolelleen nopeudellaan ja intuitiivisuudellaan. Harvaa taistelua joutuu hieromaan puolta tuntia pidempään.
Otsa rypyssä, kovat piipussa
XCOMin värikäs, sarjakuvamainen grafiikka hämää, sillä taistelutehtävien tunnelma on kaukana kepeästä. Vastuun taakka on raskas, sillä harvassa pelissä miestappiot tuntuvat yhtä merkityksellisiltä kuin tässä.
Periaatteessa tehtäviin mennään aina parhaista miehistä ja naisista koostuvalla ykkösvitjalla, käytäntö pakottaa kuitenkin kompromisseihin valinnoissa. Jos luottomiehiä on edellisen keikan jäljiltä sairastuvassa, ryhmää on täydennettävä heikommalla aineksella. Veripäämokkerien kohtalona on näyttää tietä ja astua ensimmäisenä ufomiesten plasmakiväärien tähtäimiin. Ehdimme hädin tuskin tuntea sinua, Veripäämokkeri!
Onnekkaimmista alokkaista kuoriutuu lopulta monessa liemessä keitettyjä veteraaneja. Heihin kiintyy väistämättä, eikä vähiten siksi, että tiukan paikan tullen veteraani saattaa kantaa tehtävän loppuun vaikka yksin. Kokemustasot eivät silti tee kenestäkään kuolematonta. Pelko miestappioista kalvaa mieltä joka kerta, kun ukkoja komentaa tuleen. Pakko myöntää – mitä pidemmälle kampanja eteni, sitä enemmän turvauduin save-load-huijaukseen. Ette perkeleen ufomiehet tapa everstiäni!
Kylmähermoisimmat voivat heittää apupyörät mäkeen ja pelata kampanjaa Ironman-moodissa. Siinä vapaa tallennus on julmasti estetty ja pelaajan on tyynesti kestettävä jokaisen päätöksensä seuraukset. Liian hapokasta minulle.
Haastetta ja vaihtelua lisääviä kampanjaoptioita on muitakin, mutta kovin vahvaa satunnaisuuden elementtiä kampanjaan ei saa. Järjestys voi vähän vaihdella pelikerrasta toiseen, mutta kampanjassa toistetaan silti samoja tehtäviä ja tapahtumapaikkoja.
XCOM: Enemy Withinin ansioksi on luettava, että kampanjassa sentään tapahtuu paljon enemmän kuin lisäosattomassa XCOMissa. Merkittävin lisäys on sivujuoni, jossa jäljitetään ufojen kanssa veljeilevien pettureiden EXALT-järjestöä. Salapoliisityötä tehdään lähettämällä yksittäisiä sotilaita EXALTin suojelemisesta epäiltyihin kohdemaihin. Kun tiedustelutyö on tehty, XCOM lähettää perään iskuryhmän, joka turvaa agentin poistumisen.
Kun sirpaletietoa on kasassa tarpeeksi, pelaaja voi syyttää epäilemäänsä valtiota EXALT-kytköksestä. Jos syytös osuu oikeaan, seurauksena on ikimuistoinen rynnäkkö pahuuden pesään. Väärästä syytöksestä kohdemaa ottaa niin pahasti nokkiinsa, että XCOM jatkaa toimintaansa yhtä rahoittajaa köyhempänä.
Kampanja ei tukevoidu pelkästään EXALT-sivujuonteesta, sillä Enemy Withinissa ufot ovat ylipäätään aktiivisempia. Ne jopa yrittävät hyökätä XCOMin kotitukikohtaan. Oma normivaikeusasteella pelaamani kampanja venyi kaiken kaikkiaan yli 40-tuntiseksi. Siinä oli tosin jo pientä noviisilisääkin mukana, kun onnistuin ajamaan talouteni kuralle pahimmalla mahdollisella hetkellä.
Leikkauspöytä kutsuu
Sotilaiden neljä perushahmoluokkaa (rynnäköitsijä, konekiväärimies, lääkintämies ja tarkka-ampuja) ovat tuttuja jo XCOM: Enemy Unknownista, mutta Enemy Within lyö tiskiin vielä viidennen vaihtoehdon. Sotilas lyödään leikkauspöydälle ja hänestä augmentoidaan puoliksi ihminen, puoliksi kone, kokonaan MEC-soturi.
