Uwe Bollin pelielokuvien surkeus on asia, jonka olen aina halunnut omin silmin varmistaa. Poikamiesviikonloppu tarjosi tähän täydellisen mahdollisuuden. Kymmenen surkeuden multihuipentumaa, yksi lauantai.

Pikkutunneille venynyt Boll-maratoni oli melkoinen koettelemus. Viimeisen leffan lopputekstit otettiin tässä huushollissa neljän pintaan aamuyöstä aplodien saattelemana vastaan. Joka ikinen herran tuotoksista on enemmän tai vähemmän kalkkuna.

Jos nämä viritelmät pitäisi asetella parhausjärjestykseen, valinta on vähän sama, haluaisiko sukuelimilleen sähköä, juustoraastinta, tulta, nippusiteen vai puukoniskun. Näistä tuskin nauttii edes pesunkestävä masokisti, sillä leffat eivät ole edes hauskalla tavalla huonoja.

Klo 8:00, House of the Dead
Kahdeksalta lauantaiaamuna aloitettu savotta hörähtää käyntiin Kuolleiden kartanolla. Bollin ensimmäinen pelileffa perustuu antiikkiseen valopyssypaukutteluun. Tarinaan on otettu taiteellisia vapauksia, sillä aivottoman paukuttelun kylkeen on yritetty kyhätä tarinaa. Leffa lähtee käyntiin, kun neljän nuorta myöhästyy laivastaan. Poppoo matkaa autiosaarella järjestettyihin megareiveihin bilettämään. Melkoiset bileet, kun lavan edessä heiluu enintään kymmenkunta ihmistä.

Valopistooliosuuteen päästään noin puolessa välissä leffaa, kun zombeja puskee niskaan joka tuutista. Taustalla pauhaa surkea kitaravingutus ja köyhän miehen Matrix-hidastukset tuovat vain lisäkestoa tähän hirvitykseen. Aina välillä ruudulla pyörähtää puolen sekunnin pätkä itse pelistä.

Elokuvan tarinassa on kissan mentäviä juoniaukkoja, joita pyritään naamioimaan paljailla maitorauhasilla. Vajaa parituntinen rykäisy on huonon maineensa ansainnut.

Klo 10:12, Alone in the Dark
Seuraavaksi pyörittimeen löysi tiensä vuonna 2005 valmistunut Alone in the Dark. Kuolleiden talon pökkelötaviksien sijaan pääosiin on saatu yllättävän nimekkäitä naamoja. Christian Slater ja Tara Reid ovat tosin joutuneet kirkkaasti erääseen surkeimpaan koskaan näkemääni elokuvaan.

Slater esittää peleistä tuttua Edward Carnbya, joka ratkoo työkseen paranormaaleja ongelmia. Lapsena kaapattu Carnby on joutunut pimeydestä syntyneen parasiitin isännäksi. Tämä taas mahdollistaa yliluonnolliset näyt.

Tämäkin tuotos ottaa rutkasti kerronnallisia vapauksia. Maailmaa uhkaa muinaisen sivilisaation löytämän rinnakkaisulottuvuuden Xenos-monsterit, joita Carnbyn lisäksi paranormaali FBI, Virasto 713 jahtaa.

Kauhuelokuvana markkinoitu Alone in the Dark ei pelota pätkääkään. Juonessa ei ole logiikkaa, hahmokemiat eivät Slaterin ja Reidin kesken toimi millään tavalla ja leffaan on jäänyt ihan uskomattomia virheitä. Eräässäkin taistelukohtauksessa yksi raadoista kävelee kaatumisen jälkeen pois lavasteista. Miten ihmeessä tällaista pääsee valmiiseen tuotokseen? Kello on vasta kaksitoista ja nyt jo ketuttaa.

Klo 12:08, Bloodrayne
Alone in the Darkin jälkeen Boll jatkaa kauhuteeman parissa. Bloodrayne-lisenssiäkin sovelletaan, sillä leffa sijoittuu 1930-luvun Euroopan sijaan keskiajalle. Puolivampyyri Rayne metsästää vampyyri-isäänsä. Isukki on yllättäen saatanan ruumiillistuma. Suurempi yllätys on Ben Kingsleyn eksyminen pääpahan rooliin.

