10 vuoden pelihelvetti

Tuukka Grönholm viihtyy laneilla, vaikka ei pahemmin perusta räiskinnöistä.

* * * * * * 

Tajusin ajan olevan suhteellista. En siksi, että olisin löytänyt ensimmäisen harmaan hiukseni, vaan siksi, että kaveriporukan lanit täyttivät kymmenen vuotta.

Vaikka työn puolesta näen milloin mitäkin pelimaailmaan suuruuksia Shigeru Miyamotosta Gabe Newelliin, pelivuoden kohokohta on, kun tapaan oululaiset pelikaverini Gamehellissä. Olen tahkonnut kolmen kuukauden välein laniporukalla pelejä kymmenen vuotta eikä alkuinnostus hiivu.

Vaikka sukupuolilla ei ole eroja, naisia on nähty vain kaksi. Yksi jopa kävi pelaamassa ja toinen oli jo koukussa, mutta pääsi karkuun Kimmo Veijalaisen kommentoitua ilmoittautumiseen: JPEG! Sähköpostilistaa lukenut neito ei ikinä ilmestynyt Helliin, pelipaikka on toki edelleen vapaana.

Tapahtuman säännöt ovat muokkautuneet vuosien saatossa, vaikka kaksi perussääntöä ei ole muuttunut mihinkään. Ikäraja on K-18 eikä viinaa suvaita, sillä kännätä voi milloin tahansa. Nuorimmat vakiokävijät alkavat olla jossain kolmenkympin korvilla, ja vanhimmat asenteidensa perusteella peräisin jatkosodasta.

Oudointa on, että ensialkuun idea peliviikonlopusta ei edes kuulostanut hyvältä. Lähdin mukaan vasta hirveän vänkäämisen jälkeen, sillä ajattelin netin tehneen lähiverkkopelistä turhaa touhua. Olin taas vaihteeksi väärässä.

Vähemmän on niukemmin

Gamehellin perusteella tajusin pelimaailman elävän jatkuvassa muutoksessa. Lanit alkoivat kymmenen miehen porukassa, mutta vaihdoimme paikkaa kunnon leirikeskukseen kyllästyttyämme ahtaisiin tiloihin ja ankkalammen makuiseen kaivoveteen. Vuosituhannen vaihteessa kymmenen miestä oli verkkopeleihin liian vähän, sillä kartat oli suunniteltu tusinaa suuremmalle porukalle, eivätkä Delta Force -sessiomme olleet järin intensiivisiä.

Nykyään kävijäkattona on kaksikymmentä sankaria, mikä yllätys, yllätys on nykypeleille turhan paljon. Useimmissa uutuuksissa pelaajamaksimit ovat laskeneet jonnekin kahdeksan tuntumaan, joten kaikkien helliläisten yhteinen pelisessio alkaa olla harvinaista hupia.

Porukan pirstaloituminen vaihtelee katastrofin ja helliviikonlopun kohokohdan välillä. Gamehellissä pyörii varjotapahtumana Gonzohelli, jonne ikuisia räiskintäpelejä pakenevat voivat häipyä pelaamaan jotain muuta. Se on saanut kaverikseen Lautahellin, jonne sähköpeleihin kyllästyneet häipyvät pelaamaan jotain muuta. Välillä pikkupelit toimivat paremmin kuin perinteinen PC-jyystö.

Vaihtelu virkistää

Tosin konsolivaltakaudessa on hyvääkin. AAA-pelejä ilmestyy aikaisempaa harvemmin, joten paniikki näkemättömien helmien takia ei ole yhtä suuri kuin ennen. Pelitahdin hidastumisesta on laneissa pelkkää hyötyä. Ennen melkein joka laneihin ilmestyi räiskintäpeli tai modi, jota porukan oli pakko päästä kokeilemaan. Uusi fps-messias kävi vaihtelusta kuin klementiini satsumapussissa.

Koska konsolit sanelevat pelitekniikan, myös PC:n päivitystarve on hiipunut. Olen joutunut vaihtamaan Wii-ohjaimia ja Xbox 360 -konsoliani useammin kuin tietokonetta tai edes osia siitä.

Lehdessä kyllästymiseen asti kehutut Steam, Gamersgate, Gog, Impulse, Direct 2 Drive ja muut nettikaupat ovat muuttaneet lanipelaamista parillakin tavalla. Peligyldyyristä vieraantuneet julkaisijat eivät enää anna pelata yhdellä CD:llä lähiverkossa, kuten vanhaan hyvään aikaan, vaan valtaosa peleistä ostetaan latauspalvelusta. Nettiostokset taas vaativat lähiverkkosessioihin nettiyhteyden.

Palkka tekijäänsä kiittää

Pikkuharmi onneksi korvautuu moninkertaisesti faktalla, että pelintekijät saavat työstään rahaa ja nettikaupat ovat palauttaneet vanhoja klassikoita aktiivipeluuseen. Aina hitin ei tarvitse olla edes klassikko, pelkkä tarjous riittää. 15 euron Grid-kaahaus oli edellisen Hellin suurin hitti, vaikka pelivalinta perustui yksinkertaisesti yhtälöön: halusimme halvalla hyvän autopelin.

