Kesä on mitä parhainta aikaa nuorison sivistämiseen, kun koulu ei ole hidastamassa tahtia. Capcomin koostelätty tarjoaa koruttoman kolikkopelimenneisyyden lisäksi myös tuhdin liudan tuoreempia tuttavuuksia. Vaikka varsinaiset peliklassikot ovat vähemmistössä, jokaisella levylle ahdetulla julkaisulla on juuret syvällä menneisyydessä.

Street Fighter ja Final Fight ovat tuttuja nimiä lapsuutensa kolikkopeliluolissa viettäneille, nyt jo aikuisiksi kasvaneille kasarinappuloille. Onneksi pelimenneisyyttä taltioidaan koostelätyille, jotta nuorisokin ymmärtää, ettei Tekken keksinyt mätkyttelyjä ja Kratosin kostoretken syntyyn on muitakin vaikuttimia kuin kreikkalainen mytologia.

Tuotoksen kirkkain tähti on aikansa 2D-mätkintöjen palkinto-ori. Super Street Fighter 2 Turbo HD Remix on edelleen mitä mainiointa turpasaunaviihdettä, tosin boksin padin onneton ristiohjain tekee yhdistelmäliikkeiden suorittamisesta varsin konstikasta. Olohuoneversiossa matti ei hiivi kukkaroon, sillä uusintayrityksiä ei tarvitse ostaa kylmällä käteisellä. Kauniilla piirrosgrafiikalla höystetty mätkyttelyvaari on kestänyt aikaa varsin hyvin.

Katutaistelijasta työstetty älypeliversio Puzzle Fighter on myös löytänyt tiensä tälle läystäkkeelle. Mätkintäversion Super-, Turbo-, HD- ja Remix-lisänimikkeillä maustettu älypalikointi vaihtaa tappelun Tetrikseen ja homma toimii yllättävän hyvin. Palikoiden pudotteluun syntyy jopa pienoinen addiktio ja etenkin kaveria vastaan katupuzzletus on toimivaa hupia.

Pelin ideana on räjäytellä saman värisiä palikoita pois omalta ruudulta. Kadotuksen sijaan pallerot siirtyvät pommeina naapuriin. Rennon pähkäilyn sijaan Puzzle Fighter on kaoottista ähellystä, jossa nopeat refleksit ja onnistunut värikoodaus ratkaisevat voittajan. Isopäähahmoiksi generoituneet Street Fighter -hahmot kruunaavat sekopäisen palikkapelin.

Katu- ja pähkinätaistelijan lisäksi mättökarkeloihin osallistuu Final Fight, Capcomin oma Golden Axe. Sivuttain rullaava mätkyttely oli meikäläiselle Amiga-aikaan kovaa valuuttaa, mutta aika on kullannut muistoja. Kankealle ohjattavuudelle vaaditaan reilusti sietokykyä.

Uutta verta remmiin

Pelihistorian lisäksi lätylle on eksynyt myös muutamia uudempia tuotoksia, jotka tosin kumantavat syvästi menneisyyteen. Ikiwanhan Smash TV:n pelikonseptin päälle rakentava Rocketmen: Axis of Evil on nopeatempoista neljän pelaajan co-op-räimettä. Katosta kuvattu moninpelitykitys on vauhdikasta toimintaryskettä, joka kuorrutetaan pikkunäppärällä juonella ja kevyillä roolipelielementeillä.

Lintuperspektiivistä jatkaa Wolf of the Battlefield: Commando 3, jonka esikuva on kaivettava pelihistorian jurakaudelta. Jo nimi kertoo sapluunana käytetyn muinaisjäänten, sillä taistelukentän susi on kuuslankun legendaarisen Commandon grafiikkapäivitys.

Vauhdikas ryllistys kehottaa unohtamaan aivot narikkaan ja keskittymään tappamiseen. Muutaman tunnin räimeen aikana ympäristöön kylvetään tonnikaupalla nikkeliä. Rankan duunipäivän jälkeen peli on mitä mainioin tapa paineiden purkamiseen. Kokemuksesta nauttiminen tosin edellyttää rakkaita muistoja eräästä nepa-aikojen legendaarisimmista toimintapeleistä.