Elokuvan tarina on täyttä silkkoa. Rayne metsästää ensin mystisiä artefakteja, jotka parantavat hänen kykyjään ja sen jälkeen pistelee pahuutta kuonoon. Bollin tapa ohjata taistelukohtauksia alkaa jo ottaa toden teolla pannuun. Nopeista leikkauksista kasattua lähikuvaähellystä on turhauttavaa katsoa, kun mistään ei saa mitään selvää.

Klo 14:04, In the Name of the King: Dungeon Siege Tale
Kahden umpisurkean kauhupätkän jälkeen ruutuun tärähtää 60 miljoonan dollarin budjetilla kasattu fantasiaspektaakkeli Dungeon Siegestä. Maisemat ovat kauniita, mutta tarina on jälleen kerran täynnä epäloogisuuksia. Boll on Jacksonin Sormusten herra -leffat katsonut, sillä ruudussa nähdään tuttuja örkkejä, velhojen kaksintaistelu sekä eeppinen yhteenotto sateessa. Omien ideoiden kanssa onkin sitten vähän hiljaisempaa.

Jason Stathamin esittämä Maanviljelijä menettää perheensä, mutta saa lohdutuspalkinnoksi tietää olevansa valtakunnan uusi kuningas. Ray Liotta lyö loitsuillaan kapuloita rattaisiin ja hyvisten puolella taikasauvaa heiluttaa John Rhys-Davies. Wanhaa kuningasta esittää Burt Reynolds.

Kahden tunnin mittainen katastrofielokuvan parasta antia on naureskella örkkiarmeijalle. Röhkivät joukot juoksevat kuin paskat housuissa. Valitettavasti tällainen sisältö ei riitä elokuvaksi asti.

Klo 16:02, Bloodrayne 2: Deliverance
Keskiajan jälkeen Bloodrayne siirtyy villiin länteen ja samalla ensimmäisessä elokuvassa Raynea esittänyt Kristanna Loken korvataan Nastassa Malthella. Vampyyrit ovat ottaneet tukikohdakseen pikkukylän, minne rakennetaan rautatieasemaa. Kulmahampaiden ylivallan edessä seisoo vain Bloodrayne.

Tämä tuotos on jokaikisellä mittarilla tarkasteltuna aivan perseestä. Boll on ilmeisesti halunnut tehdä länkkärin, johon vampyyritematiikka on väkisin sovitettu. Sikojen lailla vinkuvat vampyyrit ovat hauskoja hetken aikaa, mutta tähänkin turtuu. Näyttelijöillä on vähemmän särmää kuin keilapallolla ja tarina itsessään todella, todella tylsä. Onneksi on kahvia, sillä aurinko on laskenut jo mailleen. Juna kääntyy, sillä tämän leffan lopputekstit merkkasivat puoliväliä!

Klo 17:55, Postal
Tätä leffaa kohtaan minulla oli jopa pieniä odotuksia, sillä Postalia on internetsissä pidetty Bollin parhaana elokuvana. Elokuva alkaa hah-hah-hauskalla kohtauksella, missä lentokoneen kaapanneet terroristit päättävätkin lähteä World Trade Centerin sijaan kohti Bahamaa. Homma päättyy törmäykseen.

Tarina keskittyy Zack Wardin esittämän valkokaulusduunarin ympärille. Parituntisen kaaoksen aikana ”naureskellaan” Bin Ladenin ja George W:n ystävyydelle, lapsien ampumiselle, kehitysvammaisille, natseille ja uskonnollisille kulteille. Herra Boll, en ole huvittunut.

Boll näköjään tykkää kierrättää samoja näyttelijöitä. Yliärsyttävä ja ylipainoinen Chris Coppola nosti verenpainetta jo toisessa Bloodraynessa, nyt sama sankari kiusaa katsojia vielä isommassa roolissa. Zack Ward taas esitti vampyyrien pääpamppua kakkos-Raynessa.

Postal on yksi vastenmielisimmistä koskaan näkemistäni elokuvista. Siinä ei ole mitään hauskaa. Boll ilmeisesti yritti samaa kuin Running With Scissors pelillään. Siinä mies onnistuu. DVD löysi tiensä saman tien takkaan, kun lopputekstit alkoivat.

Klo 20:02, Alone in the Dark II
Nyt alkaa jo taisteluväsymys painamaan, sillä olen pitänyt vain yhden vartin mittaisen ruokailutauon satunnaisten tyhjennys- ja täydennyspaussien lisäksi. Alone in the Darkin Jatko-osa hylkää kaiken, mitä ensimmäinen elokuva rakensi.
 

