Äänikorttimarkkinat ovat suorastaan räjähtäneet viime vuosien aikana. Siinä missä vielä pari vuotta sitten katsastimme kaikki markkinoiden kortit yhdeltä istumalta, jouduimme nyt karsimaan raa'asti. Katsauksessa 14 pelaajan vaatimukset täyttävää äänikorttia.
Eritasoisia ja eri käyttöön soveltuvia äänikortteja on runsaasti. Katsaukseen valitsimme kortit, jotka sopivat vaativaan pelikäyttöön, eli ovat jollain tapaa Sound Blaster- ja General MIDI -yhteensopivia, osaavat ohjata CD-ROM-asemaa ja pystyvät toistamaan 16-bittisiä ääninäytteitä. Hintaa sai maksimissaan olla kaksi tonnia.
Ehdot täyttäviä äänikortteja löytyi kahdeksan. Lisäksi kuuntelimme kuusi niin sanottua tytärkorttia, joiden avulla vaatimattomamman äänikortin saa laajennettua ajanmukaisemmaksi.
Pelaaja kuuntelee korvillaan
Korttien mukana toimitetaan valtaisa määrä ohjelmia ja minikaiuttimien ja mikrofonien kaltaista ylimääräistä sälää. Näihin "extroihin" emme kiinnittäneet tällä kertaa mitään huomiota, emmekä tapamme mukaan myöskään raahanneet toimitukseen oskilloskooppia tai muita mittalaitteita. Pelaaja kuuntelee pelejä korvillaan, joten niillä ja hyväksi havaitulla perstuntumalla mekin kortteja arvioimme.
Vaikka suuri osa äänikorteista ostetaan pelikäyttöön, eivät korttien valmistajat tunnu sitä hyväksyvän: suurin osa mukana tulevista ohjelmista on Windowsille, vain aivan välttämättömimmät diagnoosi- ja konfigurointiohjelmat ovat Dosille. Pahimmissa tapauksissa kortin asennuskin onnistuu vain Windowsista.
Puhetta ja pauketta
Pelien ääni muodostuu lähes aina kahdesta elementistä: digitaalisista efekteistä ja musiikista. Suurimmat pelitalot ovat onneksi aikoinaan sopineet tietyistä standardeista, eli digitaaliset efektit tuotetaan ainakin Sound Blaster -yhteensopivasti ja musiikki tehdään ainakin FM-synteesiä, mutta mieluummin myös General MIDI -standardia tukien.
Digitaaliset efektit tarkoittavat oikeita ääniä, esimerkiksi puhetta tai konekiväärin pauketta kaapattuna tietokoneen ymmärtämään digitaaliseen muotoon. Pelien kohdalla ei digitaaliäänissä ole juurikaan teknistä parannusta tapahtunut, vaikka romppupelien myötä puheen ja efektien määrä on kasvanut. Suurimmassa osassa pelejä käytetään edelleen suhteellisen huonotasoisia 8-bittisiä ääniä, tosin joissain aivan uusissa peleissä, esimerkkeinä vaikka Mechwarrior 2 tai U.S. Navy Fighters, ovat äänet jo 16-bittisiä. Ero 8-bittisiin on korvinkuultava. Kaikki katsauksessa mukana olevat äänikortit pystyvät käsittelemään 16-bittistä ääntä.
Ennen peleissä pystyttiin toistamaan vain yhtä digiääntä kerrallaan, jolloin esimerkiksi ampuminen saattoi keskeyttää moottoreiden äänen tai puheen. Nykyään useampia efektejä voidaan kuulla samanaikaisesti. Äänten ohjelmallinen miksaaminen syö kuitenkin koneen laskentatehoa ja heikentää yksittäisten ääninäytteiden laatua, vaikka kieltämättä tekeekin äänimaailmasta rikkaamman.
Mukana olevista äänikorteista ainoastaan Gravis Ultrasound MAX ja Ultrasound ACE pystyvät miksaamaan digitaaliääniä suoraan kortilla. Tätä ominaisuutta tukevat pelit ovat äänentoistoltaan puhtaampia eikä mikron prosessoria tarvitse kuormittaa miksaamiseen.
Vaativaan makuun
Katsaukseen valittujen korttien yhtenä kriteerinä oli, että se pystyy wavetableen. Siis mihin?
Wavetable-tekniikka käyttää joko kortin ROM-muistille tai kiintolevylle tallennettuja ääninäytteitä oikeista soittimista. Toiston laatu riippuu näytteiden laadusta ja äänikortilla olevan syntetisaattoripiirin tekniikasta. Yleensä äänen laatu on suoraan verrannollinen ääninäytteiden kokoon: mitä suurempia näytteet ovat, sitä aidommilta soittimilta ne kuulostavat. Parhaimmillaan wavetable-ääni on kuin orkesteri olohuoneessa.
