Stranglehold (Xbox 360, PC)

Anna miehelle ase ja hän luulee olevansa Teräsmies. Anna hänelle kaksi ja hän luulee olevansa jumala.

John Woon menevästä Hard Boiled -leffasta tuttu etsivä Tequila (Chow Yun-Fat) palaa Strangleholdissa rooliinsa kovaotteisena hongkongilaiskyttänä. Peliä onkin hehkutettu 15 vuotta vanhan leffan henkisenä jatko-osana. Siinä on lupausta lunastettavaksi.

Stranglehold on tapaus jo siksi, että se on ohjaajalegenda John Woon perustaman pelistudion päänavaus videopelimarkkinoilla. Woon kädenjälki näkyy lähinnä välikkeiden elokuvamaisuudessa, ja ne kyllä huokuvat aitoa honkkarileffojen tunnelmaa.

Tequila sotkeutuu kahden hongkongilaisen rikollisjengin välienselittelyyn, minkä lisäksi keitosta höystetään Venäjän mafialla ja kidnapatuilla neitokaisilla. Maisemat vaihtuvat sutjakkaasti, sillä vyyhden purkaminen vie sankarimme Hongkongista Chicagoon ja sieltä takaisin Kowloon rähjäisiin slummeihin.

Neuvottelut käydään tyyliin nappi otsaan ja hautuumaalle. Kun Tequila heittäytyy reukut ojossa, aika hidastuu maagisesti ja sihtailu muuttuu sohimisesta tarkoin harkituiksi toiminnaksi. Turha mumista "Max Payne", sillä kenen elokuvista Max Payne kopioi liikkeensä?

Näyttävät temput onnistuvat kädettömältäkin, sillä sankari liukuu automaattisesti pöytien ja muiden esteiden yli. Kikkanappia tarvitaan vasta, kun edessä kuultaa valkoisena kaide, ramppi tai joku muu interaktiota odottava esine. Kattokruunut eivät ole pelkkää valaisemista varten, sillä niissä on mukava flengata ja räiskiä pahaa-aavistamattomia tekoälykansalaisia. Ajoittain tuntuu kuin pelaisi Tony Hawkia, jossa laudan tilalla on järeät aseet.

	Kärryillä surffailu on Tequilan perushupia.

Tapot arvostellaan tähdillä. Mitä enemmän tähtiä ja ketjutettuja komboja, sitä enemmän erikoisvoimamittariin tulee ruutia. Erikoisvoimia annostellaan kätevästi ristikosta ja ensimmäiseksi opitaan parannustaito. Myöhemmin arsenaaliin tulee vänkiä tappoliikkeitä, kuten Paynesta tuttu tarkkuusammunta, jossa kamera ensin seuraa luodin matkaa ja sitten herkuttelee uhrin kuolinkouristuksilla.

Mitä päheämpi liike, sitä enemmän virtaa sen tekemiseen tarvitaan. Itse suosin rynnäkköä, joka antaa aktiiviseen aseeseen loppumattomat kudit ja hillittömän tulinopeuden. Voi sitä riemua, kun haulikko laulaa kuin Stalinin urut ja kaikki tielle osuva murenee verensekaiseksi sössöksi. Arsenaalin herkuin liike on hurja kierrehyökkäys, joka liiskaa laakista kaikki lähistöllä majailevat niljakkeet, ja hauskana yksityiskohtana valkoiset pulut lehahtavat lentoon aidon John Woo -perinteen mukaan..

Tiukan räimeen keskellä ei ehdi taukoja pitää, mutta ajoittain toiminnan keskeyttää etukäteen käsikirjoitettu pattitilanne, jossa Tequila ja gangsterit osoittavat tykeillä toisiaan ohimoon. Lopulta hermot pettävät ja aika hidastuu, jolloin pelaajan on väisteltävä kohti tulevia nikkeliyllätyksiä ja lauottava vastapaukkuja. Homma kuulostaa hauskemmalta kuin oikeasti on, mutta onneksi pattitilanteita ei tule usein.