1942: Joint Strike jatkaa uudelleenlämmittelyjen linjalla. Toisen maailmansodan ilmaherruuteen keskittyvät shmupit ovat keski-ikäisille pelimiehille tuttuja pelihalleista. Peleistä väkerrettiin myös lukuisia kasibittiväännöksiä, jotka olivat erityisen suosittuja etenkin matolaatikko-Nintendon kiinalaisissa koostepelikaseteissa.

1942: Redux on rehellistä shmupitusta, jonka kantaisän tunnistaa noin nanosekunnissa. Uusi rauta on mahdollistanut stydimmän grafiikan ja entistä isommat räjähdykset, mutta muuten peli ei lähde keksimään pyörää uudelleen.

Koosteella on tilaa myös Lemmingsiä varioivalle sekoilulle. Flockissa ohjataan 50-luvun B-scifistä tuttua lentävää lautasta, jolla haalitaan karjaa tieteellisiä kokeita varten. Jokaisesta kentästä on tarkoituksena kotiuttaa tietty määrä karjaa emoalukseen, mutta elikoita ei voi ohjata suoraan. Pelin ideana on hätistellä lentävää lautasta pelkääviä otuksia oikeaan suuntaan. Alkupään missiot vääntävät reitin rautalangasta, mutta haaste kasvaa nopeasti, kun suojakaiteet ja valmiit tunnelit muuttuvat avomaastoksi.

Kuis käsi käyb?

Retrokiekon kirkkainta kärkeä edustaa Capcomin oman tuotannon päälle rakentava uusversio Bionic Commandosta. Capcom yritti muutama vuosi sitten käynnistää uudelleen kasibittiaikoina kulttimaineeseen nousseen Bionic Commandon. Ison budjetin uusversion vanavedessä latauspalveluissa julkaistiin retrohenkinen ReArmed, joka oli reformaation sijaan rehti revisio menneen vuosikymmenen omintakeisesta klassikosta.

UudelleenKädetys sai noin vuosi sitten jatkoa, josta voi nyt nauttia pelkän bittiversion lisäksi myös fyysisessä muodossa. Nostalgiassa vellomisen sijaan tällä kertaa pelisarjan mekanismeja on kehitetty eteenpäin. Pitkän linjan biokommandoille on tiedossa shokki, sillä uuden uuden viiksimuodin lisäksi pelihahmo osaa vihdoin myös hypätä.

Ensimmäisen Bionic Commandon konsoliversio on tarinansa puolesta kiistatta pelihistorian epäkorrektein peli. Vuonna 1987 julkaistuun arcade-versioon löyhästi perustuva NES-porttaus nosti pahiksiksi kasvottoman imperiumin sijaan natsit ja pääpahiksen virkaa hoiti kuolleista herännyt Hitler. Lienee sanomattakin selvää, että länsiversiota sensuroitiin raskaalla kädellä. Hakaristit vaihtuivat haukkoihin, natsit ristittiin baddeiksi ja Aatu sai nimekseen Master-D, yo dawg!

Pelimekanismien suhteen alkuperäinen Bionic Commando eroaa melkoisesti aikakauden muista tasoloikista. Päähahmon loikkataidot korvattiin venyvällä teleskooppikädellä, jonka avulla flengailtiin esteiden ja rotkojen ylitse. Vaikka länsiversion vaikeustasoa hieman vesitettiin siistimisen yhteydessä, peli on silti kaukana helposta.

Uutta putkeen

ReArmed menestyi suuren budjetin Bionic Commandoa huomattavasti paremmin niin kauppojen hyllyillä kuin mediassakin, joten tarina jatkuu pikkupelimuodossa. Ruoriin nostettu Fatshark on uudistanut pelin tunnusmerkkejä varsin raskaalla kädellä ja monet piinkovat fanit ovat ehtineet dumata pelin pyhäinhäväistykseksi.

Silmiinpistävin uudistus edellisosaan ovat päähahmo Nathan Spencerin hyppykyvyt ja uudet viikset. Hypyttömyys on eräs biotarzanin ominaispiirteistä ja tietyssä mielessä loikilla rikastettu jatko-osa on melkoinen teleskooppikädenojennus massoille. Itse en pidä ongelmaa niin suurena kuin nettimölinän perusteella voisi päätellä. Hypyt rikastavat pelin mekanismeja ja virtaviivaistavat toimintaa.

