Murhaa dorkat, Kurt

MDK

Osa tietokonepeleistä tuntuu olevan komitean suunnittelemaa alhaisimpaan yhteiseen nimittäjään perustuvaa mössöä, jota yritetään syöttää rentouttavaa viihdettä kaipaaville keskivertoihmisille. Onneksi aina välillä ilmestyy jotain MDK:n kaltaista.

Tietokonepelit ovat kuin rock-musiikki: Samoista kolmesta soinnusta sekoitetaan tuhansittain uusia biisejä, joista suurin osa jää ikuisesti unholaan. Kerran pari vuodessa joku neropatti kuitenkin osaa laittaa ne kolme sointua sellaiseen järjestykseen, että ne kuulostavat aivan uusilta ja tuoreilta. Tekijöistä tulee kuuluisia ja miljönäärejä, ja biisistä tulee hitti.

Viime vuonna tietokonepelien kolme sointua olivat oikeassa järjestyksessä Tomb Raiderissa, jossa ei sinänsä ollut mitään uutta, mutta silti se tuntui kymmenien Doom-kloonien jälkeen upean uudenlaiselta toimintapeliltä. Ilman Tomb Raideria MDK olisi luultavasti tuplasti kovempi hitti.

Anarkistista tykitystä

Vertailu Tomb Raideriin on väistämätön, vaikka pelejä yhdistää oikeastaan vain samanlainen kuvakulma. Siinä missä Tomb Raider on toimintaseikkailua, MDK on lähes pelkkää tykitystä.

Huuruiset taustatarinat ja pelihahmot ovat näköjään Shiny Entertainmentin tavaramerkki. Earthworm Jimin tappajamato ja samantyyliset vastustajat olivat jo kohtalaisen himmeitä, mutta MDK:n kyberneettiset otukset ja goottilainen ulkoasu ovat jotain aivan uutta, lähinnä niitä voisi kutsua H.R. Gigerin töiden huumoriversioiksi. Mitä pitäisi ajatella esimerkiksi örkeistä, jotka ärsyttävät pelaajaa persustaan heiluttamalla, tai pelaajan apurina toimivasta kyberneettisesti parannellusta koirasta, joka lentelee pelialueen ympärillä jättimäisellä lenkkitossulla?

Pelaaja istutetaan ohjastamaan Kurtia, joka pelottomasti hyppää avaruudesta maata kiertävien mömmöjen aluksille. Ei neuvottelemaan, vaan tappamaan. Homma etenee karkeasti seuraavasti: Kurt yrittää laskeutuessaan väistellä muukalaisten tulitusta ja kerätä laskuvarjoilla putoavia lisäaseita. Laskeuduttua tehtävänä on etsiä ja tappaa aluksen komentaja. Matkan varrella on läjä erikokoisia huoneita, jotka on yhdistetty käytävillä. Mitään sokkeloita ei ole ja eteenpäin pääsee vain yhtä reittiä. Aikaa ei siis tuhlata puzzleihin tai muuhun pähkäilyyn.

Kurtin aseistus on vähintään yhtä dekadenttia kuin hänen vartalonmyötäinen nahkapukunsa. Perusase on käteen pultattu konetykki, jonka voi kiinnittää myös naamaan, jolloin siitä tulee tarkkuuskivääri. Jälkimmäisessä moodissa voi zoomata niin lähelle, että tavallisesti pikselin kokoista vihulaista voi ampua vaikka silmämunaan. Tarkkuuden hintana on se, ettei kiikaroinnin aikana voi liikkua eikä väistellä.

Kaukaa napsiminen on aivan uusi idea, joka toimii kuin junan vessa. Pahaa aavistamattomien mömmöjen rääkkääminen turvalliselta etäisyydeltä on sanoinkuvaamattoman nautinnollista, varsinkin kun kiikarikivääriin voi ladata hakeutuvia ammuksia ja erilaisia kranaatteja sekä laserin pommituskohteiden merkintää varten.

