Pimeä peli

Phantasmagoria 2: A Puzzle of Flesh

Kauhuseikkailuksi väitetty Phantasmagoria paljastui teennäiseksi videoräpellykseksi. Miten pärjää hullu copywriter naparenkaineen kakkososassa?

Vielä vuosi sitten Curtis Craig riutui mielisairaalassa psykoottisessa tilassa, päivittäisenä ilonaan sähköiskut ja rauhoittavat pistokset. Kyllä ne auttoivatkin: nykyään Curtis työskentelee copywriterina WynTech-nimisessä kemikaalifirmassa, jossa jo hänen edesmennyt isänsä oli hommissa.

Mutta Curtisin maailma muuttuu jälleen niin oudoksi, että hän alkaa epäillä järjenkorjauksen onnistumista. Curtis alkaa nähdä näkyjä ja kuulla ääniä, jotka syyttävät häntä äidin itsemurhasta. Muistikuvien palautumisen myötä Curtis tajuaa, että isän kuolema olikin murha.

Ja sitten Curtisin työpaikalla tehdään raaka murha. Curtis ei enää itsekään tiedä, onko hän tietämättään verenhimoinen tappaja, ja totuuden löytämisestä tulee pakkomielle. Aika alkaa käydä vähiin ennen kuin Curtis napsahtaa lopullisesti: peli on jaettu viiteen päivään.

Kadonnutta tunnelmaa etsimässä

Ensimmäinen Phantasmagoria yritti kovasti olla pelottava kauhupeli, mutta epäonnistui surkeasti. Moisen rimanalituksen jälkeen odotin kakkososan olevan edes hieman parempi, mutta se ei pääse edes edeltäjänsä tasolle.

Phantasmagoria 2:sta markkinoidaan psykologisena kauhuseikkailuna, jossa pelaaja saa pelätä sankarin mukana tämän menettäessä uskoa omaan järkeensä. Mikäs siinä, mutta kun moisessa pelityylissä on yksi paha vaatimus: pelin käsikirjoittajan pitäisi osata hommansa.

Ykkösen kirjoitti King's Questeista tuttu Roberta Williams, kakkonen on myös kuninkaiden ja keijujen parissa aikaisemmin häärineen Lorelei Shannonin käsialaa. Satujen maailmasta psykologiseen kauhuun siirtyminen on ilmiselvästi ollut Shannonille liian iso hyppäys.

Käsikirjoituksessa on kaikki niin pielessä, että pelin parissa istuminen on suorastaan noloa. Suurin ongelma on itse kauhutunnelma tai itse asiassa sen puute. Hyvin toimiva kauhu nojaa paljolti siihen, että pelaaja samaistuu sankariin niin, että tämän maailma kiinnostaa, mutta Curtis on seikkailusankareista varmasti yksi vähiten samaistuttava. Hänestä ei saa mistään kohtaa kunnolla kiinni, eikä hänen nahkaansa näin ollen pysty asettautumaan.

Jännitys ja kauhu syntyvät parhaiten tunteesta, että jotain tulee pian tapahtumaan. Tätä pitää sitten pitkittää juuri sopivasti sen verran, että katsoja (tai pelaaja) jo melkein huokaisee helpotuksesta. Shannonin mielestä homma hoituu kuitenkin juuri päinvastoin, sillä hyvin ajoitettujen yllätysten sijasta Curtisin alituiset hulluuskohtaukset vain turruttavat.

Koko peli nojaa siihen, että pelaaja ravaa tutusta paikasta toiseen samankaltaisia hallusinaatioita katsellen. Mikään Curtisille tapahtuva asia ei tunnu spontaanilta, koska ainut tehtävä on klikkailla oikeita hotspotteja uuden videopätkän toivossa. On kuin pelaajan täytyisi koko ajan potkia peliä takapuoleen saadakseen sen kulkemaan taas hetkiseksi. Kaikki tapahtumat ovat muutenkin niin ennalta arvattavia, että ruumiskelkkaan joutuvat hahmotkin pystyy listaamaan jo ensimmäisen kymmenen peliminuutin aikana. Jos Phantasmagoria 2 olisi hevonen, päästäisin sen tuskistaan ilman pitempiä mietteitä.

Kauhupeli vaatii kanteensa naperorajoitintarran. Niinpä peliin on ängetty väkivaltapätkiä, joissa porukkaa kaadetaan muun muuassa nitojalla ja lekalla. Uskolliseen Hollywood-tyyliin pätkissä ei loppujen lopuksi näytetä mitään, mutta sianverta kyllä jaksetaan roiskutella litrakaupalla pitkin seiniä. Väkivallalla ei tunnu olevan minkäänlaista järkevää paikkaa tapahtumissa, ja veri lentääkin aina välillä vain sen roiskuttelun ilosta.

