Koska hyvää pelimusiikkia on liikaa, en malttanut jättää musiikkipoimintoja vain viiteen kappaleeseen. Tässä siis samanlainen satsi lisää. Lue ensimmäinen osa täältä ja jatka sitten alemmas.
Omikron: The Nomad Soul - New Angels of Promise
David Bowie
Onko huijaamista aloittaa pelibiisien listaus David Bowien kappaleella? Ei, jos se on tehty varta vasten peliä varten ja sen kertsissä hoetaan pelin nimeä.
Omikron: The Nomad Soul jos mikä on epätavallinen tapaus. Quantic Dreamin debyytti nakkaa samaan hornankattilaan ylikunnianhimoisen juonen, avoimen maailman scifiseikkailun, useampaa genreä ja sen David Bowien. Eihän siitä tullut kuin suuri katastrofi, mutta tavalla, joka vangitsee mielenkiinnon. Mitään vastaavaa ei ole oikein nähty ennen tai jälkeen.
Koska Omikron on kiltisti sanottuna vanhentunut pystyyn, paras tapa tyypata Quanticin sekasikiö on katsoa sen New Angels of Promisen siivittämä alkuintro. Bowien 90-luvun lopun tuotantoa ei ole tapana pitää erityisen suuressa arvossa, mutta vähemmän loistavakin Bowie-biisi on helposti loistava pelibiisi. New Angels of Promise kuulostaa kierolla millenium-tavalla futuristiselta, eikä kipaleen tunnelmaa ole helppo lyödä lukkoon. Ja kun tämän revittelyn yhdistää intron kamera-ajoihin ja kulmikkaisiin polygonivisioihin… Tämähän on tyyliin parasta, missä David Cage on ollut mukana!
New Angels of Promise löytyy hieman muuteltuna myös Bowien albumilta Hours... (1999). Biisi ei elä samalla tavalla yksinään kuin vanhan kamunsa Omikronin kanssa, mutta on silti pieni aliarvostettu teos Bowien katalogissa.
Armikrog - Theme
Terry S. Taylor
Aidosta Bowiesta on hyvä siirtyä Bowie-mukaelmaan. En tiedä, mikä muovailuvahaseikkailu Armikrogin teemassa tarkalleen sen tekee, mutta jotenkin se tuo kovasti mieleen edesmenneen musiikkitaiteilijan. Onko kyse tarinallisista lyriikoista joissa kerrotaan astronauteista? Sävellyksestä, joka pukee häröilyn helposti sulateltavaan pop-kuoreen? Laulajan maneereista? Kappale ei kuitenkaan ole mikään halpa kopio, pikemminkin kunnioittava tribuutti, joka seisoo omilla jaloillaan. Niin, ja soundaa hitsin hyvältä!
Armikrog Theme saa vielä New Angels of Promisea enemmän miettimään, miksi pelejä ei useammin aloiteta laulullisilla musiikkinumeroilla. Biisi ei nimittäin ole tyhjää lallattelua, vaan kertoo suoraan juonen lähtökohdan. Jos erehtyy vain fiilistelemään menoa ja unohtaa tarkkailla sanoja, on pelin alussa pihalla kuin muovailuvahaukko. Vaikka itse peli on valitettavan epätasainen, ainakin alku jää mieleen. Biisi ei myöskään varsinaisesti kärsi rehellisen pölhöstä pohjavireestä. Aaaaarmikrooooog!
The Neverhood - Olley Oxen Free
Terry S. Taylor
Habadap bep bep bee
Habadap bep bee
Habadap bep bep bee
Habadap bep bee
Olley olley olley olley ohe-hee
Hee-hee-ee
Olley olley olley olley ohe-hee
Hee-hee-hee
Kun nyt mainitsin Armikrogin, en voi jättää huomiotta sen edeltäjää The Neverhoodia. Peli on ysäriseikkailujen kadonnut klassikko, surrealistinen muovailuvahaeepos, jonka puuttuminen digijakelusta on saman luokan epäkohta kuin Discworld Noirin tai Blade Runnerin viruminen lisenssilimbossa. Terry S. Taylorin soundtrack täyttää hämmentävän hyvin pelin pääsuunnittelijan toiveen siitä, että musiikki "kuulostaisi muovailuvahalta". Olley Oxen Free on musiikkiraidan naurettava ja naurettavan hyvä sisäänheittobiisi.