Muutkin välineet ovat hilpeän häiriintyneitä. Thumper on valtava kumivasara, joka etsii ja nuijii kaikki näkemänsä vihulaiset. Hämäystä voi harrastaa pumpattavalla Kurt-kopiolla. Maailman pienin ydinlataus sopii pääjehujen häätämiseen. "Maailman mielenkiintoisin pommi" on lahjapaketti, joka leviää silmille. Vähemmän spektaakkelimainen, mutta erittäin hyödyllinen väline on Kurtin repusta löytyvä liitovarjo, jolla pehmennetään pudotuksia ja pidennetään hyppyjä.

Kravattipellet, pysykää kaukana

Mikä piru MDK:sta sitten tekee muita 3D-räiskintöjä erikoisemman?

Nykyisin, kun pelit suunnitellaan varman päälle ilman turhia yllätyksiä ja yleensä muiden ideoita kopioiden, on upeaa nähdä jonkun tekevän mitä haluaa, vähän samaan tyyliin kuin pelejä tehtiin kymmenisen vuotta sitten. MDK erottuu täysin anarkistisen huumorin ja sen myötä arvaamattomuuden takia. Siinä ei haise laskelmoivien markkinointipellejen vesittävä vaikutus. Juuri kun luulee pelin alkavan toistaa itseään, tulee vastaan jotain täysin uutta. Se voi olla kirkuen karkuun juokseva ensiapupakkaus, kilpaa örkkien kanssa surffausta, tai pelin kuvakulman totaalinen muuttuminen hetkeksi näkymään pommikoneen ohjaimista.

Teknisesti MDK on upeaa jälkeä. Siinä missä Tomb Raider nykii ja tökkii hitaammalla Pentiumilla, MDK liikkuu erittäin sujuvasti. Grafiikassa on käytetty läpinäkyvyyksiä, heijastuksia ja muita yleensä 3D-korteille kuuluvia jippoja. Vihollisten tekoäly on astetta parempi kuin yleensä, vaikkeivat nämäkään mitään valopäitä ole.

Äänimaailma elokuvamaisine musiikkeineen ja nautittavan tehokkaine aseiden äänineen on laatutyötä sekin ja sopii hyvin pelin tunnelmaan. Äänissäkin on paljon yllätyksiä, esimerkiksi hullu tiskijukka soittelee 60- ja 70-luvun räimettä kunnes pää räjähtää.

MDK on täysin itsensä näköinen. Se ei muistuta mitään muuta tietokonepeliä, mikä on tänä päivänä valtava saavutus, niin pessimistiseltä kuin se kuulostaakin.

Hienosta ja persoonallisesta ulkoasustaan sekä kipeästä huumorista huolimatta MDK on vain kolmiulotteinen räiskintä. Se ei ole erityisen pitkä ja vaikka vaikeusasteita on useita, ei sen pariin kerran läpäistyään ihan heti palaa uudestaan. Moninpeliä ei ole eikä tule. Tosin en ole varma miten moninpeli olisi tällaiseen peliin sopinut, mutta tuskin siitä olisi haittaakaan ollut. Pieniä ovat puutteet kuitenkin, koska lysti on vaihtelevaa ja tiivistä niin kauan kuin sitä kestää.

91 Dekadentti, sairas sekä uskomattoman tyylikäs kolmiulotteinen räiskintä. + Hyvää • Levoton huumori. • Teknisesti loistava. • Itsensä näköinen. - Huonoa • Ei moninpeliä.

Shiny Entertainment/Interplay Windows 95, Dos Versio: ennakko Minimi: P90, 16 Mt, SVGA, CD-ROM Äänet: Sound Blaster ja -yhteensopivat Kiintolevy: 2_100 Mt Moninpeli: ei Testattu: P166, 32 Mt, Hercules Dynamite 128 SVGA, SB 16, 4xCD-ROM