Shenmuen Ryo Hazuki kiersi kaupunkia kysellen merimiehistä, Kiryu Kazuma kysyy vain kerran. Yakuzalle ei aleta!
Yakuza-meininki on luita murskaavan rankkaa, mutta vaikuttavinta Segan mätkintäseikkailussa on pieteetillä tehty japanilainen kaupunkiviidakko. Metropoli on neonviidakko, yakuzan valtakunta, jossa on korvia huumaavan meluisia pachinko-peliluolia, pikkuruisia ramen-ruokaloita, räkäisiä videovuokraamoja ja 24/7 auki olevia convenience store -ruokakauppoja. Ihan kuin Japanissa! Vain salarymaneja ja muita kaupunkilaisia on kaduilla liian vähän. Sen antaa anteeksi kahdeksan vuotta vanhalle PS2:lle.
Tokion ja Osakan yakuza-perheet ovat itä–länsi-ottelun partaalla. Pesismailat on jo kaivettu kasseista, mutta sitten paljastuu, ettei konflikti olekaan niin suoraviivainen. Yakuza 2 on mättöä, elokuvamaisia välinäytöksiä ja siirtymätaipaleita kaupungilla. Pääosassa ovat brutaalit joukkotappelut, joissa passitetaan stevenseagalmaisesti isottelija toisensa jälkeen kiropraktikolle.
Viime pelissä hän mätki puoli Japania. Juuri kun ex-yakuza Kiryu Kazuma luuli jättäneensä rikollisen elämän, se vetää hänet takaisin sisään.
Vaaratonta iskua ei ole
Joukkotappelupelin on vaikea olla vaihteleva ja monipuolinen. Viisasten kiveä ei löydy nytkään, mutta yritys on hyvä. Potkujen ja lyöntien lisäksi puolustetaan, väistellään, tarrataan juippia rintamuksesta ja huidotaan kättä pidemmällä. Kontrollit ovat tiukat, ja hyökkäykset menevät haluttuun kohteeseen ruuhkassakin. Harmaita hiuksia aiheuttavat ainoastaan leveäksi menneet liikesarjat, joita ei saa pysäytettyä. Ne tarjoavat vastustajille vaparin paikan.
Välillä Kazuma-sama on kirjaimellisesti liekeissä. Hyökkäävä pelitapa kasvattaa lämpöä, ja kun siniset lieskat puskevat olkatoppauksista, voi viholliseen pamauttaa brutaalin ruks-ruks-ruks-lopetusliikkeen. Vanha Pleikkari ei ehkä yksityiskohtiin kykene, mutta niitä ei jää kaipaamaan, kun ääniefektin välittävät lentävät legot, pirstoutuvat poskipäät ja tukirangan upouudet asennot.
Pienen heinäsirkan liikevalikoima on aluksi suppea, mutta kasvaa kokemuspisteitä grindaamalla. Järjestelmä on hyvä: mättö monipuolistuu sitä mukaa kun peliä oppii hallitsemaan ja kehitysnäkymät kannustavat pelaamaan. Kehityspolkuja on useita, ja pisteet voi käyttää haluamaansa uuteen ominaisuuteen tai muuhun parannukseen.
Kaupungissa ei eksy, sillä kartta näyttää, mihin seuraavaksi pitää mennä. Matkalla kohteeseen voi ostaa parannuslitkuja ja muita taisteluapuja. Haahuilukin kannattaa, sillä miljöö on hieno. Mikään hiekkalaatikkopeli Yakuza 2 ei ole, sillä kaupunkialue on pieni ja vuorovaikutusta muiden ihmisten tai muun ympäristön kanssa ei juuri ole.
Kaupungilla on kaikkea turhaa, mutta jännää. Jos olo käy yksinäiseksi, voi kokeilla hostess-baaria, jossa maksullinen nainen syöttää, juottaa ja esittää mielenkiintoa tylsiä juttujasi kohtaan. Ilta on kova kukkarolle, mutta omituisuus on mielenkiintoista kokea – pelissä! Viskibaarin valikoimaan kuuluu aitoja single malt -merkkejä, joiden taustat baarimikko kertoo.
Sataprosenttista vastinetta rahalleen haluavat voivat nuohota joka nurkan tallelokeroiden avaimia etsien, tai pelata sisägolfia ja muita minipelejä. Harmi, että pelihalleihin ei ole älytty laittaa vanhoja Sega-klassikoita Shenmuen tapaan.
Yakuzat ei angstaa
Passiivinen tarinankerronta saa ainakin äijäosaston puoltoäänet. Pääosassa ovat salaliitot ja paljastukset menneisyydestä, mutta varsinainen viehätys tulee yrmyilystä, muusta japanilaisesta tapakulttuurista ja sohvalle asti löyhkäävästä testosteronista. Fiiliksen mahdollistaa alkuperäinen japanilainen ääniraita. Englanniksi äijäily olisi kiusallista, mutta japaniksi murahdeltuna se toimii kuin veitsi yakuzan pikkusormeen.
Huumori kukkii karussa ympäristössä kauniisti. Parhaita juttuja ei viitsi spoilata, mutta kun vitsin ja tappelun aineksina on pampers-miehiä ja rintamaitoa, on lupa virnuilla. Ja välillä äijäkin pannaan ojennukseen, kun kämpillä odottava naispoliisi käskyttää kännykällä tuomaan kotimatkalla alusvaatteita ja olutta.
Yakuza 2 on sympaattinen peli, josta haluaisi innostua. Hauskaa pelatessa onkin, muttei tosi hauskaa. Lisäksi tunnelmaa haittaa karmea kameratyöskentely. Taistelussa lyöntietäisyydellä olevat vastustajat jäävät usein näkymän ulkopuolelle. Kaupungilla jakomielisesti vaihtuva kuvakulma taas tekee parhaansa pään sekoittamiseksi. Onneksi alalaidan kartta pitää miehen tiellä.
Kameratyöskentely on vielä kauneusvirhe. Todellinen ongelma on taisteluihin kyllästyminen alkupuolen innostuksen jälkeen. Mättöä on liikaa ja vaihtelua siihen nähden liian vähän. Pahimmillaan ei voi kävellä kortteliakaan ilman juonesta irrallista tusinakärhää. Satunnaistaisteluiden sääntöjen mukaan ne ovat tylsiä ja helppoja. Tappeluja olisi ollut ihan riittävästi ilman monistuskoneen käyttöäkin.
Yakuza 2:n aitojapanilainen kokemus on silti mielenkiintoinen, ja mättö parhaimmillaan streets-of-ragemaisen hauskaa. Vielä on siis virtaa PS2:ssa ja Segassa!
79
