FFXV läpi - mikä loppufiilis jäi?

Fiilispostauksia on ehtinyt olla jo pari, kolme tätä ennenkin. Final Fantasy XV on kuitenkin herättänyt joukon tunteita, joskaan ei niitä, joita sen kai oli tarkoitus herättää. 19.12.2016 sain pääjuonen pelattua läpi, sivutehtäviä sen sijaan jäi vielä vähän roikkumaan. Mikä oli pelin tarinallinen anti? Entä mitä tykkäsin muuten?

Postaus sisältää spoilereita. Lue siis omalla vastuulla!


Hyviä ja huonoja hetkiä


Ennakkoluuloistani huolimatta aloin nopeasti pitää Final Fantasy XV:n pelaamisesta. Taistelusysteemi osoittautui kivaksi, vaikka minulla sen kanssa pientä alkukankeutta olikin. Maailman tutkiminen puolestaan oli hauskaa ja erityisen hyvin viihdyin sivutehtävien parissa. Juonihommelitkin menivät teknisessä mielessä eikä isompaa valituksen aihetta ollut.

Hyvä fiilis jatkui aina Leviathan-taisteluun saakka. Sen jälkeen alkoi henkinen alamäki. Avoin maailma typistyi putkijuoksuksi, oma tiimi ei enää toiminut yhden jäsenen ollessa kykenemätön taisteluun ja hidastaessa muita ja väliaikaisesti taistelusysteemikin typistyi aivan onnettomaksi, kun pelin pisimmässä dungeonissa sai ravata ilman aseita ja kavereita. Pelaaminen itsessään muuttui tylsäksi ja tympeäksi pakkopullaksi.

Lisäksi sain säikyttelykohtauksista paniikkikohtauksen, mikä oli myös omiaan laskemaan pelifiilistä. Vaikka sen jälkeen kykenin taas myöhemmin pelaamaan, en ollut enää yhtään innoissani vaan kokemus muuttui ahdistavaksi varpaillaan oloksi, mitä taas en JRPG:ltä halua. Pelillisesti en nauttinut oikeastaan mistään, mitä Leviathanin jälkeen tuli. Ainoastaan Ravus-taistelu oli kohtalaisen ok, kaikki muu tuntui vain epämiellyttävältä.

Ravus
Niin sanottuun hyvään aikaan pääsee onneksi läpäisyn jälkeen kuitenkin palaamaan (tai olisi sinne päässyt Umbran avulla jo aikaisemmin, mutta halusin ikävät asiat pois alta). Jatkossa voinkin fiilistellä autolla ajelua ja tehdä sivutehtäviä siinä määrin kuin niitä on vielä jäljellä eikä minun tarvitse välittää pakollisista juonitehtävistä enää lainkaan.

Ihan jo pelillisistä syistä en koe tällä hetkellä minkäänlaista mielenkiintoa aloittaa peliä uudestaan alusta. En edes tulevien lisävälivideoiden takia. Mieluummin teen jotain muuta.

Tarinan ja hahmojen anti - oliko sitä?


Final Fantasyjen tarinat ovat yleensä olleet hyviä, varsinkin kun pääsarjasta puhutaan. Jatko-osat eivät sen sijaan ole aina loistaneet ja omasta mielestäni esim. FFXIII-2 ja Lightning Returns olivat tarinallisesti pohjanoteerauksia, vaikka niitä oli kiva pelata.


Final Fantasy XV:n tarina ei lähtökohtaisesti kiinnostanut minua erityisen paljon, joten suuria odotuksia minulla ei ollut. En siis pudonnut korkealta, kun totesin, ettei mielenkiinto vain ota herätäkseen. Noctis oli kyllä päähahmona ihan ok, arvostan sitä, ettei hän ollut sen enempää yli-innokas sankari kuin jatkuvasti angstaileva teinipoikakaan. Kyllä hän synkistellä osasi, mutta sentään aiheesta.

