Level up!

Sain pyynnön kirjoittaa uskonnoista videopeleissä. Aihe on mielenkiintoinen, mutta myös tuhottoman laaja, joten siihen on mahdotonta yhdessä blogipostauksessa uppoutua kovin syvälle. Päätinkin hieman rajata sitä ja keskittyä puhumaan peleistä, jotka parhaiten tunnen: Final Fantasyista. Tällä kertaa näkökulmana on kuitenkin uskonnollisuus ja sen ilmentyminen. Nostan keskiöön kolme peliä: Final Fantasy X, Final Fantasy XII ja Final Fantasy XIII.

"Uskonto tarkoittaa Kielitoimiston sanakirjan mukaan uskoa jumalan tai muun yli-inhimillisen mahdin olemassaoloon ja siihen liittyvää pyhyyden kokemusta. Usein uskonto on muotoutunut oppijärjestelmäksi ja ilmenee erilaisina yhteisöllisinä tapoina ja palvontamenoina."

Lähde: Wikipedia

En löytänyt uskonnolle vain yhtä, selkeää määritelmää, mutta päätin lopulta napata Wikipedia-sivun lyhkäisen version, joka on sekin lainattu Kielitoimiston sanakirjasta. Minusta tuo lainaus kaikessa lyhykäisyydessään tiivistää hyvin uskonnon olemuksen ottamatta siihen kuitenkaan arvovärittynyttä kantaa.

Uskontoja on kuitenkin maailmassa valtavasti ja, vaikka niissä on yhteisiä piirteitä, on niissä myös paljon eroja. Tästä syystä kaiken kattavaa määritelmää on varmasti mahdotonta muodostaa.

Monesti todellisessa maailmassa lähdetään myös olettamuksesta, että yli-inhimillisen aitoa olemassaoloa ei voida todistaa (tosin ei sitäkään, etteikö sitä olisi). Uskonnot ovat uskontoja juuri siksi, että ne perustuvat yhteen tai useampaan uskomukseen, eivät tieteellisesti mitattuihin faktoihin. Tieteellisestä maailmankuvasta katsoen ei voi tietää, onko esimerkiksi jonkinlaisia jumaluuksia olemassa vai ei. Mitään tieteellisiä todisteita tällaisen suuremman hengen olemassaolosta ei ole. Siitä huolimatta on todella paljon ihmisiä, jotka ovat vakuuttuneita henkimaailman läsnäolosta.

Final Fantasy X:ssä maailmaa hallitsee usko Yevoniin. Tämän uskonnon mukaan reilut tuhat vuotta sitten ihmiset olivat ahneita ja käyttivät paljon machinoita eli erilaisia teknisiä vimputtimia. Ihmisten oma ahneus tekniikan käytön suhteen aiheutti Sinin (suomeksi "synti") heräämisen henkiin. Sin on valtava voima, joka tuhoaa maailmaa. Sinin uskottiin olevan rangaistus ahneudesta. Final Fantasy X:n maailman, Spiran, väki uskoo summoner (suomeksi "kutsuja") Yu Yevonin opetuksiin, joiden mukaan he voivat pelastua Siniltä, kunhan ovat käyttämättä machinoita ja kunhan summonerit tekevät säännöllisesti pyhiinvaellusmatkan Sinin kukistamiseksi. Edes temppelit eivät tiedä, mistä Yevonin opetukset ovat peräisin.

Final Fantasy XII:ssa uskonto ei ilmene yhtä selkeästi kuin Final Fantasy X:ssä, tarina ei suoranaisesti kierry sen ympärille. Pelissä kuitenkin viitataan satunnaisesti Kiltian valo -nimiseen uskontoon, jonka valonjumalan isä Faramin nimeen myös rukoillaan. Kiltian valon lisäksi pelissä viitataan myös toiseen uskontoon, joka keskittyy vierojen Metsän ympärille. Vierat uskovat kuulevansa Metsän äänen, vihreän sanan, joka ohjaa heidän toimintaansa.

Final Fantasy XIII:n uskonto on jälleen erilainen konsepti. Cocoonia hallitsee fal'Cie-koneolentojen luoma uskonto, jonka pääpaikkana toimii Sanctum. Fal'Ciet esitetään hyväntahtoisina olentoina, jotka huolehtivat ihmisistä ja suojelevat Cocoonia alapuolisen maailman, Pulsen, pahuudelta. Edellisestä yhteenotosta Pulsen, sen fal'Cieiden ja niiden luomien l'Cieiden kanssa on aikaa jo satoja vuosia. Näin ollen Cocoonin fal'Cieiden ei ole tarvinnut luoda omia sotureitaan, Cocoonin l'Cieitä, taistelemaan puolestaan, ja ne voivat keskittyä rakentamaan upeaa maailmaa ihmisten hyväksi. Ihmisillä on jonkinlainen palvova suhde fal'Cieihin, joiden ansiosta Cocoonilla esimerkiksi riittää ruokaa kaikille.

