Kuluneen kesän kovin peliuutinen minulle on ollut Deus Ex: Mankind Divided. Toki se julkistettiin jo huhtikuussa, mutta vasta E3-messujen ja nyt Gamescomin esittelyvideoiden myötä uutinen on tullut konkreettiseksi. Se on oikeasti olemassa! Ja se näyttää uskolliselta Human Revolutionille! Halleluja!
Mankind Dividedin todellinen laatu on tietenkin mysteeri, mutta se ei estä minua odottamasta sitä innokkaasti. Syy siihen on Deus Ex: Human Revolution, yksi tämän vuosikymmenen parhaista peleistä. Jos jatko tavoittaa edes jotain Human Revon magiasta, se tulee olemaan pelaamisen arvoinen.
Human Revolutionin hienous on monen tekijän summa, mutta yksi niistä on hienovaraisuus, tarkemmin sanottuna hienovaraisuus ympäristön suunnittelussa ja tunnelman luonnissa. Mukana on paljon osuuksia, joissa ei päältäpäin vaikuta olevan mitään sen erityisempää, mutta joista saa viipyilevällä pelaamisella paljon irti.
Sellaisia kuin päähenkilö Adam Jensenin asunto.
Jensenin asunto on pieni, melkein turha osa peliä. Tehtävät eivät ala Jensenin keräillessä itseään punkasta, eikä kämpässä tarvitse käydä muutaman pakollisen juonivisiitin ulkopuolella. Se ei ole paikka, jossa asutaan, vaan jossa käydään. Samalla se on kuitenkin mieleenpainuva tavalla, joka peilaa koko peliä.
Kun asuntoon astuu sisälle, korkeiden ikkunoiden sälekaihtimet avautuvat automaattisesti ja päästävät kullanhohtoisen valon valloilleen olohuoneeseen. Hämyinen valaistus ja pilvenpiirtäjänäkymä tuovat mieleen Blade Runnerin, jonka jokaisessa kohtauksessa valo siivilöityy, suodattuu, peittää, luo fiilistä eri tavoilla (#vainkasarijutut) – eritoten Deckardin asunnossa. Niin Jensenin kuin Deckardin asuinhuoneisto on pysähtynyt, meditatiivinen tila, jossa väsynyt soturi voi levätä ja nautiskella melankolian syleilystä.
Pelin alussa Jensen on juuri aloittanut uuden elämän (kirjaimellisesti), ja tämä pikku tila heijastaa hänen vastentahtoista uudelleensyntymää erinomaisesti. Asunto on omalla tavallaan täydellinen, mutta myös kolkko. Kaikesta tuntuu puuttuvan inhimillisyys: tervetuliaisen lausuvasta tietokoneäänestä, asiallisen tekopirteästä sähköpostista joka kertoo Sarif Industriesin maksaneen vuokran vuodeksi eteenpäin, makkarissa olevista banaaleista parane pian -korteista. Onko kylmä täydellisyys myös Jensenin kohtalo?
Asunto on paitsi kolkko myös keskeneräinen. Pahvilaatikoiden määrä on sinänsä ymmärrettävä, kun miettii Jensenin äskettäistä "muuttoa", mutta bokseista välittyy tunne, että ne tulevat olemaan paikoillaan hyvän tovin. Valokuvat kertovat omaa tarinaansa siitä, miten Jensenin surutyö on kesken. Megan, ura SWAT-joukoissa, entinen elämä ylipäätänsä ovat kaikki peruuttamattomasti menneessä, sen hyväksyminen vain odottaa vielä itseään.
Ymmärtääkseen kaiken tämän ei tarvitse tulkita kämppää kuin jotain semioottista arvoitusta, korvien auki pitäminen riittää. Tilassa soivaa kappaletta (joka virallisella soundtrackilla on saanut ytimekkään nimen "Home") ei kuulla missään muualla, se on tarkoitettu välittämään vain tähän tiettyyn paikkaan liittyvä fiilis. "Home" on yhtä paljon asunnon kuin Jensenin itsensä teema: surullinen, kaunis, koskettava, kylmäävä. Se on illan viimeinen viskipaukku, joka olisi pitänyt jättää ottamatta, tupakalta maistuva suudelma...
Suurten linjojen ohella Jens-- äh, kutsutaan häntä rehdisti Adamiksi, niin läheiseltä hän alkaa tämän tutkiskelun lomassa tuntua. Siispä, suurten linjojen ohella Adamin asunnossa löytyy myös herkullisia yksityiskohtia. Pöydän alle on vierähtänyt purkillinen kipulääkkeitä. Työpöydällä lepäilee pesäpallo, joka tuo mieleen tapaamisen samanlaista palloa (ja Adamia!) pompotelleen Sarifin kanssa ja muistuttaa siitä, kuka kaiken takana lopulta on. Pitkin kämppää pinotuissa kirjoissa on copypaste-meininkiä, mutta pienellä kaivelulla sieltä löytyy mielenkiintoisia nimikkeitä: Resolving Conflicts, Man in Armor, A Detailed History of Cybernetics, The Many Levels of Hate ja tietenkin Living with Your New Cybernetic Prosthetic.