Dreamweb - LunarSea
Matthew Seldon
Dreamweb on tunnelmallisin peli, jota en ole koskaan pelannut.
Se kuvakulma, synkkyys, asetelma… Onko parempaa lähtökohtaa kyberpunk-trillerille kuin se, että päähenkilö saa unessaan käskyn tappaa seitsemän henkilöä, jotka elossa johtaisivat maailman tuhoon? Vitsi on tietenkin siinä, että peli ei suoraan kerro, onko sankari suuri pelastaja vaiko mielenvikainen sarjamurhaaja. Täydellistä!
Aikoinaan en saanut peliä käsiini, ja kun sain, se ei suostunut toimimaan. Nykyään Dreamweb on freewarea ja toimii (kuulemma) heittämällä ScummVM:llä, mutta kankea käyttis ja 90-luvun alun seikkailuongelmat pikselinmetsästyksineen pelottavat. Vaikka en ole sitä koskaan pelannut, Dreamweb on jäänyt elämään mielikuvissani, niin näkemäni kuin varsinkin kuulemani perusteella. Spoileri: pelin musa on rajua kamaa.
LunarSea-niminen veisu perustuu pitkälti kahden synaäänen vuorotteluun, pienillä hälyäänillä ja puheenpätkillä koristeltuna. Ne kaksi ääntä kertovat kuitenkin kaiken olennaisen pelin traagisista tapahtumista. Jos Olley Oxen Free kuulostaa muovailuvahalta, LunarSea kuulostaa kohtalolta. Mantramaisen synakuvion alta kuuluva "I don't think I can sleep, I've got too much on my mind" viimeistään enteilee, mitä tuleman pitää. Nukkua, kenties uneksia. Tai tappaa...
Ennen pitkää LunarSea puhkeaa demoskenediskoksi, mutta ne alun synat ovat se biisin maagisin osuus. Ne kaksi vuorottelevaa ääntä johdattelevat minut yhä uudelleen unelmoimaan sateisista suurkaupungin kaduista, joita astelee surullinen mies surullisine tehtävineen.
Pelin soundtrackista vielä: Like Killing Hitler on pakko nostaa esille jo pelkästään sen kuumottavan nimen takia!
Dark Souls - Moonlight Butterfly
Motoi Sakuraba
Lopetetaan listaus Pelillä Joka On Pakko Mainita Jokaisessa Peliaiheisessa Kirjoituksessa. Ensimmäisen Dark Soulsin Moonlight Butterfly kuuluu sarjaan "ei niinkään biisi kuin se, miten sitä käyttää".
Soulsissa pomotaistelut ovat yleensä eeppisiä vääntöjä eeppisillä musiikeilla. Syvältä Darkrootin metsästä löytyä Kuunvaloperhonen on eri maata. Taistelun alussa ei välttämättä edes heti ymmärrä, että kyse on pomovastuksesta, niin alakuloinen ja minimalistinen sävellys sitä kannattelee.
Moonlight Butterfly ei ole Dark Soulsin vaikein tai monimutkaisin pomovastus, mutta yksi erikoisempia se kyllä on. Kiitos musiikin, Moonlight Butterflyn surmaaminen tuntuu juuri sitä mitä se on – kuolleen maailman harvojen kauniiden olentojen tappamiselta. Jos matsia kannattelisi vauhdikas menobiisi, fiilis olisi tyystin eri. Sama kappale soi myös toisaalla pelissä, mutta tässä yhteydessä se on iskevimmillään.
Moonlight Butterfly musiikkeineen on hieno todiste alkuperäisen Dark Soulsin monisyisestä viehätyksestä. Harvassa pelissä tuntuu näin pahalta tiukan pomoväännön jälkeen.