Kyborgitaistelija ei jää pelkäksi koristeeksi, sillä sille on varattu täysin ainutlaatuinen rooli taistelukentällä. MEC-soturista ryhmä saa itselleen tankin, joka on kestävä kuin mikä ja täysin kyvytön suojautumaan vihollistulelta. Kyborgin hyödyllisimpiä kykyjä on automaattinen tuleen vastaaminen – jokaiseen hyökkäykseen vastataan samalla mitalla, niin kauan kun pääaseessa on panoksia jäljellä.
MEC-soturin aseistus ei yllä kunnioitusta herättävän habituksen tasolle. Pääaseissa tökkii osumatarkkuus, tulitukiaseissa eli liekinheittimessä ja kranaatinheittimessä, heikko vahinkoarvo. Hutilaukauksiin taipuvaisena MEC täyttää oman roolinsa etulinjan jyränä, mutta se ei astu liiaksi perinteisten luokkien varpaille.
Peruuttamatonta MEC-augmentaatiota kevyempänä vaihtoehtona Enemy Within esittelee valikoiman ihmiskehoa parantavia implantteja. Niiden asentaminen on suhteellisen kallista ja operointi siirtää sotilaan päiväkausiksi sivuun. Investoinnille saa kuitenkin hyvää vastinetta, kun sotilas jaksaa loikata suorilta jaloin talon katolle, haihtuu suojautuessaan näkymättömäksi, parantaa vammojaan kaksi pistettä per rundi tai sinnittelee toisen sydämen voimalla vielä kuoleman kielissäkin.
Implanttiteknologia on sidottu näppärästi muukalaisrotujen ruumiinavauksiin. Jokainen uusi ruumiinavaus kasvattaa implanttivalikoimaa yhdellä.
Implantit ja MEC-augmentaatiot ovat toisaalta kytköksissä lisäosan esittelemään uuteen resurssiin, meldiin. Salaperäistä muukalaismöhnää ei voi ostaa mistään, vaan sitä on poimittava talteen taistelukentille arvotuista kanistereista. Jotta hankinta ei olisi liian helppoa, kanisterit ovat aikarajallisia ja usein pelaajan kannalta epäedullisissa paikoissa. Ensimmäisen kanisterin saa yleensä suhteellisen helposti, mutta toisen eteen joutuu jo pelaamaan riskillä.
Anna lisärille mahdollisuus
Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun sain nauttia XCOMini suoraan Enemy Withinin kera. Kyse ei todellakaan ole pelistä, joka paranee uusintakerroilla. Kampanja säilyy loppuun asti nautittavana, mutta lopussa tuntuu ihan oikeasti siltä, ettei samoja tehtäviä jaksaisi enää toista kertaa. XCOMista ei varsinaisesti puutu taktista syvyyttä, mutta dynaamisuuden puutteen pystyy aistimaan. Mitä pidemmälle peliä pelaa, sitä käsikirjoitetummilta tietyt asiat alkavat tuntua.
Tapa, jolla viholliskontaktit hoidetaan, on erityisen ärsyttävä. Viholliset nimittäin tempaistaan kentälle käytännöllisesti katsoen kuin tyhjästä, kun oma sotilas liikkuu tarpeeksi lähelle. Ennen kuin viholliskontaktiin voi edes reagoida, mokomat penteleet saavat vielä perääntyä suojaan. Älyttömimmillään edellisvuorolla näkymättömät viholliset ovat yhtäkkiä sännänneet keskelle omia rivejä.
Vihollisten arvaamaton käytös pakottaa sopeuttamaan omia taistelutaktiikoita. Vaikka sotilaat voivat tarvittaessa edetä rynnäten (jolloin ampumavuoroa ei käytetä) se ei ole juuri koskaan hyvä idea. Ainoa turvallinen etenemistapa on liikkua vähän kerrallaan ja jättää joka jannu vartioimaan sektoria seuraavaan vuoroon.
Juuri muuta valittamisen aihetta en XCOM: Enemy Withinista sitten keksikään. Klassisella vuoden 1994 XCOMilla on erityinen paikka sydämessäni, joten säännöiltään kevennetty XCOM ei ollut sitä, mitä halusin. 40 pelituntia myöhemmin jouduin kuitenkin myöntämään, että se oli sitä, mitä tarvitsin. Vaikea sanoa, olisinko tykännyt laajentamattomasta kampanjasta yhtä paljon, mutta Enemy Withinilla höystettynä siinä on vastustamaton ”vielä yksi kierros, vielä yksi taistelu, vielä yksi teknologia” -fiilis.
Uutena pelaajana annan Enemy Withinille lämpimät suositteluni.
Tuomas Honkala
90