Vaikka sankarin animointi on välillä tönkköä, pelattavuus on kohdallaan. Konsolilla kudit lähtevät sujuvasti kohteeseen joko automaattitähtäyksen kanssa tai ilman, sormien näppäryydestä ja omista mieltymyksistä riippuen. Demolla tarkistettuna PC-version ohjaus on tehty täsmälleen yhtä hyvin ja samalla tavalla kuin Max Paynessa. Hiiren ja näppäimistön yhteistyö on saumaton. Räsynukkefysiikat yhdistettynä useisiin osumakohtiin takaavat, etteivät samat kuolinkorahdukset syövy verkkokalvoille. Homma on juuri niin veristä ja epäuskottavaa kuin kunnon honkkaripätkässä pitääkin. Minua ei edes haitannut, että jalkaan ammuttu örmy kuolee osumasta ja ruumis haihtuu pois, mikäli katsoo välillä muualle.

Vaan missä ovat siviilit? Pyssybaletin ja silmittömän lahtaamisen lisäksi olisin halunnut nähdä leegioittain viattomia kansalaisia juoksemassa gangstereiden seassa. Mitä olisi Killer ilman uhriksi jäävää laulajatarta Jennietä? Strangleholdin ainoat puhtoiset pulmuset ovat jazz-klubilla soittavat muusikot, joita piti varoa pahuuden kätyreitä niitatessa. Miksi? Kyllä maailmassa pianisteja riittää.

Niin hauskaa kuin tyylipisteiden metsästys onkin, turha temppuilu alkaa kyllästyttää ennen pitkää. Erilaisista reikäraudoistakaan ei saa ohjelmanumeroa pitkäksi aikaa, sillä mukana voi pitää kerrallaan vain kahta asetta. Lisäksi kunkin asetyypin panosmäärä on rajattu, esimerkiksi haulikkoon mahtuu vaatimattomat 12 kutia, jotka on äkkiä pumpattu lähimpään kehoon. Alun kentissä aseita lojuu maassa ruhtinaallisesti, mutta loppua kohtia ilkiöt kestävät enemmän kuritusta, joten ammuksista tulee ajoittain pulaa. Kaikkihan tietävät, että honkkaripyssyissä on loputtomat luodit.

Oikeaoppisinta olisi räiskiä pelkästään akimbona käsiaseilla ja konepislareilla, mutta käytännössä rynkky osoittautui parhaaksi vaihtoehdoksi lähi- ja etätyöskentelyyn. Haulikkoon turvauduin vain äärimmäisessä hädässä. Loppupuolella leluja tulee lisää, kuten ihanasti louskuttava raskas konekivääri, nippu kranuja ja sinko, mutta harmittavasti herkkuvehkeille kertyy turhan niukasti käyttötunteja.

Kenttäsuunnittelu vaihtelee tavanomaisesta kujanjuoksusta erittäin hienosti toteutettuihin sisätiloihin. Esimerkkinä upeasta kentästä on Chicagoon sijoittuva museo, jossa on massiivisia dinosaurusten luurankoja, vaaseja ja kaikkea antiikkista kamaa mitä voisi oikeastikin museossa olettaa näkevänsä. Kerrankin ne geneeriset puulaatikot loistavat poissaolollaan, mutta viimeistään seinillä kiiltelevät lääkelaatikot palauttavat virtuaalimatkailijan takaisin maan pinnalle.

Joka kentässä voi lähes kaiken irtaimiston ja osan rakenteista ampua hajalle. Esineet rikkoutuvat yksilöllisesti sen perusteella mihin niitä ampuu. Lisäkikka on käyttää ympäristöä vihollisten niittämiseen, minkä vuoksi joka puolella on raskaita kylttejä, räjähtäviä kaasupulloja tai muuta romua, johon täräyttämällä isompikin porukka hiljenee laakista.

Alussa optimaaliset ampumakohdat osoitetaan, mutta loppupuolella ansat pitää hoksata itse. Tästä huolimatta päänuppi ei turhasta ajattelusta kulu, sillä meno etenee tiukassa putkessa kasikirjoituksen tarkassa kontrollissa.

Valitettavasti mukana on laiskan pelisuunnittelun helmasynti: superkestävät loppupomot. Omakin nuppi alkaa punoittaa, kun vastustajaa paukuttaa pyssynpiiput punaisena eikä mitään tapahdu. Onneksi nämä veijarit eivät ole pelinpysäyttäjiä pahimmasta päästä, sillä sopivasti erikoisvoimaa keräämällä kovinkin vastus kellistyy ennen pitkää. Jos ei kellisty, vika on sohvan ja padin välissä.