Tietyssä mielessä tämä voisi olla hyväkin asia, mutta kakkonen on jopa ykköstä surkeampi kokonaisuus. Slaterin roolin perii aasialainen Rick Yune. Paranormaalietsivän sijaan Carnby on muuttunut katukauppiaaksi, joka järjestelee paranormaalia tavaraa tilaajilleen.

Ulottuvuusmörrien sijaan ongelmia aiheuttaa noita, joka ravitsee itsensä ihmisillä. Mystinen tikari on ainoa keino noidan päihittämiseksi. Pohjois-Amerikan perämetsissä tapahtuva noitajahti on tyhmä, epälooginen ja kankeasti näytelty. Onneksi se ei ole kuin puolentoista tunnin mittainen.
Aivoni alkavat ilmeisesti pehmetä, sillä elokuvan ilmiselvä surkeus ei hypi häiritsevästi silmille.

Klo 21:47, Far Cry
Udo Kierin esittämä hullu tiedemies parantelee ihmisiä salaisessa laboratoriossaan. Erikoisjoukkojen sotilaat on tuunattu kalmankalpeiksi, luodinkestäviksi mutanteiksi, jotka voi tappaa vain ampumalla suuhun tai silmiin. Kun Emmannuelle Vaugierin esittämän uutisreportterin setä katoaa saarelle, mimmi rekrytoi laivuri Jack Carverin ja lähtee tutkimaan tilannetta.

Paratiisisaaren sijaan Til Schweigerin esittämä Jack Carver seikkailee havumetsissä, mutta muuten pelin käsikirjoitus on runtattu Boll-barometrilla yllättävän hyvin elokuvamuotoon. Toiminta on edelleen lyheiden leikkausten rampauttamaa ähellystä, mutta tähän on tämän savotan mittaan jo tottunut. Typerää dialogia ja äärettömän noloa huumoria lukuun ottamatta tämä tuotos jo melkein pärjää B-leffoille.

Elokuvan suurin särö on jälleen kerran superärsyttävä Chris Coppola. Lyllerö on jatkuvasti Carverin tiellä ja seilaa pulasta toiseen. Neitokaisten sijaan Carverin on jatkuvasti pelastettava tarinan suurinta turhaketta. Mutantteja kasvattava tohtori Krieger on ilmeisesti pelimiehiä, sillä kaverin toimistosta löytyy Alienwaren peliläppäri. Luulisi Far Cryn tuossa pyörivän.

Klo 23:49, Bloodrayne: The Third Reich
Vuorokausi vaihtuu ja soittimeen lennähtää kolmas Bloodrayne. Tässä vaiheessa alan jo toivoa, että minulla olisi olutta. Typerään nahkapipoon sonnustautunut Nastassa Maltethe hyökkää kolmatta valtakuntaa vastaan ja samalla luo natsi-Saksan asevoimien pääpampusta vampyyrin. Miksi hitossa viisisataavuotias vampyyri ei leikkaa esimerkiksi kommandantin päätä irti ruokailun päätteeksi? Tämä olisi säästänyt monelta vaivalta.

Boll kierrättää jälleen näyttelijöitään. Järjettömillä silmäpusseilla varustetun Raynen rakastaja on muuten sama kaveri, joka hirtettiin kakkosessa. Tämä vaikuttaa jo uskottavuuteen. Juoniaukkoja yritetään naamioida seksikohtauksilla, joita mahtuu peräti kaksi snadisti yli tunnin mittaiseen koettelemukseen. Paljas pinta ei pysty peittämään elokuvan virheitä.

Klo 01:25, In the Name of the King 2: Two Worlds
Viimeistä viedään! Satuvaltakunta on jälleen kusessa ja avuksi haetaan aikaportin kautta itse Dolph Lundgren. Väsynyt kasaritähti lönköttelee umpisurkean fantasialeffan läpi puoliunessa. Pienellä budjetilla kasattu rahastusviritelmä on aivan karmeaa paskaa, jonka juonessa ei ole minkäänlaista tolkkua. Leffa sisältää muuten hirveimmän koskaan näkemäni CGI-lohikäärmeen.

Turhaa, epäloogista ja pitkäveteistä kakkaa, joka on vahingossa eksynyt levyprässiin. Lundgrenilla on täytynyt olla joko huutava rahapula tai todella tylsää.