Laneilla pelisivistys kasvaa puoliväkisin, sillä pelit valitaan huutoäänestyksellä. Näennäisdemokratia on valittu hallitusmuodoksi siksi, että suosituimmat valitsemalla kolmen kärkenä olisi aina kolme räiskintää Armasta Call of Dutyyn. Nyt genreskaalaa saadaan venytettyä.

Koska porukka keskustelee pääasiassa peleistä, törmään kokemuksiin, joihin ei muuten olisi edes vilkaissut. Esimerkiksi Cyaniden kättelemän Blood Bowlin tiesin foorumitiedon valossa järkyttävän bugiseksi kammotukseksi, mutta laneissa Kaizun pelaamista katsoessa touhu näyttikin hauskalta.

Innostus levisi ja lopputuloksena tahkoamme laniporukan kesken Blood Bowl -liigaa. Ei lautapelikäännös vieläkään teknisesti moitteeton ole, ja muutamat valittavat pelin olevan liian satunnainen. Samalla vaivalla voisi haukkua pokeria tuuripeliksi.

Hyvät ja huonot muistot

Kimpassa pelatuissa peleissä on kummallinen voima. Vaikka tapahtumat ovat satua, porukka saattaa muistella parhaita hetkiä vuosienkin päästä. Totaalisia flippauksia autokisan Hamilton-törkeyksistä, sankarillisia erävoittoja tai 48 tunnin Soul Calibur -maratonia muistellaan aina, kun sauna alkaa olla löylylämmössä.

Oma makrotarinani sijoittuu Steel Beastsiin, jossa ajoin Leopardini palavan Abramsin taakse ja aloin etsiä ampujalle maaleja. Vastapuoli luuli lämpökamerakuvan perusteella vaunuamme tuhoutuneeksi. Jos eivät luulleet, laukaus lävähti edessä olleeseen tankin raatoon. Masentavinta on, että päivästä, jolloin viimeksi omistin moninpelissä, on liki kymmenen vuotta.

Helli ei ole ollut pelkkää hauskanpitoa, sillä lanien takia läpäisin myös elämäni kurjimman sivutehtävän. Jäin kerrankin hiljaiseksi, kun lanikaveri soitti häämatkaltaan: vaimo kuoli. Menin tueksi, vaikka aiemmin olimme jutelleet vain ropehahmon kamoista tai Mersujen eroista Sturmossa, emme koskaan mistään järkevästä.

Oli karua katsoa, kun ruma mies itkee kylpyhuoneen lattialla ja kerää vaimonsa hiuksia lattiakaivosta. Opin, että suru on aaltoliikettä. Menetyksen tuska ei koskaan katoa, aallot vain vaimenevat ja niiden tiheys onneksi laskee. Toisen avautuessa kannattaa vain kuunnella ja olla hiljaa.

Se oli onneksi ainoa viikonloppu, kun 10 vuoden Gamehellit tuntuivat helvetiltä. Muuten touhu on ollut yhtä pitkää sunnuntaita. Tarkemmin sanoen lauantaita, sillä se on lanien paras pelipäivä.

Harrastuksissa on aina kaksi tasoa: joko vain osallistutaan tai järjestetään. Itse olen löysäillyt mukana jo kymmenen vuotta, kun yksi mies on järkännyt tilat ja kamat. Pietun ahkeruus on kunnioitettavaa, sillä kaveri on maailman huonoin pelaaja eikä saa tyydytystä ainakaan peleissä onnistumisen kautta.

Kiitos siitä.

Joulu on kuin sairaalan sähköpäitset, joka herättää korisevan pelikaupan vielä kerran henkiin...

Lue koko artikkeli Pelit-lehden marraskuun numerosta tai www.pelit.fi:ssä 7.1.2010.

Lisää aiheesta

  • Lupausten aika

    Tuukka Grönholm aloitti uransa omassa työhuoneessa. Kohta hänellä ei ole enää edes ikkunaa.

    * * * * *

    Minä, peliteollisuus, lupaan tänä vuonna laskea pelien hintoja ja nostaa niiden tasoa.

    Uuden vuoden voisi aloittaa lupauksilla, mutta palsta-aiheiden lisäksi en äkkiseltään keksi…
  • Vihan hedelmät

    Tuukka Grönholmia ei olisi keskiajalla poltettu noitana ennustajalahjojensa takia.

    * * * * * *

    Se on lama nyt.

    Olen vain kerran ollut pahemmin väärässä kuin tammikuun Pelit-lehdessä, jossa väitin peliteollisuuden selviävän taloustaantumapudotuksesta vähän polvia joustamalla. Yllätyin…
  • Hullut päivät

    Tulevaisuuden pelihistorioitsijat näkevät 2000-luvun latauspelien nousukautena. Toki vain siinä tapauksessa, että nykypäivää edes erotetaan muusta pelihistorian mosaiikkikaudesta.

    Vielä pari vuotta sitten riitti, että nettikauppojen latauspelejä seurasi sivusilmällä ja kokosi pari…