Prompto sen sijaan kävi lähes poikkeuksetta hermoille, kun erehtyi avaamaan suunsa. Ignis ja Gladio olivat asiallisia aikuisia, mutta lopulta en kiintynyt heihinkään. En kai päässyt tarpeeksi syvälle. Gladio tosin keräsi miinuspisteitä aimo kasan ryhdyttyään v*ttuilemaan Noctisille jatkuvalla syötöllä Leviathan-matsin jälkeen. Ignisissä ei ärsyttänyt kuin sokeutumisesta johtuva tarpeettomuus (mikä toimi ehkä juonellisesti, mutta oli peliteknisesti raivostuttavaa), muuten hän jäi tosi hajuttomaksi ja mauttomaksi. Mitä hänestä edes tiedetään? Hän tykkää laittaa ruokaa ja... niin... mitä muuta?

Cidney
Sivuhahmoista Cidney olisi voinut olla kiinnostava, mutta hänen roolinsa oli lopulta niin typistetty, etten voi sanoa innostuneeni kunnolla hänestäkään. Cidneyn pukeutumisesta taas en pitänyt. Eikös pelin pitänyt olla "fantasy based on reality"? Kuka mekaanikko pukeutuu tuolla tavoin? Ei ainakaan kukaan, jonka olen tavannut...

Kaikista kiinnostavin sivuhahmo olikin Gladion pikkusisko Iris, mutta edes hänelle ei mielestäni annettu riittävästi ruutuaikaa. Silti juonen paras osuus oli ehdottomasti se pätkä, jonka hän kulki porukan mukana. Pidin myös Araneasta, mutta hänkään ei lopulta saanut tarpeeksi ruutuaikaa ollakseen aidosti kiinnostava. Sivuhahmojen osalta pelissä tuntuikin olevan paljon hukattuja mahdollisuuksia

Iris
Pahiksien osalta on valitettavasti sanottava samaa. Ravusin motivaatiot jäivät minulle todella epäselviksi, vaikka Kingsglaive valotti hänen vihaansa kuningas Regisiä kohtaan. Silti en kykene ymmärtämään, mitä hän oikein puuhasi ja miksi. Meniköhän minulta jotain vain ohitse?

Pääpahiksen, Ardynin, osalta kuvaavaa on, että jouduin juuri googlaamaan hänen nimensä. Okei, minulla on huono nimimuisti, mutta ei yleensä sentään niin huono, etten miltei 60 tunnissa ehtisi pelin pahiksen nimeä oppia! No, joka tapauksessa... Ardyn oli alkuun siisti ja salaperäinen hahmo, joka herätti epäilyksiä. Hänestä ei saanut otetta, mikä olikin positiivista. Tällaiset pohdintaa herättävät elementit ovat hauskoja eikä kaiken pidäkään olla heti itsestään selvää.

Valitettavasti myös Ardynin motiivit jäivät minusta vähän roikkumaan ilmaan. Voi toki olla, että ymmärryksessäni on vain vikaa, mutta en edes loppumetreillä saanut hänestä kunnollista otetta. Hänestä tuli vaikutelma, että hän on paha, koska on paha. Käytännössä hyvin pohjustettu ja mielenkiintoisen oloinen hahmo oli minulle lopulta pettymys, mutta ehkä olin vain niin tympääntynyt peliin sen loppumetreillä, että aivoni eivät enää vastaanottaneet informaatiota ja missasin jotain oleellista.

Hmmm... unohdinkohan nyt jotain? Ai joo, olihan siinä pelissä sellainen neitonen nimeltä Lunafreya. Jotenkin meinasi haihtua mielestä.

Lunafreya

Luna jäi etäiseksi, vaikka hänen oli kai tarkoitus olla Aerithiin verrattava epäreilun kohtalon kokeva päähahmon rakkauden kohde ja myös pelaajan rakastama hahmo. Häntä ei avattu tarpeeksi, ei vaikka olin nähnyt Kingsglaiven. Olisin halunnut pitää Lunasta, mutta hän ei ehtinyt herättää minussa mitään tunteita. Tästä syystä hänen kuolemansa oli kovin ikävä tapahtuma, muttei mitään sen enempää. Ei itkettänyt, ei koskettanut. En mitenkään toivonut hänelle kuolemaa, mutten pystynyt siitä liikuttumaankaan. Luna ei koskettanut minua millään tasolla.

