The Walking Dead Season 2 (PC)

The Walking Dead Season 2

Arvosteltu

PC

Episode 1: All That Remains

Episode 2: A House Divided

Episode 3: In Harm’s Way

Episode 4: Amid the Ruins

Episode 5: No Going Back

TheWalkingDead2 2013-12-18 00-10-59-02

PIKKU NAISIA JA ELÄVIÄ KUOLLEITA

Naisilla on pelimaailmassa vaikeaa, mutta tytöllä vasta vaikeaa onkin.

Walking Deadin zombiapokalyptinen maailma ja Telltalen epäpelin loistelias tarinakerronta ovat jo käsitteitä. Jolleivät ole, eikun The Walking Deadin ykköskausi välittömästi pelilistalle.

Siis vaikka pelaaminen ei edes kiinnostaisi, riittää kun laatudraama kiinnostaa. Telltale tekee tarinapelejä, joissa pelaaminen ja valinnat ovat taitavia illuusioita, mutta käsikirjoitus tasolla johon venyvät vain laadukkaimmat amerikkalaiset tv-sarjat.

The Walking Dead asettaa pelaajan vaikeiden valintojen eteen, tällä kertaa jopa ennen kuin aloitin koko peliä. Se ilmestyi täsmälleen samana päivänä, siis kaksi päivää ennen deadlinea, kuin Dark Souls 2:n kakkoslisäri Crown of the Old Iron King.

Pystyin pelastamaan vain toisen.

Murhaajan opissa mestariksi

Walking Deadin ykköskausi kertoi orvoksi jääneen pikkutyttö Clementinen ja hänet siipiensä suojaan ottaneen vaimomurhaaja Leen kehitystarinan. Lee opetti Clemin tulemaan toimeen muuttuneessa maailmassa, jossa hitaat elävät kuolleet ovat pienempi uhka kuin muut ihmiset, sillä nälkä on humanismia vahvempaa.

Leen isällinen, suojeleva suhde Clementineen oli ykköskauden selkäranka, ja sen dramaattinen päätösjakso teki kaudesta osiensa summaa suuremman kokemuksen. Sen viimeisiä hetkiä minäkin katselin silmät pahasti vuotaen.

Jonkin verran aikaa on kulunut, pikku Clementine on nyt noin 10–12-vuotias vahva tyttöhahmo. Ensimmäisen jakson alussa päästään viime kauden painolastista eroon, ja Clementine on valmis tapaamaan uusia ihmisiä.

Pelinä Walking Dead on totuttua näennäispelaamista, joskin nyt mukana tuntuisi olevan enemmän suorastaan pelillisiä toimintajaksoja. Ne rytmittävät ihan kivasti muuten dialogin ympärillä pyörivää peliä.

Oh My God! They Killed K****!

Toisella kaudella on kaksi teemaa: sisaruus ja Teräsbetoni, eli ”Missä kalmot raahustaa, siellä lampaat ei voi laiduntaa”. Osa henkilöistä kun sopeutuu uuteen maailmaan paremmin ja osa huonommin. Sopeutumisella on yleensä hintansa, mutta niin on avuttomuudellakin.

Ensimmäisessä osassa Clementine tapaa uusia ihmisiä ja saa uuden ystävän. Toisessa osassa menneisyys pakottaa liikkeelle, mutta ainakin tavataan uusia ihmisiä, ja Clementine saa vanhan ystävän. Kolmannessa osassa mietitään turvallisuuden hintaa: pavut ovat hyvä juttu, mutta psykopaattinen johtaja ei niinkään. Kuvernööri-fiiliksiä herättävä Carver jää hahmona turhan yksiulotteiseksi.

Aloin huolestua, että ei kai ongelmia aleta ratkoa rauhanomaisin ja keskustelun keinoin, mutta ei sentään. Käsikirjoittajien kynässä ei ole latteaa terää. Ihmisiä tulee ja ihmisiä menee, ja he menevät tavalla jonka muistaa.

Matkan jatkuessa Clementine joutuu sekä pikku- että isosiskon rooliin, joka onkin yksi kakkoskauden temaattisista koukuista.