Elävä musiikki ei kuulosta samalta konserttisalissa ja kellarissa, vaan sointiin antavat oman leimansa soittajien persoonallisuus ja kuuntelutilan ominaisuudet. Tätä matkimaan on joihinkin testatuista korteista lisätty ns. efektiprosessori, jonka tehtävä on lisätä musiikkiin elävyyttä ja tilavuutta. Säädeltävät kuoro (chorus) ja kaiku (reverb) muuttavat kliiniseltä ja mekaaniselta kuulostavan äänen sellaiseksi kuin se soitettaisiin oikeassa tilassa oikeilla soittimilla. Mutta jälleen pelaaja on unohdettu: sinänsä hienot tilaefektit ovat muokattavissa, mutta lähes kaikissa korteissa vain Windows-ohjelmilla. Peleissä on tyytyminen oletusarvoihin.
Kenraali Midi
Musiikin kohdalla vilahtaa usein mystinen termi General MIDI. MIDI itsessään on kieli, jolla eri elektroniset soittimet kommunikoivat keskenään. Sen avulla esimerkiksi yhdellä koskettimistolla voidaan ohjata mitä tahansa MIDI-dataa ymmärtäviä soittimia. MIDI-data voidaan siirtää myös tiedostona muille laitteille.
Itse asiassa MIDI ei määrittele muuta kuin sen, mitä nuotteja soitetaan milläkin kanavalla, joista jokaiselle on yleensä määritelty erikseen yksittäinen soitin.
Kaikki muuten hyvin tähän asti, mutta MIDI ei määrittele mitä soittimia milläkin kanavalla on. Tästä syystä alun perin oikein soiva kappale voi mennä pieleen kun se siirretään toiselle laitteelle, koska kanavat eivät vastaakaan samoja soittimia. Piti siis kehittää standardi, joka määrittelee missä järjestyksessä soittimet ovat ja millä numeroilla niitä voidaan kutsua. Niinpä soitin numero yksi on aina akustinen piano ja esimerkiksi numero 72 aina klarinetti.
General MIDI -standardiin kuuluu 128 erillistä soitinta ja vajaa sata erilaista lyömäsoitinta. Monissa korteissa on lisäksi ylimääräisiä soittimia, joita ei kuitenkaan peleissä yleensä käytetä. Standardi ei määrittele soitinten äänen laatua, vaan ainoastaan varmistaa sen, että MIDI-kappaleessa soivat aina ne soittimet, jotka alun perin on tarkoitettu.
Äänikorteissa soitinten ääninäytteet sijaitsevat joko kortin ROM-muistilla tai Graviksen korteissa mikron kiintolevyllä, josta ne tarvittaesssa ladataan äänikortin RAM-muistiin. Kun pelimusiikkina toimiva MIDI-tiedosto syötetään äänikortille, se hakee muististaan sopivat ääninäytteet, muodostaa niistä äänipiirillään soittimia ja lopulta soittaa niitä. Karkeasti ottaen lopputulos on suoraan verrannollinen siihen, kuinka suuri muisti kortilla on. RAM-muistilla varustetut kortit ovat sikäli poikkeus, että käyttäjä voi itse ladata muistiin soittimia, jotka voivat olla yksittäisiä ääninäytteitä myöten täysin itse tehtyjä. Peleissä tästä ei kuitenkaan ole hyötyä.
Ennen General MIDIn yleistymistä peleissä tuettiin myös Rolandin MT-32 ja LAPC-1 -syntetisaattoreita. Ei siksi että ne olisivat olleet erityisen suosittuja, vaan siksi että ne olivat FM-synteesin lisäksi käytännössä ainoa vaihtoehto ja pelien musiikkien tekijät käyttivät niitä itse. Suurin osa testatuista korteista mainostaakin toimivansa myös MT-32/LAPC-1-yhteensopivasti, mutta todellisuudessa Rolandin korttien ääniä voitiin muokata hyvinkin radikaalisti, eivätkä uusimpien äänikorttien valmistajat ole tekijänoikeuksien takia voineet kloonata alkuperäisten laitteiden kaikkia ominaisuuksia.
Modit ja rokkarit
Aivan oman koulukuntansa muodostavat mod-musiikin tekijät. Mod-tiedosto ei pelkästään määrittele mitä soitetaan ja millä nuotilla, mutta myös pitää sisällään kaikki tarvittavat ääninäytteet. Hyvänä puolena tässä on se, että kappaleen ei tarvitse rajoittua ai
na samoihin geneerisiin soittimiin, mistä syystä modit ovat etenkin teknoa harrastavien suosiossa.
