Yleisen mielipiteen mukaan yksi retropeleihin lähtemättömästi yhdistettävä asia on niiden vaikeus. Mutta mihin asioihin väite perustuu? Omat ensimmäiset kokemukseni nykyään retrona pidettäviin peleihin olivat jossakin viiden ikävuoden kieppeillä, kun R-Kioskilta sai vuokrattua 8-bittistä Nintendoa. Vanhempani eivät tajunneet pelaamisesta tuon taivaallista, eikä peleistä kansienkaan peruusteella voinut paljoa päätellä, joten vuorokauden laina-ajaksi mukaan tarttui välillä hyvinkin mielenkiintoisia tapauksia. Historia on hämärtänyt muistikuvat, mutta lainapeleihin kuuluivat ainakin Ghostbusters 2, Rockin' Kats, Total Recall ja Bucky 'O Hare. Jälkeenpäin ajatellen yksikään näistä teoksista ei ole etenkään haastekäyrältään omiaan vaahtosammuttimen kokoiselle pelipojalle, jolla ohjain pysyy hädin tuskin kädessä. Asiaa ei auttanut, että oman NES-konsolin ilmestyttyä pukinkontista 1992, ensimmäiset pelit olivat Captain Planet and the Planeteers ja Zelda II.
Jo näiden pelien perusteella voidaan erotella muutamia syitä, mikä tekee retrosta haasteellista. Otetaan vaikka Ghosbusters 2. Peli ei ole mitenkään erinomaisen pitkä, mutta elämän menetys tapahtuu yhdestä ainoasta hipaisusta loikkiviin ja sinkoileviin vihollisiin. Vaikka lisää elämiä saa kerättyä ampumalla tarpeeksi Ghostbusters logoja, yrityskerrat voivat huveta loppuun yllättävän nopeasti ja kolme continueta käytettyään pelaaja joutuu aloittamaan koko seikkailun alusta. Juuri tämä armoton seikka saa monet luovuttamaan. Useassa retropelissä alkupään kentät tulevat kivuliaan tutuiksi, kun niitä nuohotaan uudestaan ja taas uudestaan, jotta päästäisiin seuraavalla kerralla hieman pidemmälle. Tällaiseen kategoriaan kuuluvat muun muassa myös Ninja Gaiden III, Contra, TMHT ja Battletoads.
Otetaanpa sitten esimerkiksi Zelda II. Vaikka ohjaus on timanttista ja pelimekaniikka mielekästä, voi eteneminen tyssätä liialliseen kryptisyyteen. Kaupunkilaisten vähintäänkin suuntaa antavia neuvoja saa pyöritellä mielessään monet kerrat, ennen kuin esimerkiksi siltavahdin toveri, Baku, löytyy Midon suon eteläpuolisesta metsästä, tai hautausmaan salakäytävä Saaripalatsiin paljastuu. Linkin seikkailu ei ole kuitenkaan läheskään pahimmasta päästä, sillä joissakin retropeleissä jopa ensimmäisestä ruudusta on hankalaa edetä, koska pelaaja ei vain kertakaikkiaan ymmärrä, mitä pitää tehdä. Kryptiseen kategoriaan istuvat sellaiset retrohelmet kuin: Milon's Secret Castle, Castlevania II: Simon's Quest, Rygar ja Deadly Towers.
Bucky 'O Hare taas edustaa retroa, jossa meno on suoraviivaista ja jatkomahdollisuuksiakin on loputtomasti, mutta peli itsessään on niin järjettömän haastava, että kyseiset aspektit eivät paljoa lämmitä. Mukaan mahtuu pikselin tarkkoja hyppyjä, reaktiotestejä, kärsivällisyyttä ja keskittymistä vaativia pomotaisteluita, sekä sopeutumista erilaisiin vihollisiin. Suurin osa pelaajista ei kykene selvittämään edes neljää ensimmäistä planeettaa, joten voin vain miettiä syitä miksi pelistä saa vielä paljon haastavamman naputtelemalla password-ruutuun erityisen koodin. Tällaisiin inhohaastaviin peleihin lukeutuvat myös Ghosts 'n Goblins, Castlevania, kaksi ensimmäistä Ninja Gaidenia, sekä Wizards & Warriors.
Ja sitten on se ryhmä, jossa läpäisyn hankaluudesta ei voi syyttää pelkästään ohjaimen toisessa päässä olevaa pelaajaa. Retropeleihin mahtuu nimittäin vino pino teoksia, joissa kontrollit, hitboksit tai kenttäsuunnittelut ovat kertakaikkiaan niin rikkinäistä, että paraskaan power player ei onnistu aina selvittämään niitä ilman takaiskuja. Captain Planet and the Planeteers, vaikka hieman väärinymmärretty peli onkin, kuuluu tällaisiin. Erityisesti ekoliiturin ojaaminen on välillä äärimmäisen tuskaisaa ja eri elementtivoimien selaaminen start-napilla vie huomiota toiminnasta. Kehnon pelisuunnittelun kategoriaan nousevat esimerkiksi retropelit nimeltä Dragon's Lair, Swamp Thing, Terminator 2 ja Conan.
Retropelien vaikeudesta voi olla montaa mieltä. Kuitenkin nykyään, kun esimerkiksi Dark Soulsin ja Bloodbornen myötä pelien haastavuus on noussut jopa myyntivaltiksi, myös luonnostaan hankalalla retrolla on tilausta. Itse tykkään haastaa itseäni ja sen vuoksi vanhojen pelien pelaaminen on hyvin mielekäs harrastus. Aina se ei kuitenkaan suju kiristelemättä hampaita. Sen takia haluankin jakaa Let's Play kanavaltani pari kollaasia eeppisistä epäonnistumisista, joita jo valmiiksi tehtyjen pelailujen lomassa on päässyt sattumaan.
Ja postatkaa kommentteihin omat kipeät kokemuksenne retropelaamisen hankaluudesta!