Clem hoitaa kaiken paitsi kodin

Walking Dead on pelinä noin viisi kertaa parempi kuin saman niminen tv-sarja. Esimerkiksi ärsyttävän pikku-seriffi Carlin Clementine söisi elävältä, enkä tarkoita zombietyyliin. Clementine pärjää uudessa maailmassa, pystyy tekemään kipeitäkin päätöksiä, ja hänen matkansa pimeyteen on paljon Carlia uskottavampi. Siinä missä Rick ja kumppanit osaavat nykyään enää kärsivän tai yrmeän näköisenä väännellä naamaa ja tehdä tyhmiä tunneälypäätöksiä, pelissä muistetaan että on maailmanlopussakin hopeareunat.

Pelissä tehdään päätöksiä, joita tv-sarjassa tuskin voisi tehdä, koska mainostajat ja osa katsojista kaikkoaisivat. Esimerkiksi kuinka pitkälle ryhmä voi mennä auttaessaan toivottomia tapauksia, ennen kuin yksi avuton vaarantaa kaikki?

Clementineä käy sääliksi, niin nuoreksi hän joutuu kantamaan suhteettoman taakaan. Huvittavaa kyllä, Clementineä kyrsii itseäänkin se, että aikuiset kaatavat jatkuvasti kaiken hänen niskaansa. ”Tarvittaisiin joku pieni/kevyt/nopea, miten olisi, Clem?”

Pelin käsikirjoituksessa on sen verran terävää särmää, että välillä siitä saa sieluunsa haavoja, ja niin yllättäviä iskuja, että sieluunsa saa mustelmia. Parasta pelin henkilöissä on että heidät maalataan harmaan sävyillä, ja kukaan ei turvassa. Paitsi Clementine, mutta siitäkään ei voi olla varma.

Hauska tappaa vanha tuttu?

Tärkeintä ei ole matka vaan vahva lopetus, ja siinä Walking Deadin ykköskausi loisti tavalla, jota on vaikea ylittää.

Pelonsekaisin tuntein aloitin matkani kohti loppua. Jo finaalijakson aloitus olisi kaipanut hiomista: siinä on tulitaistelu, joka on pahimmillaan yhtä koomista vierestä räiskyttelyä kuin komediasarjassa Police Squad (Mies ja alaston ase -elokuvien alkulähde), mikä söi tapahtumien dramatiikkaa.

Finaalin pakollinen tyyntä ennen myrskyä -chillailu kesti liian pitkään. Samalla se oli yllätyksetöntä, suorastaan tylsää, eikä tuonut mitään uutta.

Jään ylittäminen aiheutti vahvan helvetin idiootit! -reaktion. Oletan että Suomessa sylivauvakin tajuaa laskeutua pitkäkseen jäällä jos se uhkaa murtua.

Mutta loppua kohti mennään lujaa, ja ihan lopussa tehdään jotain ennen näkemätöntä. Tunnetustihan Telltalen peleissä vain luodaan illuusio siitä, että pelaaja voi tehdä päätöksiä, tai että Clementinen sanomisilla on muutakin merkitystä kuin roolin pelaaminen. Nyt pelissä tehdään ihan oikeita, isoja päätöksiä.

Kolmoskausi on käytännössä varma. Olen vain vähän huolestunut, sillä pelilaudalle kirjaimellisesti tuotiin nappula, jonka pelaaminen hyvin ei ole helppoa. Jo nyt tuli välillä tunne, että tahallaanko Telltale kiusaa kohtaloa.

Ykköskauden arvosteluni lopussa heitin haasteen Telltalelle: ”Tämä ”itkeminen” on oikeastaan aika hauskaa, panepa Telltale minut tekemään se uudestaan.” Siihen ei Telltale pystynyt.

Vaikka Clementinellä oli kaksi mahdollisuutta tehdä siitä ihan jotain muuta, oma loppuni oli haikea, mutta luopumisesta huolimatta iloinen.

Niko will remember that.

Nnirvi

 

90