Koska modien soittimet ovat digitaalisia ääniä, ne joudutaan miksaamaan ohjelmallisesti ennen äänikortin digitaalikanaville syöttämistä. Modissa voi olla samanaikaisia soittimia toistakymmentä, mutta useimmilla korteilla on miksaamista varten korkeintaan kaksi kanavaa, joten äänenlaatu kärsii. Gravis Ultrasound MAX ja ACE ovat tässä jälleen etulyöntiasemassa, koska niissä digitaalikanavia on enemmän ja kortti osaa tarvittaessa itse miksata ja käsitellä ääninäytteitä.
Mod-musiikkia käytetään lähes pelkästään shareware-peleissä, joissa musiikin laatu on Ultrasound-sarjan korteilla omaa luokkaansa. Myös demoscene tukee pääasiassa Ultrasoundia ja korkeintaan puolihuolimattomasti muita kortteja. MIDI-tyyppinen musiikki on peleissä ylivoimaisesti hallitsevassa asemassa lähinnä sen takia, että se on muusikoille tutumpaa ja sillä saadaan parempaa jälkeä useimmilla nykyisillä äänikorteilla.
Kortit
Sound Blaster AWE32 Value
Creative Labs, äänikorttien Microsoft, on lähes alusta pitäen kutsunut korttejaan samalla nimellä. Itse asiassa niiden tekniikka on pikemminkin jalostunut kuin muuttunut. Monen mielestä konservatiivinen valmistaja kuitenkin hallitsee ylivoimaisesti markkinoita ja käytännössä määrittelee standardit, joita muut valmistajat matkivat parhaansa mukaan.
Creativen lippulaiva on Sound Blaster AWE32. Aikaisemmista malleista tuttua ovat kaksi digitaalikanavaa ja FM-synteesi, lisäherkkuina ovat wavetable-äänet ja soittimet ROM-muistilla. Muusikkoja houkutellaan mahdollisuudella ladata omia soittimia laajennettavalle RAM-muistille.
Pelikäyttöön suunnattu AWE32 Value on karsittu malli, jossa RAM-muistia on kiinteät 512 kilotavua ja jossa on vain IDE-tyyppinen CD-ROM-liitäntä. General MIDI -soittimia varten kortilla on kiinteä yhden megatavun ROM-muisti.
Asennus on Creativen tavan mukaan hyvin opastettu ja selkeä. Kortilta asetetaan pari jumpperia ja loput määritykset asennusohjelma osaa asettaa itse. Ohjekirja on seikkaperäinen ja hyvin jäsennelty.
Pelintekijät ovat alkaneet nopeasti tukea AWE32:sta. Ilman suoraa tukea pelikäyttöön AWE32:n hankkinut olisi nimittäin pulassa: kortti on kyllä täysin Sound Blaster -yhteensopiva, mutta General MIDI -yhteensopivuus on toteutettu ohjelmallisesti. Muutenkin turhan paljon muistia vievien ajureiden päällä toimiva softaemulaattori on halvantuntuinen ratkaisu. Emulointi ei toimi 32-bittisiä Dos-laajennuksia käyttävien pelien kanssa lainkaan, vaikka uusista peleistä suurin osa niitä käyttääkin.
Myös periaatteessa emuloinnin kanssa toimivien pelien kanssa on vaihtelevia ongelmia: äänet kuuluvat usein väärin, jumiutuvat paikalleen tai kaatavat pelin. Miksi ihmeessä valmistaja, jonka kortteja muut matkivat, on katsonut tarpeelliseksi rasittaa käyttäjiä järjettömällä määrällä muistiin ladattavia ajureita? Osaa niistä ei pelikäytössä tarvita, mutta koska asiaa ei ole dokumentoitu, jättää suurin osa kaikki ajurit turhaan syömään muistia.
Ilmeisesti yksi megatavu ei aivan riitä hyvälaatuiselle soitinvalikoimalle. AWE32 nimittäin on äänentoistoltaan hintaansa nähden lievä pettymys. Suurin osa soittimista kuulostaa erittäin puhtailta, mutta kokonaisuudessaan sointi on hieman kalsea ja persoonattoman keskinkertainen. Toisaalta tasapaksuus tarkoittaa sitä, ettei erityisen huonojakaan soitinääniä ole mukana. Digitaaliäänet toistuvat Sound Blaster 16:n tapaan tasaisen varmasti, mutta eivät loista laadullaan.
Selkeän asennuksen, laadukkaan oheismateriaalin, laajan pelituen ja tunnetun valmistajan takia AWE32 eksyy useimpiin mikroihin. AWE32 onkin hyvin tuettu toimiva kortti, jonka ominaisuudet riittävät muuhunkin kuin pelikäyttöön, mutta jonka General MIDI -soittimet ovat mitäänsanomattoman tasapaksuja ja puhtaudessaan tylsän keskivertoja.
Logitech Soundman Wave
Logitech Soundman Wave on ensimmäisiä kortteja, joissa oli mukana wavetable-tekniikka. Sveitsiläinen Logitech on paremmin tunnettu hiiristään ja ehkä tutun nimen takia se on pärjännyt markkinoilla varsin hyvin.