Myönnytyksenä faneille läpäisyn jälkeen pelin pariin voi palata hardcore-tilassa, mikä eliminoi hypyt kokonaan. Ratkaisu on erikoinen. Miksi tätä mahdollisuutta ei ole tarjolla pelisarjan veteraaneille heti kättelyssä?

Seikkailun rakenne on joutunut myös reformaation kohteeksi, sillä edellisosan epälineaarisuus on vain kaunis muisto. Jatko-osa on luotisuoraan vedetty putkilo eikä tehtäväpuussa saa enää koluta vapaasti. Tötteröön ahdettu toiminta tekee etenemisestä vauhdikasta, mutta nakertaa vapauden ohella keksimisen riemua.

Jos seinä nousi edellisosassa pystyyn, ongelma ratkesi hyödyntämällä uusia kykyjä jo kertaalleen läpäistyissä tehtävissä. Nyt edetään kiltisti kehittäjien talutusnuorassa kentästä toiseen. Putkesta huolimatta kesto ei ole kakkosen ongelma, sillä 28 tehtävää käsittävä juonipeli pitää kylläisenä pitkään. Mukaan on tosin eksynyt yllättävän paljon myös turhanpäiväistä täytesisältöä.

Kättä pidempää

Teleskooppikädelle on keksitty muutakin käyttöä kuin flengailu, sillä ruoskalla voi ottaa haltuunsa pelimaailman irtaimistoa ja käyttää sitä kilpenä tai heittoaseena. Tiukassa paikassa myös liha toimii luotisuojana. Vihukilpi on hyödyllinen etenkin sellaisissa tilanteissa, missä vastarintaa vyöryy niskaan kahdesta suunnasta.

Piiskaa ja sankaria voi tarpeen vaatiessa myös päivitellä kentistä löytyvillä komponenteilla. Kellotuskamaa on olemassa kahta eri sorttia, aktiivista ja passiivista. Kaltaiseni vellipersetaistelija pärjää lähes koko seikkailun kahdella päivityspalikalla, jotka molemmat löytyvät jo pelin alkumetreiltä. Palautuva terveys ja kranaatinheitinkäsi ovat tappavan tehokas yhdistelmä.

Kaksiulotteinen grafiikka on minimalistisuudessaan kaunista ja toimintaa on tukemassa pelisarjan kasibittijuuria kunnioittava musiikkiraita. Hypnoottinen tiluttelu soi päässä pitkän aikaa pelisessioiden loputtua.

Vaikka amispojat muuta väittävät, liha ei ole pilalla, jos siinä on karvoja. Nathan Spencerin toinen seikkailu on hauskaa ja latauspeliksi poikkeuksellisen pitkäkestoista ajanvietettä, mutta tunnelmassa se ei nouse samalle tasolle viiksettömän esikuvansa kanssa. Uusversioiden kantaisä voi ylpeänä katsella jälkikasvuaan. Vaarilla ei ole enää asiaa rintamalle, sillä veteraani on eläkkeensä ansainnut.

Mikäli retropaarma puraisee kesähelteillä, Capcomin koostelätty on mitä mainiointa lääkettä nostalgianikkiksiin. Näistä tuotoksista nauttiminen tosin edellyttää vähintään löysää tunnesidettä alkuperäisteoksiin.

Capcomin retrokooste on sisältää sekä vanhaa että uusvanhaa.

78

Capcom Digital Collection
www.capcom-europe.com/blog/2011/12/capcom-digital-collection
Capcom
Arvosteltu: Xbox 360
Moninpeli: 2-4 pelaajaa
Ikäraja: 16

Street Fighterin kaunis pikselitaide hyötyy resoluutiobotoksista.

Bionic Commando ReArmed 2 muuttaa ratkaisevasti narukäden pelikonseptia, sillä päähahmo on oppinut hyppäämään.

Final Fightin hahmot ohjautuvat kuin panssarivaunut.