Kuten todellisuudessakin, ei peleissäkään uskonto ole välttämättä puhtaasti hyvä asia. Jokaisella valolla on varjonsa. Final Fantasy X:ssä Yevonin oppien seuraaminen ei oikeasti vaikuta mihinkään. Koneiden käyttäminen ei vahvista Siniä eikä pyhiinvaelluksella päästä siitä oikeasti eroon. Uskonto on vain järjestelmä, jolla luodaan kansalle toivoa. Kaiken lisäksi Yevonin aikainen Zanarkand oli itse asiassa sodassa Bevelleä vastaan ja Yu Yevon loi Sinin suojelemaan uniin siirtämäänsä Zanarkandin kaupunkia. Homma lähti hieman näpeistä ja Sinistä tuli tuhatvuotinen piina Spiran asukkaille eikä Yevon itsekään enää pystynyt sitä hallitsemaan vaan hänen voimansa riittivät enää ylläpitämään uni-Zanarkandia.

Final Fantasy XII:ssa uskonto ei tosiaan saa roolia tarinassa, mitä nyt vierojen Metsän kohdalla annetaan ymmärtää, ettei Golmoren viidakosta lähtenyt viera enää pysty säilyttämään yhteyttään Metsään ja tällainen ulkopuolisuus voi olla musertavakin kokemus.

Mielenkiintoista on myös, että Final Fantasy XII:ssa on jumalolentoja, occurioita, jotka eivät sinällään liity Kiltian valoon. Nämä henkiolennot kuitenkin ojensivat aikoinaan nethisiitit kuningas Raithwallin haltuun ja siten laukaisivat lopulta pelin tapahtumat. Occurioita ei kuitenkaan palvota eikä ilmeisesti kovin moni tavallinen tallaaja edes tiedä heidän olemassaolostaan tai usko siihen, joten en tiedä, voidaanko tässä kohtaa edes puhua uskonnosta. Joka tapauksessa occuriat tuntuvat seuraavan Ivalicen tapahtumia kuin tosi-tv:tä ikään ja nauttivan nethisiittien aiheuttamasta tuhosta.

Mitä tulee Final Fantasy XIII:n, kätkeytyy fal'Cieiden tarinaankin enemmän kuin pinnalta voisi näyttää. Itse asiassa nuo jumalaiset koneolennot eivät ole ravintoketjussa ylimpinä vaan heilläkin on oma luojansa. Syy siihen, että Cocoonin ja Pulsen fal'Ciet ovat satoja vuosia sitten sotineet keskenään, on itse asiassa se, että he haluavat kutsua luojansa takaisin. Tämä onnistuu ainoastaan herättämällä tarpeeksi huomiota, esimerkiksi pakottamalla l'Ciet (jollaisiksi pelin päähahmot muuttuvat pelin alkupuolella) tuhoamaan Cocoonin. Konejumalat siis itse asiassa hyödyntävät ihmisiä omiin tarpeisiinsa eivätkä välitä, kuinka moni lopulta kärsii ja kuolee.

Seuraavaksi voidaankin ihmetellä, yritetäänkö pelien uskontoasetelmilla viestiä jotain vai onko tarkoitus luoda vain tarinaan jännitteitä. Final Fantasy XII:ssa uskonnolliset jännitteet sinänsä ainakin jäävät olemattomiksi, mutta itse jumalolentoihin taas ei pelaajalle synny ainakaan lämmintä suhdetta. Occuriat pelailevat pelejään ja käyttävät ihmisiä nappuloinaan.

Final Fantasy X:n ja XIII:n asetelmat ovat selkeämpiä. Uskonto on keppihevonen, jolla ratsastetaan erinäisistä syistä. X:ssä sillä pyritään sinällään saamaan hyvää aikaan, mutta samalla tungetaan ihmisiä ahtaaseen muottiin ja estetään hyödyllisten koneiden käyttö (ja toisaalta siinä sivussa sallitaan esim. blitzball-kisoihin soveltuvia koneita sumeilematta). Samalla myös ylläpidetään pyhiinvaellusjärjestelmää, joka aiheuttaa syvää inhimillistä kärsimystä eikä auta ongelman syyn poistamisessa vaan hoitaa ainoastaan oiretta. Ei haluta edes pohtia, voitaisiinko tehdä jotain toisin.

FFXIII:ssa niin ikään ihmiset myös päätyvät pelinappuloiksi jumalten leikkeihin. Heillä on vain välinearvoa tavoitteen saavuttamiseksi. Jumaluus näyttäytyy ehkä pinnalta hyvänä, mutta on silkkoa sisältä.

Kun tarkastelee näiden pelien jumalkäsityksiä ja uskontonäkemyksiä, on aistittavissa kritiikkiä. Toisinaan selkeämpää, toisinaan kätketympää, mutta yhtä kaikki kritiikkiä se on. Jumalat näyttäytyvät jopa varsin ikävinä olentoina, joiden tarkoitusperät ovat kaikkea muuta kuin ihmisten kannalta hyviä.

Mikä on siis näiden pelien todellinen sanoma?