Asennus ja ohjekirjat ovat selkeydessään esimerkillisiä. Kortilla ei ole ensimmäistäkään jumpperia, joten kaikki asetukset tehdään ohjelmallisesti. Konfigurointi on helppoa ja havainnollista. Yhteensopivuus on hoidettu kortilla, joten peleissä ei tarvita emulointeja tai ajureita.
Ehkä ikä alkaa jo painaa, sillä tässä porukassa Soundman Wave ei enää loista ominaisuuksillaan. Äänipiiri on Yamaha OPL-4, joka on vanhempien korttien OPL-3 FM-tekniikan seuraaja. Peleissä digiäänet yleensä toimivat, mutta turhan usein äänet napsuivat ja särähtelivät. Efektit olivat usein hyvin voimakkaita, mutta samalla liian diskanttisia ja karkeita. Descentissa digiäänet eivät toimineet lainkaan.
Musiikin toisto jättää itsestään kylmän ja muovisen tuntuman, tunnelma on vähän sama kuin halpahallin kotiurkuja kuunnellessa. Soittimet ovat vähän sinnepäin, kertaakaan ei unohtanut kuuntelevansa syntetisaattoria. Joissain peleissä korostuivat liian terävästi paukkuvat rummut ja joskus soittimia jäi kokonaan puuttumaan. Osasyyllinen Soundmanin kolkkoon sointiin on efektiprosessorin puute, ilman sen antamaa elävöitystä hyväkin midikortti kuulostaa kylmältä.
Soundman loistaa helppoudellaan ja yhteensopivuudella ilman ajureita, mutta äänentoisto ei varmasti miellytä vaativampaa kuuntelijaa.
Ensoniq Soundscape Elite
Ensoniq on muusikkopiireissä pitkään tunnettu syntetisaattoreiden valmistajana. Soundscape Elite on uunituore versio valmistajan vuosi sitten esittelemästä ensimmäisestä PC-äänikortista. Uutuutena on efektiprosessori, paremmat ääninäytteet kortilla ja varmemmin toimiva Sound Blaster -yhteensopivuus.
Asennus tehdään jumppereilla ja tyhmän rajoittavasti vain Windowsin alta toimivalla asennusohjelmalla. Jälleen pelaaja on unohdettu, kortin muutkin ohjelmat ovat vain Windowsille. Muistinvaraisia ohjelmia ei tarvita, yhteensopivuus on hoidettu raudalla. Suoraa tukea Ensoniqille löytyy peleissä yllättävän paljon, koska kortti on Jenkeissä varsin suosittu.
Sound Blaster ja General MIDI -yhteensopivuus toimi yhtä testattua peliä lukuunottamatta moitteetta. Master of Orion ei suostunut toimimaan millään asetuksilla, vaan kieltäytyi käynnistymästä. Digiäänet toimivat MOO:ta lukuunottamatta mainiosti ilman säröjä tai napsumisia.
Musiikin sointi oli ehdottomasti testattujen korttien aatelia. Soittimet erottuvat selkeästi toisistaan ja efektiprossun ansiosta soinnissa on silti sopiva annos elävyyttä ja lämpöä. Heikohkoa kitaran ja saksofonin ääntä lukuunottamatta soittimissa on syvyyttä ja yleisvaikutelma on erittäin tasapainoinen ja miellyttää korvaa. Doomin rummuissa ja bassossa on sopivasti muhevaa jytkettä ja vastaavasti Colonizationin akustisissa soittimissa on sopiva ripaus herkkyyttä. Harvinaisen nautittava kokonaisuus.
Laatu ja nimi maksavat, eikä Ensoniq ole poikkeus testiryhmän kalleimmalla hinnallaan. Toisaalta ääni miellyttänee vaativampaakin korvaa.
Digital Composer
Tuntemattomampaa ja tuoreempaa kaartia edustaa taiwanilaisen X-Technologiesin valmistama Digital Composer. Kortin äänipiirinä on Ensoniq ja kortti onkin paria ominaisuutta lukuunottamatta täsmälleen sama kuin Ensoniq Soundscape 2000.
Kortin konfigurointi hoit
uu jumppereilla ja selkeällä asennusohjelmalla, joka toimii kuitenkin vain Windowsin kautta. Positiivisena jälleen voidaan pitää sitä, ettei kortti tarvitse toimiakseen muistinvaraisia ajureita. Suoraa tukea peleissä on yllättävän paljon, koska kortti toimii yhteensopivasti Ensoniqin kanssa.
Digiäänet toimivat testatuissa peleissä moitteetta. Itse asiassa kortin toisto on sen verran häiriötön, että digiäänet kuulostivat paikka paikoin paremmilta kuin Sound Blaster 16:lla. Musiikissa lievä diskanttisuus ja korostettu puhtaus pääsi jopa hieman häiritsemään. Soittimet erottuvat kyllä toisistaan erinomaisen selkeästi, mutta fiilis jäi liiankin siistiksi. Terävä sointi miellytti korvaa siitä huolimatta ja soittimet kautta linjan ovat testattujen korttien parhaasta päästä. Lisää elävyyttä sointiin saa ostamalla efektiprosessorin, joka on erillinen lisämoduuli.
Moitteeton Sound Blaster -yhteensopivuus, puhtaan kirkas sointi ja suhteellisen edullinen hinta yhdistettynä yllättävän laajaan suoraan tukeen tekevät Digital Composerista harvinaisen suositeltavan vaihtoehdon tässä porukassa.
Aztech Waverider 32+
Aztech on maailman suurimpia äänikorttien valmistajia, jonka kortit ovat kohtalaisen laadukkaan maineessa.
Testimikroon Waverideria asennettaessa rapistui laatumaine välittömästi. Ohjekirja on sekava, mutta onneksi asennusohjelma on suoraviivaisen simppeli. General MIDI -yhteensopivuus vaatii ikävästi muutaman kymmenen kilotavun ohjelmanpätkän muistiin ja testimikro kaatui iloisesti joka kerta kun yritti käynnistää pelin General MIDI -äänillä. Kaikkia mieleen tulevien muisti- ja konfigurointiyhdistelmien jälkeen ei auttanut muu kuin vaihtaa testiympäristöä.
Uudella laitteistolla Waverider toimi osassa peleistä. Larry 6, Colonization ja Master of Orion toimivat moitteetta, mutta edelleen Descent kaatui ja Doomissa toimivat vain musiikit.
Toimiessaan Waveriderin digiäänet olivat siedettävää luokkaa, tosin lievää ylimääräistä napsahtelua oli havaittavissa. Muista testin korteista poiketen Waverider toimii myös ongelmatta Sound Blaster Pro -yhteensopivasti. Säätelystä huolimatta digiäänet olivat turhan hiljaisia musiikkiin nähden.
Musiikki jätti epätasaisen vaikutelman. Kitaroiden, rumpujen ja sähköbasson kaltaiset rokkisoittimet soivat riittävän rankasti. Vastaavasti enemmän nyansseja vaativat akustiset ja klassiset soittimet kuulostivat ontoilta. Viuluissa, haitareissa, pianoissa ja puhaltimissa oli kaikissa enemmän tai vähemmän synteettinen ääni.
Waverider 32+ on katraan edullisin, joten midiäänien epätasaisuuden voi osittain antaa anteeksi. Kortti on kuitenkin huonosti yhteensopiva ja epätasaisesti soiva.
Orchid Soundwave 32
Orchid kuuluu näytönohjaimista äänikorttien valmistajaksi siirtyneihin firmoihin. Pari aikaisempaa yritystä ei ole vakuuttanut yhteensopivuudellaan eikä äänenlaadullaan, eikä Soundwave tee poikkeusta.
Asennus tehdään muiden korttien tapaan sekä jumppereilla että ohjelmallisesti, mutta jälleen harmillisesti vain Windowsista. Toiminta ei vaadi muistinvaraisia ajureita. Soundwave on AWE32:n lisäksi ainoa kortti, jossa on vain yhden megatavun ROM-muisti ääninäytteille. Lisähintaa vastaan muistin voi laajentaa kahteen megatavuun.
Digitaaliset äänet ovat samaa tasoa kuin Sound Blaster 16:ssa. Paria yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta ylimääräisiä häiriöitä ei kuulunut. Oletusarvoilla digiäänet ovat liian hiljaisella musiikkiin nähden.
Midiosasto olikin sitten todellinen korvien rääkkäys. Doomin yleensä niin ryhdikäs rokkipoljento muuttui naurettavaksi tiluliluksi, jossa kitarat muistuttivat lähinnä jänisräikkää, rummut onnetonta läpsyttelyä ja urut epävireisen kuuloista vingutusta. Colonizationin hiljaisempi akustinen musiikki kuulostaa liiankin ohuelta ja Descentin tanssibiitti on aivan liian heiveröinen. Yllättäen Larry 6:n musiikki kuulosti aivan siedettävältä.
Perusongelma Soundwaven musiikin toistossa tuntuu kuitenkin olevan eri soittimien epätasapaino. Jotkut soittimet soivat selvästi ja voimakkaasti, mutta samalla iso osa soittimista kuuluu vaimeasti ja ponnettomasti. Millään lailla miellyttäväksi kokemusta ei voi sanoa.
Soundwave on suhteellisen kallis kortti, joten huomattavasti laadukkaampaa jälkeä olisi odottanut. Kortti kyllä toimi varmasti testatuissa peleissä, mutta aika turhalta tuntuu maksaa äänestä, joka ei ole juurikaan parempaa kuin vanhojen korttien FM-piipitys.
Gravis Ultrasound MAX
Ultrasound kulkee omia polkujaan samalla kuin kaikki muut äänikortit ovat kuin samasta muotista valettuja. Yleensähän tämän kaliberin kortit ovat yhtä kuin Sound Blaster -yhteensopiva digitaaliosuus yhdistettynä wavetable-syntikkaan.
Gus Max poikkeaa kaikista sillä, ettei siinä ole erikseen digi- ja midiosastoa, vaan kaikki kanavat voivat toistaa joko digiääniä tai toimia midikanavina. Kaiken lisäksi General MIDI -soittimet eivät sijaitse kortin ROM-muistilla, vaan ne ladataan kiintolevyltä kortin RAM-muistille. Jos ääni ei miellytä ja jos osaa, voi soittimia muokata tai korvata ne kokonaan. Kortille muistia saa enimmillään yhden megatavun ja kiintolevyltä soittimet vievät kaikkiaan tilaa vajaa kuusi megatavua.
Poikkeavasta toteutuksesta on eniten hyötyä peleissä, jotka käyttävät mod-tyyppistä musiikkia. Koska kaikki kanavat voivat toistaa digiääniä ja koska kortti hoitaa itse äänien miksauksen, ei prosessitehoa kulu ja äänentoisto ei kärsi.
Perinteisemmin toteutetussa pelimusiikissa tuli aikaisemmin ongelmia, koska GUS ei ole kilpailijoistaan poiketen suoraan General MIDI- ja MPU-401-yhteensopiva. Pelkkä Sound Blaster -yhteensopivuus vaati softaemulaattorin, kuten myös General MIDI -yhteensopivuus. Nykyään suuressa osassa peleistä on suora GUS-tuki, joten emulaattoreilla pelleily on jäänyt historiaan. Poikkeuksia edelleen on ja ne vanhat pelit, joihin ei päivitysten yhteydessä ole tullut tukea, voivat edelleen koitua ongelmallisiksi.
Perusasetusten virittäminen hoituu helposti ilman sen suurempaa ihmettelyä. Ohjekirja on riittävän seikkaperäinen, ja levykkeellä on lisäksi 29-sivuisen tekstitiedosto, jossa on viimeisimmät ohjeet.
GUS MAX yllätti positiivisesti. Vaikka se ei yllä parhaiden korttien äänenlaatuun, soittimet ovat tasaisen hyviä. Doomin musiikista puuttui hieman puhtia ja yksittäisissä akustisissa soittimissa oli turhan ontto sointi. Yhdessä soittimet kuitenkin sijoittuivat testattujen korttien keskitason paremmalle puolelle. Digitaaliäänet toimivat mallikkaasti, Doomissa tuntui jopa olevan puhtaammat ja voimakkaammat efektit kuin Sound Blasterilla. Muidenkin efektiprossua uupuvien korttien tapaan musiikkia vaivasi tietty kylmä kliinisyys.
Gus Max on omalla tavallaan ryhmän ehdottomasti monipuolisin ja laajennettavin äänikortti. Hintana ovat päivitysten metsästys ja emulaattoreiden virittely niissä peleissä, joissa ei ole GUS-tukea. GUS Max ei välttämättä sovellu ensimmäiseksi äänikortiksi, mutta hieman kokeneemman ja osaaavamman käyttäjän käsissä Maxin saa tekemään temppuja, joihin muut kortit eivät vielä pysty.
Turtle Beach Tropez
Tropez kuulostaa periaatteessa mielenkiintoiselta kortilta. Siinä on kaikki mitä tunnetummassa AWE32:ssa: laajennettava RAM-muisti omia soittimia varten, efektiprosessori elävoittämässä musiikkia ja kuulemma hyvin toimiva Sound Blaster -yhteensopivuus.
Sääli, ettemme päässeet ottamaan asiasta selvää. Asensimme Tropezin useampaan erilaiseen testikokoonpanoon, mutta yhdessäkään se ei suostunut toimimaan kunnolla. Liekö sitten sekavien asetusohjelmien, käyttöohjeiden ja mukana tulleen tekstitiedoston ristiriitaisuutta vai yksinkertaisesti testaajan kädettömyyttä, mutta sinnikkäistä yritystyksistä huolimatta kortti pysyi mykkänä. Palaamme asiaan, jos olemme Tropezin suhteen viisaampia myöhemmin.
Laajennuskortit
Tämän tason korttien kumppaniksi ei kannata hankkia mitään halpoja multimediakaiuttimia, oikeuksiinsa ne pääsevät vasta kunnon äänentoistolaitteiden kautta. Erillinen vahvistin ja kunnon kaiuttimet ovat paikallaan, mutta normaaleiden kotistereoiden äänentoistollakin pärjää.
Roland Sound Canvas SCD-10
Rolandia voidaan hyvällä syyllä pitää äänikorttien vanhana aatelisena. Kun muut valmistajat vielä tekivät ensimmäisiä vaatimattomia korttejaan, oli Rolandilla jo muusikoille kelpaavia PC-kortteja, joiden äänenlaatu ei kalpenisi monien nykyistenkään wavetable-korttien rinnalla. Vielä kauemmin Roland on tunnettu perinteisten syntetisaattoreiden valmistajana. Ainoastaan kovat hinnat ovat pitäneet Rolandin suosion kotikoneissa pienenä.
SCD-10 on Waveblaster-yhteensopivaan liittimeen asennettava tytärkortti, joka vie "emona" toimivan äänikortin kanssa yhdessä vain yhden korttipaikan. Asennus ei voisi olla yksinkertaisempi: kortti liitetään kiinni ja lukitaan parilla muoviliittimellä. Asennusohjelmia ei tarvita, vaan fyysisen asennuksen jälkeen kortti toimii suoraan pelien kanssa General MIDI -yhteensopivasti. Mukana tulee muutama apuohjelma Windowsille ja nippu midikappaleita.
Peleissä SCD-10 kuulostaa täyteläisen tasapainoiselta, soitinvalikoima on ehkä tasapainoisin testatuista korteista. Musiikki soi hillityn laadukkaasti, lähes kaikki soittimet kuulostavat miellyttäviltä, tosin eivät välttämättä aina niin hyviltä kuin muutaman muun kortin parhaat yksittäiset soittimet. Sointi ei ole yliterävä eikä liikaa efekteillä korostettu.
Rolandin tasainen laatu on persoonatonta ja yllätyksetöntä, mutta miellyttää useimpia korvia. Rolandin etuna on se, että useimpien pelien musiikit testataan ainakin sillä. Muut kortit saattavat soida hienosti, mutta eivät välttämättä samalla tavalla kuin pelintekijät ovat tarkoittaneet. Kilpailijoihin nähden rasvainen hinta mietityttää: ei Roland enää niin paljon parempi ole.
Wave Blaster II
Muiden tytärkorttien tapaan Wave Blaster II:n asennus on tavattoman helppoa: kortti kiinni ja menoksi. Ohjekirje on Creativelle tyypillisesti helppolukuinen. Kaikki tärkein eli efektit ja niiden voimakkuudet voidaan valita Dossista. Useimmissa muissa korteissa sama onnistuu vain Windowsista, jolloin pelaajat joutuvat tyytymään oletusarvoihin.
AWE32:n tekniikka on siirtynyt hieman muuteltuna lisäkortille ja Wave Blaster II ansaitseekin pitkälle saman kritiikin kuin AWE32. Äänet ovat kyllä erittäin puhtaat, mutta harvinaisen lepsut. Rummuista ja bassoista puuttuu täysin potku ja ne kuulostavat lähinnä elämäänsä kyllästyneiden ravintolamuusikoiden sunnuntailäpsyttelyltä. Klassisessa musiikissa voimaton siisteys toimii, mutta missä tahansa vähänkään energisemmässä musiikissa Waveblasterin ääni on pettymys, esimerkiksi Doomin ja Descentit musiikit kärsivät ponnettomuudesta. Colonizationin akustinen helinä kuulostaa vielä siedettävältä.
Parempaakin saa samalla rahalla.
Topwave 32
X-Technologyn tytärkortti yrittää ottaa kahden bitin mittaisen etumatkan kilpailijoihinsa. Topwaven ROM-muistilla olevat soittimet on digitoitu 18-bittisinä, kun lähes kaikissa muissa korteissa vastaavat ovat 16-bittisiä. Topwave pitää sisällään Korg Ai2 -äänipiirin, joka löytyy myös Korgin ammattikäyttöön tarkoitetuista syntetisaattoreista.
Asennus on jälleen helppo nakki. Dos-ohjelmia ei ole, mutta kortti toimii muiden tytärkorttien mukaisesti suoraan General MIDI -yhteensopivasti. Ainoa mutka asennuksessa on mahdollisuus ohjata ääni joko emona toimivan äänikortin kautta tai vaihtoehtoisesti Topwaven oman liitännän kautta. Jälkimmäisen kautta ääni on hieman puhtaampi ja säilyttää dynamiikan paremmin.
Ohjekirja on ikävän minimaalinen, keskittyen lähinnä MIDIn esittelyyn ja soitinvalikoimiin, eikä kerro itse kortista juuri mitään.
Topwave antaa itsestään laadukkaan vaikutelman. Soittimissa on enemmän persoonallisuutta ja elävyyttä kuin Rolandissa, silti ne kuulostavat aidoilta soittimilta. Laatuun nähden Topwave on harvinaisen edullinen.
Turtle Beach Rio
Turtle Beach Rion asennus ei ole aivan yhtä suoraviivainen kuin muissa tytärkorteissa: ohjelmat voi asentaa vain Windowsista, mikä ei kaikkia pelaajia naurata. Periaatteessa kortti toimii ilman asennusohjelmia, joten aivan pulaan ei ilman Windowsia tarvitse jäädä. Musiikin tekijöille Riossa on mahdollisuus lisätä RAM-muistia omia soittimia varten.
Heti ensikuuntelussa päälle hyökkää todella voimakas efektimatto. Ääni on ylitsepursuavan täyteläinen, jopa niin että soittimet kuulostavat välillä yhtenäiseltä puurolta. Descentin musiikkiin bassovoittoiseksi paisutettu sointi sopii hyvin, mutta vastaavasti Colonizationin herkempien kappaleiden vivahteet hukkuvat paksuksi äänivalliksi. Liioitellut efektit saa kyllä pois päältä, mutta vain Windowsista.
Pullamainen, paksu ääni on aluksi vaikuttava ja varmaan monia miellyttääkin, etenkin teknon tyyppisessä musiikissa. Minä jäin kaipaamaan paremmin toisistaan erottuvia soittimia, jotka sinänsä ovat kyllä laadukkaita. Sääli että oletusarvoilla ne hukkuvat liian rajuun efektiryöpytykseen.
Power Wave 32
X-Technologyn Power Wave 32 on itsenäinen, tavalliseen emolevyn korttipaikkaan liitettävä laajennuskortti, joka ominaisuuksiltaan vastaa tytärkortteja. Liittäminen onnistuu mihin tahansa äänikorttiin ulkoisilla johdoilla. Power Waven äänien ulostulo liitetään toisen kortin sisääntuloon tai päinvastoin ja molempien korttien yhteinen ääni kytketään tuttuun tapaan kaiuttimiin tai vahvistimeen.
Asennus hoituu parilla jumpperilla, eikä ohjelmallista konfigurointia tarvita. Tytärkorttien tapaan Power Wave on suoraan General MIDI -yhteensopiva ilman ajureita. Efektien ja äänen voimakkuuden sekä yhteensopivuuden voi valita pelaajan kannalta mukavasti Dos-ohjelmalla. Pelaajalle turhana mutta muusikolle tärkeänä lisänä kortin ROM-muistilla on huomattavasti enemmän soittimia kuin pelkkä General MIDI -valikoima.
Peleissä Power Wave soi jykevästi ryydikkäiden rumpusoundien takia. Napakka piano, rummut ja bassot sopivat hyvin rokahtavampaan rymistelyyn. Doom ja Descent soivat todella munakkaasti. Akustiset ja klassinen kuulostaa kohtuullisen hyvältä, joskaan ei niin pehmeän soljuvalta kuin Rolandilla tai Topwavella. Yksittäiset soittimet eivät ole aivan huipputasoa, mutta kokonaisuus kuulostaa silti hyvältä.
Tavalliseen korttipaikkaan sopivissa korteissa ei ole paljon valinnan varaa. Onneksi Power Wave on sen verran perushyvä ja yhteensopiva, ettei sitä ole vaikea suositella. Itsenäisessä kortissa on sekin hyvä puoli, ettei se ole sidottu waveblaster-liitäntään ja sen voi säilyttää koneessa vaikka toinen äänikortti vaihtuisi.
Gravis Ultrasound Ace
GUS Ace on siitä mielenkiintoinen laajennuskortti, että se itse asiassa korvaa vanhan ää
nikortin kokonaan, vaikka toimiikin useimpien rinnalla moitteetta. Idea on säilyttää yhteensopivuus vanhan kortin avulla ja lisätä siihen Ultrasoundin ominaisuudet. Muista laajennuskorteista poiketen Ace pystyy myös toistamaan digitaalisia ääniä ja niitä voi itse digitoida.
Käytännössä Ace on tavallinen Gravis Ultrasound, mutta ilman CD-ROM-liitäntää ja vain linja-sisään- ja linja-ulos-liitännöillä varustettuna. Kytkeminen toiseen äänikorttiin tapahtuu ulkoisilla johdoilla. Asennus ei ole aivan yhtä helppo kuin muilla lisäkorteilla, koska osoitteita ja keskeytyksiä on hieman enemmän ja ne pitää asentaa sekä jumppereilla että ohjelmallisesti.
Aceen sopivat täsmälleen samat risut ja ruusut kuin tavalliseen Gusiin ja Gus Maxiin. Suoraa tukea on näille nykyään kunnioitettavan paljon, mutta vanhempien pelien kanssa voi edessä olla päivitys- ja emulaattorirumba. Silloin kun peliä tuetaan ja etenkin niissä peleissä, joissa on mod-tyyppistä musiikkia, Ace loistaa.