Varmuuden vuoksi peliin on lisätty muutamia rasittavan pinnallisia tissikohtauksia. Curtis tuntuu selvinä hetkinään vetävän naisia puoleensa kuin magneetti: jollei puhtoinen, amerikkalaisia perusarvoja edustava tyttöystävä ole Curtisin kimpussa iltaisin, on hänessä kiinni työpaikan eläimellinen miestennielijä. Jotta hyvä vaimoehdokas saataisiin näyttämään vielä mariamaisemmalta, täytyy päällekäyvän kilparakastajattaren tietenkin harrastaa erilaisia sadistisia ja masokistisia nahkaleikkejä. Tämän pahan hengettären viekoittelemana Curtis muun muassa hankkii naparenkaan ja touhuaa muuta "rankkaa ja kapinallista".

Rotta puhuu

Phantasmagoria 2:n loppu epäloogisuudessaan on omaa luokkaansa. Paljastamatta varsinaista ratkaisua voin sentään kertoa, että asiaan liittyvät niin salaiset kokeet kuin oudot muukalaisetkin. Kummallakaan ei pitäisi olla mitään tekemistä kauhupelin kanssa, mutta Shannon on jälleen eri mieltä kanssani. Niinpä loppu on kuin kokoelma Clive Barkerin elokuvien huonoimpia ideoita huonosti kirjoitettuna. Tavallaan loppu on positiivinen: se sopii kokonaisuuteen niin uskomattoman huonosti, että se on ainoa kohta, jota ei pysty arvaamaan etukäteen.

Vaikka suurin osa pelistä menee metsään rytisten, on mukaan eksynyt pari oikeasti toimivaa kohtaa. Toimistossa sankarin tietokoneen tekstit vilkahtelevat aina välillä erilaisiksi viesteiksi Curtisin synkemmältä puolelta. Myös sähköpostilla on osattu pelleillä, ja sankari saa hämäriä viestejä mitä oudoimmilta lähettäjiltä. Nämä yksityiskohdat luovat juuri sitä paljon kaivattua tunnelmaa, joka muuten loistaa pelistä poissaolollaan.

Vaikka Phantasmagoria 2:ta seikkailuksi väitetäänkin, tekeminen jää liian vähiin. Osasyyllinen on ykkösosasta peritty yliyksinkertainen käyttis, jossa tarvitsee ainoastaan klikkailla hiiren vasenta nappia aina osoittimen muuttuessa eri väriseksi. Minkäänlaista aivotoimintaa ei pelin ratkaisemiseksi tarvita.

Päivä alkaa yleensä Curtisin kotoa, jossa katsotaan ensin peilistä pari hallusinaatiota, jutellaan rotalle ja postin lukemisen jälkeen mennään töihin. Illalla mennään hurvittelemaan paikalliseen klubiin. Koko homma on kuolettavan tylsää ja yksinkertaista, eikä pelissä ole oikeastaan mitään ratkottavaa paria pientä poikkeusta lukuunottamatta. Näissäkin tapauksissa ratkaisut ovat yleensä aivan toisesta maailmasta revittyjä. Esimerkiksi lompakon noukkiminen sohvan alta ei suju sohvaa siirtämällä, vaan lemmikkihiiren avulla. Hohhoijaa...

Sierra on vihdoin saanut videosysteemistään paremman näköisen, mutta itse peli näyttää ankealta ja haalean värittömältä. Näyttelijät ovat tällä kertaa hyviä lukuun ottamatta pääosan esittäjää, joka ei osaa kuin näyttää hukassa olevalta tai ahdistuneelta. Pelin toimivin puoli on musiikki, joka sopii tilanteisiin erinomaisesti vaihdellen haikeista pianokappaleista painostaviin melodioihin.

Phantasmagoria 2 on suorastaan suututtavan huono seikkailun nimellä myytävä videoshow. Peliä mukana ei ole oikeastaan laisinkaan, eikä tuotos toimi elokuvanakaan. Jännityselementti on olematon ja peli on uskomattoman lineaarinen pakottaen pelaajan tekemään asiat juuri vaaditussa järjestyksessä. Eihän tästä tule kuin vihaiseksi.

(Phantasmagoria 2 on Sierran mukaan viimeinen videoseikkailu. Toivotaan niin. _nn)

50 Huonoudessaan rajoja rikkova videoshow. + Hyvää • Kaunis musiikki. • Parannettu videosysteemi. - Huonoa • Surkeasti kirjoitettu. • Liikaa videota, liian vähän tekemistä. • Täysin lineaarinen.

Sierra Windows 95 Versio: 1.0 Minimi: 486DX4, 12 Mt, SVGA (640x480), hiiri, CD-ROM 300 kt/s Äänet: Windows 95 -yhteensopivat digitaaliäänikortit Kiintolevy: 10, 15 tai 25 Mt Testattu: P100, Stealth 64 2 Mt VRAM PCI, 16 Mt, SB 16, CD-ROM 450 kt/s, Windows 95