Valitettavasti edes Noctisin kohtalo ei saanut minua herkistymään. Ehei, tuijotin vain tapahtumia ja mietin, koska ehtisi käydä vessassa. Kertonee aika paljon.

Pelin aikana ainoa hetki, kun meinasi tulla tippa linssiin, oli Final Fantasy -teeman soiminen. Sitä ei kuitenkaan lasketa, koska pillitän lähes aina, kun kuulen sen FF-peleissä.

Mitä tarinaan tulee... perusjuoni olisi voinut olla kohtalaisen mielenkiintoinen. Tapahtumat eivät kuitenkaan avautuneet ainakaan minulle kuin vasta hyvin myöhään. Suurimmat paljastukset tulivat tekstilappusilla putkijuoksu-dungeonissa, kun kärsin elämäni pahimmasta pelikeljutuksesta ja -ahdistuksesta. En innostunut, olisin kaivannut jotain elävämpää kerrontatapaa. Nyt paljastuksetkin jäivät laimeiksi. Niitä olisi pitänyt myllyttää jotenkin enemmän.

Mitäs nyt sitten jäi käteen?



Minulle Final Fantasy XV:n tarinallinen anti jäi kyseenalaiseksi. Huomattavasti parempaa on nähty. Ehkä aika loppui kesken *köh*10 vuotta*köh* ja kokonaisuutta ei ehditty viimeistellä. Mieluummin olisin ottanut kokonaisen pelin kuin reikäjuuston, jota sitten myöhemmin paikkaillaan lisävälivideoilla. Toivonkin vahvasti, ettei tämä ole tulevaisuuden suunta vaan, että seuraava peli saadaan ulos eheänä kokonaisuutena ja tietysti mielellään vähän nopsemmalla aikataululla kuin mitä Final Fantasy XV:n kanssa meni.

En sano, että FFXV olisi huono peli. Siinä oli todella lupaava alku ja Leviathan-taisteluun asti sitä oli todella nautittavaa pelata. Sen jälkeen pelaamisesta vietiin oikeastaan kaikki hauska pala kerrallaan, kunnes aivan lopussa taas pääsi näyttämään voimiaan. Ymmärrän taktiikan sinällään tarinan kannalta, pelaajalle on varmasti haluttukin tehdä avuton ja turhautunut olo, mutta ainakin minulle pelaamisen pitää olla hauskaa, jotta haluan tehdä sitä. Puurtaa ja tuskailla saa ihan jossain muuallakin, harrastusteni ei tarvitse aiheuttaa keljutusta ja paniikkikohtauksia.

En tarkoita, että pelien pitäisi olla pelkkiä pupuja ja sateenkaaria. Vakavia aiheita saa käsitellä, teemat saavat olla synkkiä. Toivoisin vain, että teknisesti pelaaminen pysyisi nautittavana, vaikka tarina menisi angstisempaan suuntaan.

Final Fantasy XV:n osalta olen vahvasti sitä mieltä, että uusiksi sitä ei tule pelattua. Voin katsella vierestä jonkun toisen peliä ja itse tehdä loppuja sivutehtäviä, mutta kokonaisuutta en enää välitä käydä läpi.

