Joskus 90-luvun loppupuolella allekirjoittaneen lapsuudenkotiin hankittiin uusi tietokone sen rouskun tilalle, joka kyseisen masiinan virkaa siihen mennessä oli hoitanut. Itselleni tärkeintä uudessa koneessa oli tietysti suuremmat tehot ja näin ollen enemmän mahdollisuuksia pelikäyttöön. En tiedä tarkasti, kuinka kauan aikaa siinä meni, mutta eräänä kauniina päivänä löysin käynnistys- ja ohjelmistolevykkeiden seasta vihreän CD-rompun, jossa luki Battlezone. Tänäkään päivänä en tiedä, mistä levy oli tullut. Joka tapauksessa asetin sen suurella mielenkiinnolla asemaan ja sieltähän paljastui jotain aivan tajunnan räjäyttävää!
Activisionin 1998 julkaisema Battlezone on saanut nimensä 80-luvun arcadeklassikolta, jossa siihen aikaan viimeistä huutoa olevissa vektoriympäristöissä käytiin tiukkaa tankkisotaa. Reboot-versiossa konseptin ympärille on rakennettu todella upeat puitteet: Vaihtoehtoisessa historiassa Apollo 11:n astronautit löysivät kuuvierailunsa aikana biometaliksi ristittyä tuntematonta ainetta, joka mullisti sen astisen avaruusalusteknologian. Pian sekä Yhdysvallat, että Neuvostoliitto rakensivat maan asukkailta salassa suuren avaruusarmeijan ja alkoivat valloittaa kilvan aurinkokunnan taivaankappaleita.
Pelimekaniikka on sekoitus ensimmäisen persoonan räiskintää ja reaaliaikaista strategiaa. Ensimmäisissä tehtävissä totutellaan ohjaamaan jenkkien NSDF-joukkojen erilaisia kulkuneuvoja ja rakentamaan biometallia kerääviä yksiköitä. Pian tehtaillaankin jo täysimittaisia tukikohtia, komennetaan liituritankkien armeijaa ja räiskitään neukkujen tiedustelijoita. Mekaniikan jippona on se, että pelaaja on yleisesti toimintanaksujen taivaalta tapahtumia seuraavan komentajan sijasta yksi rivimiehistä ja joukkoja johdetaan kirjaimellisesti edestä. Kun oma liituri kärsii liiaksi vahinkoa, on vielä mahdollista pelastautua heittoistuimella ja yrittää selviytyä turvaan pelkän avaruuspuvun turvin. Tällaisessa tilanteessa täytyy kuitenkin olla äärimmäisen varovainen, sillä jo yksikin osuma viholliselta voi tuoda kuoleman.
Yksinpelissä on tarjolla sekä jenkkien että neukkujen mittavat kampanjat, mutta Battlezoneen sisältyi myös moninpeli, jossa pyrittiin tuhoamaan kaverin tukikohta, tai vain räimittiin menemään perus Deathmatchissa.
Ilmestyessään peli sai testeissä todella upeita arvosanoja ja sille julkaistiin myös kaikin tavoin hiotumpi jatko-osa vuonna 1999. Sitten pelisarja katosi historian hämäriin. Se on unohdettu jopa niin tehokkaasti, että ainakaan itse en ole vuosikausiin lukenut mistään pelimediasta edes viittausta kumpaankaan teokseen. Onko siis lopulta käynyt niin, että peli oli innovatiivinen ja hyvin tehty, mutta se ei milloinkaan saavuttanut tarvittavaa pelaajakuntaa, että sarja tai sen edustama harvinaislaatuinen genre ei päässyt etenemään pidemmälle?
Joka tapauksessa kyseessä on itselleni todella tärkeä pala lapsuuden pelaamiskokemuksia, koska sen lisäksi, että pidin sekä toimintastrategiasta, että räiskinnästä, rakastin avaruusseikkailuja yli kaiken. Ja mikäpä sen sykähdyttävämpää, kuin päästä kruisailemaan seitsemän eri taivaankappalen pinnalla vihollisia kurmoottaen tunnelmallisen musiikin soidessa taustalla. Tämän vuoksi haluan jakaa kokemuksen myös kaikkien Pelit.fi seuraajien kanssa. Sen lisäksi, että liitän blogiin jälleen kerran Let's Playta, kehotan kaikkia vähänkin kiinnostuneita hommaamaan google-haulla helposti löytyvän freeware-version ensimmäisestä Battlezonesta ja kokeilemaan avaruusseikkailua itse. On aika herättää tämä unohtunut klassikko vuosikausien hiljaiselosta!
Osa 2:
Osa 3:
Osa 4:
Osa 5:
Osa 6:
Osa 7:
Osa 8:
Osa 9:
