Kitaristien koitos: Guitar Hero II

Alkuperäinen Guitar Hero iski pelaajien sydämissä kytevään rokkiunelmaan ja yllätti menestyksellään sekä teoksen kehittäjät, että musiikkimaailman. Aluksi skeptiset artistit epäilivät sieluntuotteidensa olevan muovikitaroilla soitettavana naurunalaisena, mutta tuotteen alettua tahkota rahaa ja nostattaen myös pelissä mukana olleiden yhtyeiden rahapussia, alkoi yhteistyökumppaneita löytyä yllättävän helposti. Marraskuussa 2006 ilmestynyt Guitar Hero II paransi edeltäjäänsä jokaisella osa-alueella, tarjosi todella rautaisen soundtrackin ja sinetöi sarjan menestyksen lopullisesti.

Itse olin pelin ilmestymispäivänä heti aamusta pelikauppan oven takana kolkuttelemassa. Kuka nyt perjantain koulupäivästä piittaisi, kun edessä oli koko päivä ja viikonloppu tiukkaa muovikitaran rämpytystä? Kokoonnuimme jälleen kerran isolla lössillä takomaan uuden Guitar Heron kampanjamoodia, tällä kertaa suoraan Expertillä. Kitara vaihtui kädestä käteen ja huomasimme jo ensimmäisessä kentässä edellisestä osasta nousseen vaikeusasteen. Parilla hieman vähemmän muovikitarointia harrastaneella kaverilla tuli jopa song failed ja itsellänikin oli tekemistä esimerkiksi Danzingin Motherin lopputilutuksessa, puhumattakaan Wolfmotherin Womanin otelaudan nappuloiden päästä päähän liukuvista nappulataulukoista. Sormitukset olisivat hyvin voineet olla ensimmäisessä Guitar Herossa mukana esimerkiksi toiseksi viimeisessä kentässä.

Kakkosessa seinä alkoi ihan toden teolla nousta vastaan kuudennessa keikkapaikassa ja viimeistään Carry Me Home, Laid To Rest ja Psychobilly Freakout kolmikko tiputti leuan lattiaan. Lopulta läpäisimme myös Guitar Hero kakkosen, tosin sormet verillä, sekä juuri ja juuri kolmen tähden suorituksilla. Tämän jälkeen oli aika tutustua bonuskipaleisiin, jossa iskimme päämme vieläkin kovempaan tiiliseinään, nimittäin kitaravirtuoosi Bucketheadin erityisesti peliä ajatellen työstämään kappaleeseen nimeltä Jordan. Kappale kipusi muovikitarointipiireissä nopeasti legendan asemaan ja tämänkin päivänä maailmasta löytynee ainoastaan kourallinen ihmisiä, joka kykenee soittamaan sen sadalla prosentilla. Itselleni viiden tähdenkin saaminen oli kuukausien harjoittelun tulosta. Nykyään vastaavanlainen suoritus tuskin onnistuisi.

Erityistä innostusta aiheutti pelin parantunut kaksinpeli, jossa ensimmäistä kertaa sarjan historiassa oli mahdollista soittaa kappaleita yhteistyömoodissa. Useimmissa kappaleissa toinen otti kitaristin paikan ja toiselle (yleensä onnettomalle) jäi basso. Joissakin kappaleissa oli myös mahdollista soittaa rytmikitaraa. Saavuttuaan Xbox 360:lle puoli vuotta myöhemmin, peliin saatiin myös ensimmäistä kertaa ladattavaa lisäsisältöä, josta allekirjoittanut ei kuitenkaan päässyt nauttimaan PS2-version takia. 

Kuten sanottu, Guitar Hero II sinetöi sarjan nousemisen maailmanmaineeseen ja pian joka puolella alettiin järjestää GH-bileitä ja mestaruuskisoja. Lisäksi Youtube täyttyi taitojaan esittelevistä muovikitaristivirtuooseista. Tässä vaiheessa iso pyörä oli jo alkanut pyöriä Activisionin otettua pelisarjan siipiensä suojaan. Jokainen pelimediaa seurannut tietää, mitä tästä lopulta seurasi, mutta Guitar Hero II:n ilmestymisen aikaan sarja oli ainakin allekirjoittaneelle parasta ikinä, eikä kokonaista vuoden odotusta ennen seuraavaa osaa voinut edes ajatella. Onneksi pahimpaan odotukseen auttoi kesällä 2007 ilmestynyt GH Rocks the 80s.

Näiden muistojen myötä yritän sinnitellä Youtube-kanavallani myös Guitar Hero II:n kunniallisesti läpi. Saa nähdä nouseeko seinä vastaan samoissa paikoissa kuin aikanaan ilmesymisen aikoihin, vai alkavatko sormet pikkuhiljaa jo yhden kitarapelin soittamisen jälkeen minne asettua muovisella otelaudalla? Tulkaa mukaan ottamaan siitä selvää! Ja tosiaan verrataan niitä personal bestejä!

Post Comment

Lisää aiheesta