Lue toki myös:


Vihdoin ensikosketus Final Fantasy XV:een
Fiilispäivitys Final Fantasy XV:stä
FFXV - kun ärsytys läikkyy yli

http://www.pelit.fi/

2 kommenttia

  1. Omalta osaltani isoin ongelma tän pelin kanssa on se miten tarina on kerrottu. Informaatio on levitelty pitkin poikin ja jos ei oo nähnyt Kingsglaivea niin esim. Ravusistakin menee ohi sekin vähä mitä siitä näytetään. Samoin silloin jos ei tajua kuunnella radiolähetyksiä ja lukea niitä 13. chapussa löytyviä lappusia. Tuntuu että hukattua potentiaalia on vähän liikaa ja monia isoja tapahtumia jätetään kokonaan näyttämättä, kuten just Ravusin kuolema ja syyt miksi se vaihtoi puolta, puhumattakaan Imperiumin keisarin kohtalosta. Loppupuoliskolla tarinaa kiirehditään eteenpäin pikkuisen liikaa. Henk.koht. oisin toivonut enemmän panostusta juonenkulkuun kuin merkityksettömiin sivutehtäviin, joista iso osa on pelkkää paikasta toiseen juoksua ja esineiden tms keräilyä. Toisaalta roadtriphän siinä kai oli ideana, joten siltä osin leppoisa autolla ajelu toimii. Myös päänelikon ystävyys tuntui omaan makuuni aidolta ja lämminhenkiseltä, mut itellänikin Ignis jäi tosi etäiseksi juuri siksi että sen rooli tuntui vaan olevan se porukan äitihahmo. Noctisissa taas tykkäsin miten se ei ole mikään "en voi näyttää tunteitani siispä mökötän koko ajan" -tyyppinen yyberäijä, vaan se saa ihan rauhassa itkeä montakin kertaa.

    Sivuhahmot jää tosiaan harmillisesti, noh, sivuun. Aranea vaikutti kiinnostavimmalta sen perusteella mitä siitä kerkesi näkemään, mut Lunalla olis pitänyt olla enemmän ruutuaikaa tai jotain että siitä olisi aidosti alkanut välittää. Sekin olisi voinut olla paljon kiintoisampi hahmo kuin pelkkä traagisesti kuoleva päähklön rakkaudenkohde. Pahiksista sentään Ardyn saa ihan kiitettävästi ruutuaikaa ja mitä sen motiiveihin tulee...mun nähdäkseni ne ei olleet yhtään niin epäselvät kuin monella muulla, varsinkin kun se antaa itse melko suoraan ymmärtää että haluaa lopulta kuolla rauhassa. Mutta ei ennen kuin on saanut hävitettyä kristallin, sormuksen ja koko Lucis Caelumin sukulinjan, kostoksi siitä mitä sille tehtiin. Periaatteessa se siis oli ainoa joka voitti ja sai mitä halusi. Taustatarina kyllä jättää jonkin verran arvailujen varaan.

    Toivon että tulevat paikkaukset oikeasti parantaa peliä, koska haluun kaikesta valituksesta huolimatta pelata joskus uudelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tuokin, että informaatio on tosi levällään ja paljon jää pelaajan itsensä varaan. Ei toki kaikkea tarvitse suoraan naamaan hieroa, mutta yleensä Finaleissa on aika hyvin varmistettu, että tärkeimmät juoneen liittyvät asiat tulevat pelaajan tietoon eikä niitä voi vahingossa ohittaa.

      Tosiaan tulee vaikutelma, että lopussa tekijöillä tuli kiire ja sen takia jotain raapaistiin hätäisesti kasaan. Alkupuolen rakentamisessa on selvästi ollut enemmän aikaa.

      Tykkäsin tosi paljon sivutehtävistä, vaikka niiden sisältö oli raavaamista yms. Pidin siitä, että niihin liittyvät NPC:t turinoivat aina vähän enemmän eivätkä jääneet kasvottomiksi lappusiksi jossain ilmoitustaululla (mitä ratkaisua aika monessa pelissä on käytetty). Toki silti valitsisin panostuksen juoneen sivutehtävien ohitse, jos tällainen valinta täytyisi tehdä. Mieluiten kuitenkin ottaisin molemmat.

      Toivotaan, että paikkaukset tosiaan parantaisivat pelikokemusta. :) Vaikken itse usko tätä toiseen kertaan pelaavani, olisihan se hienoa, että kokonaisuus olisi lopulta ehjempi.

      Poista