Mitäpä olisi toiminta ilman ääniä? Jos oikein tarkasti kuuntelee, äänimassasta erottuu kolme pääelementtiä: aseiden pauke, esineiden hajoaminen ja sirpaleiden tippuminen lattialle. Aseiden jyly voisi olla järeämpää, mutta ainahan voi kuvitella, että päähenkilöllä on pumpulitupot korvissa jo ihan terveyssyistä. Chow Yun-Fat hoitelee osansa tutulla aksentilla, mikä osaltaan lisää homman uskottavuutta.

Pelin seitsemän tasoa läpäisee muutamassa illassa siitä huolimatta, että lopussa räiskiminen saa koomiset mittasuhteet. Vihollisia vyöryy kaikista mahdollisista suunnista ja ilmassa lentää tonneittain lyijyä. Suojaankaan ei oikein pääse, kun vihollistuli murentaa betoniesteet jauhoksi.

Kun pöly on laskeutunut ja ruumiit laskettu, kerätyillä tyylipisteillä voi ostaa kaupasta bonustaidetta. Varsinainen ekstraherkku on säästetty kuitenkin Collector's Editioniin. Peltiseen metallirasiaan on pakattu ylimääräinen DVD, jossa on noin tunnin verran liikkuvaa kuvaa Strangleholdin tekemisestä. Olin silti lievästi pettynyt, sillä PS3-jenkkiversiossa on blu-ray-versio Hard Boiled -leffasta.

Tarinan läpäisyn jälkeen taitojaan voi esitellä Livessä enintään kuuden hengen voimin. Tarjolla on perinteistä death matchia joko yksin tai tiimeissä, mikä ei kuulosta kovin erikoiselta. Valitettavasti arvostelun kirjoittamisen aikoihin serverit huokailivat tyhjyyttään.

PC-demo ja markkinapaikalta ladattava Xbox-demo esittelevät lähinnä pelimekaniikkaa, ja saattavat antaa pelistä turhan helpon vaikutelman. Niistä saa myös hyvän käsityksen räiskinnän määrästä, ja jos demossa alkaa puuduttaa, kannattaa pysähtyä miettimään. Stranglehold on alusta loppuun sitä yhtä ja samaa mutta komeaa kikkaräiskimistä, jossa upeat kentät ja tinkimätön asenne pelastavat paljon. Kyllä tällä ammuskelun nälkä lähtee, ainakin vähäksi aikaa.

85 Bullet timella ryyditetty suoraviivainen räiskintäbaletti, jossa ei välillä levätä. + Hyvää Hei, se on John Woo. Pelattavuus on timanttia. Ympäristö tuhoutuu hienosti. Erikoisliikkeitä on hauska käyttää. - Huonoa Paukut on paukuteltu parissa illassa. Lopussa kudit ovat kortilla ja henki höllässä. Juoksuputki ei anna aivoille ärsykkeitä.

www.strangleholdgame.com Arvosteltu: Xbox 360, PC Saatavilla: PS3 Tiger Hill Entertainment/Midway Versio: Myynti Moninpeli: 2–6 pelaajaa Livessä Ikäraja: 18

• Hard Boiled
• Hongkong 1992
• Ohjaus: John Woo

Hard Boiled oli John Woon viimeinen hyvä elokuva ennen ohjaajan laskusuhdanteista Hollywood-uraa. Heti alussa aseet puhuvat ja katsojan eteen vyöryy uskomaton väkivaltabaletti. Ei ihme, että raina on jättänyt pysyvät jäljet viihdeteollisuuteen.

Juonen tehtävä on lennättää katsoja ammuskelusta toiseen. Chow Yun-Fat näyttelee kovaksikeitettyä Tequila-nimistä kyttää, jonka pari kuolee tulitaistelussa. Tästä seuraa välienselvittely paikallisten asekauppiaiden kanssa. Soppaa sotkee entisestään rikolisten riveihin soluttautunut poliisi, jonka oikeustaju on vääristynyt. Elokuvan toimintakohtaukset ovat kaunista katsottavaa kaikessa julmuudessaan. Pökkelön juonen takia Maskula antaisi tälle todennäköisesti vain yhden tähden, joten minä annan neljä.

Hard Boiledista on julkaistu useita versioita DVD:llä. Tuorein on Scanboxin leikkaamaton perusversio 16:9 anamorfisella kuvasuhteella. Kuva on yllättävän hyvälaatuinen, mutta ekstrat puuttuvat. Tämän ostamatta jättäminen alelaarista kympillä on jo rikos.