Vähän näkyvämpi detalji on kylppärin rikkinäinen peili (ja sitä reunustavat lääkepinot). Viesteistä selviää, että Adam on kovasti yrittänyt saada tilalle uuden, mutta isännöitsijä haraa vastaan. Rivien välistä voi lukea, että Adam on laittanut peilin palasiksi ihan itse, ehkä siksi, että ei kestänyt katsoa uutta minäänsä silmästä silmään.
Monet varmasti muistavat salaisen lokerikon telkkarin takana. Siihen ei sinänsä liity mitään taustatarinaa, mutta se on hauska pelillinen yksityiskohta ja tekee kämpästä persoonallisemman. Kenties se on myös viittaus salaiseen komeroon Paul Dentonin asunnossa alkuperäisessä Deus Exissä?
Olen säästänyt viimeiseksi seikan, joka on jäänyt eniten vaivaamaan mieltäni. Kyseessä on Adamin "äijänurkkaus", pöytä, jossa on elektroniikkaa, rattaita ja aiheeseen liittyviä ohjepiirroksia, joista jälkimmäiset peittävät kaksi olohuoneen kolmesta ikkunasta. Viereiseltä telkkaripöydältä löytyvä e-kirja kertoo 1100-luvulla eläneestä keksijä al-Jazarista, joka kehitti älyttömiä mekaanisia kojeita, kuten ensimmäisen vesikäyttöisen kellon ja ohjelmoitavan analogitietokoneen.
Kaikki tämä istuu Human Revolutionin teemoihin uudesta renessanssista, mutta kysymys kuuluu: miksi Adam kokee tarpeelliseksi itse purkaa ja tutkia jotain, mikä on pelissä nähdyn teknologian rinnalla naurettavan antiikkista? Onko se rentouttavaa puuhastelua, joka vie ajatukset muualle? Vai onko se Adamin tapa tutkia hänen uutta minäänsä, jossa on puolet ihmistä ja puolet konetta? Rattaat ja kirjoitukset al-Jazarin kellosta viittaavat kenties siihen, että Adam haluaa kelata ajan takaisin hetkeen, josta häneen päättynyt kehityssuunta sai alkunsa.
Tämä osa asuntoa on aina kytkeytynyt mielessäni erääseen Watchmen-sarjakuvan kohtaukseen. Neljännen luvun (jonka nimi on sattumoisin Watchmaker ja joka etenee jatkuvasti eri aikatasoilla) alussa kerrotaan lyhyesti Dr. Manhattanin, sen sinisen giggelimiehen alkuvaiheet. Ennen puolijumalaksi tuloaan Manhattan eli Jon aikoi seurata isänsä jalanjälkiä ja ryhtyä kellosepäksi. Sitten koitti 6. päivä elokuuta vuonna 1945 ja Jonin isä tajusi, että maailma oli muuttunut. Kokonaan. Jonin ja hänen isänsä välinen keskustelu menee kirjassa näin:
"Jon? Missä sinä olet?"
"Täällä. Harjoittelen vanhalla taskukellollasi, ennen kuin on aika lähteä kouluun."
"Unohda taskukellot! Oletko nähnyt uutiset?"
"Uutiset?"
"Ne pudottivat atomipommin Japaniin! Kokonainen kaupunki katosi! Ach! Nyt ei ole aika korjata kelloja… Tämä muuttaa kaiken! Pommeja tulee lisää. Niissä on tulevaisuus. Seuraako poikani minua aikansa eläneeseen ammattiin?"
"Isä? Mitä sinä teet?"
"Sen, mikä sinulle on parasta. Tämä atomitiede... Sitä maailma tarvitsee! Ei taskukelloja!"
"Hei! Anna se takaisin!"
"Professori Einstein sanoo, että aika vaihtelee paikan mukaan. Voitko kuvitella moista? Jos aika ei ole totta, mitä hyötyä kellosepistä sitten on, hein?"
"Odota! Älä..."
"Minun ammattikuntani on menneisyyttä. Pojallani on oltava tulevaisuus."
"Isä, ei!"
Dialogin lopuksi Jonin isä kaataa puretun kellon osaset alas parvekkeelta. Luvun lopussa pointti vielä toistetaan lainaamalla Einsteinin sanoja: "Atomien irti päästetty voima on muuttanut kaiken muun paitsi meidän ajattelumme... Ongelman ratkaisu löytyy ihmiskunnan sydämessä. Jos olisin vain tiennyt, olisin ryhtynyt kellosepäksi."
Kellot ja muut mekaaniset laitteet ovat historiaa. Jon ja vanha Adam ovat historiaa. Tulevaisuus on pommeissa ja kybernetiikassa. Asunnossaan, rakentelupajansa äärellä, Adam voi miettiä näitä elämän peruuttamattomia päätöksiä ja sitä, mikä hänen kantansa tulee olemaan, kun tulee aika tehdä ratkaisuja.
Kuten sanottua, Adamin asunto on minimaalisen pieni osa koko peliä. Se että pelkästään siitä irtoaa näin paljon ajatuksia on se syy, miksi Deus Ex: Human Revolution on niin upea teos ja miksi annan itseni hypettyä Mankind Dividedista.
