Abandoned Places 2 – Ei mitään uutta luolastoissa

Kun Dungeon Master aikoinaan lävähti pelikauppojen hyllyille, alkoi uusi aikakausi 3D-roolipelien historiassa. Klooneja on ilmestynyt vuosien saatossa ihan kohtalainen määrä, jotkin niistä jopa hyviä, mutta ainoa alkuperäistä DM/Chaos-parivaljakkoa parempi on yhä vain Ultima Underworld -duo, vaikkei olekaan ihan samaan pelilokeroon jaoteltavissa.

Uusimpia yrittäjiä perinteisessä liikutaan-askel-kerrallaan-sarjassa on ICEn julkaisema Abandoned Places 2, joka yrittää saavuttaa pelikansan hyväksynnän samoin eväin kuin Black Crypt: perusluolaseikkailua ilman mitään uusia innovaatioita, mutta hyvin toteutettuna.

Teknisesti tarkastellen pelikotelon lupaukset eivät ole täysin perättömiä. Grafiikka on kaunista 64-väristä, musiikki hyvää, installointisofta nopein näkemäni ja peli käyttää korpuilta pelatessa omaa trackloaderia ja tukee neljää levyasemaa.

Ääniefektit ovat funktionaalisia, mutta eivät kovin erikoisia: liekkien loimotus kuulostaa siltä kuin viereisessä tunnelissa työnneltäisiin täyteen lastattua malmivaunua, veden vieno liplattelu on ylidramaattista kohinaa ja sitä rataa. Äänet eivät edes vaimene esteissä, joten kolmemetrisen kiviseinän takana edestakaisin tepasteleva luurankosoturi aiheuttaa infernaalista melua. Levynvaihtorumba on yhdelläkin levyasemalla vähäistä, ja peli pyörii loistavasti ilman mitään turbottua hirmua.

Juoni onkin sitten taas on mitä on, eli nyt korvat hörölleen: neljäsataa vuotta sitten Bronagh (paha) väkivaltaisesti poistettiin Kalynthian (sankareiden kotimaa) väestörekisteristä. Mutta ah ja voi, Bronagh oli helppo pala verrattuna luojaansa, mahtavaan Pendugmahleen, joka nyt on päättänyt kostaa suojattinsa kuoleman Kalynthialle ja sen asukkaille. Neljä seikkailijaa tarvitaan pelastamaan maa varmalta tuholta palkkionaan maine ja kunnia, vaikka itse asiassa kaiken joutuu taas tekemään mystinen suojelusenkeli, joka tarkkailee ryhmän toimia lasiseinän läpi...

Uusi peli, vanhat kliseet

Beholder-sarjan peleistä käännetyn näköinen ja -oloinen hahmonluontiruutu on itse yksinkertaisuus: valitaan suurehkosta valikoimasta naamataulu, joka vähiten ärsyttää, annetaan hahmolle nimi ja ruuvataan ominaisuudet mieluisiksi.

Yleisestä kaavasta poiketen hahmoluokkia on vain kaksi: taistelija ja maagi. Taistelijat ovat lukutaidottomia lihaskimppuja, joiden toimenkuvaan kuuluu kevyen luokan ökköjen jaloista pois läiskimisen ohessa kuormajuhtina toimiminen sekä iskujen ottaminen vastaan. Maagit taasen ovat hahmoluokista se älykkäämpi osapuoli, vaikkeivat he luonnollisestikaan osaa käyttää sellaisia monimutkaisia mekaanisia laitteita kuten pitkämiekka tai ketjuhaarniska. Ne toki saa esineestä riippuen käteen tai puettua ylle, mutta suurin osa haarniskoista menettää yllättäen suojaustehonsa maagien yllä eikä taikurien miekkakäsi enää kohoa minkäänlaiseen iskuun. Realismi on siis tuntematon käsite, jos fantasiamaailmassa nyt voi sellaisesta puhua.

Pelkällä maagiporukalla tulee hyvin toimeen. Sinne tänne on kyllä ripoteltu alueita, joilla oleillessa taikuus ei toimi, mutta maagit voivat etukäteen varautua tilanteeseen luomalla itselleen varaston molotovin cocktaileja ja myrkkypulloja.

Magia jyllää

Taikuus jakautuu kolmeen "sphereen" (taikakehään?), joista yksi on keskittynyt taisteluun, toinen parantamiseen ja kolmas on kahden edellisen välimuoto (noin suunnilleen). Spherellä ei suurta merkitystä ole, koska jokainen maagi saa lopulta käyttöönsä samat taiat, mutta spherestä riippuen eri järjestyksessä. Taioista saa joka maagilla asetettua yhden valmiusasemiin maagin tyhjään käteen, josta sen voi klikata matkaan nopeasti ilman taikalistan selausta _ todella kätevä apu hätätilanteissa.

Omaperäisiä taikoja löytyy tasan yksi. Se luo illuusioseinän joukon eteen, jolloin mutkan takaa ilmestyvä vihamielinen elämänmuoto ei välttämättä näe seikkailijoita. Loput n+1 taikaa ovat niitä tavanomaisia seitsemällä teholuokalla. Tuleen liittyvät taiat yleensä jättävät maaston tai luolan lattian palamaan joksikin aikaa, antaen hieman suojaa hyökkääviltä hirviöiltä ja täyttäen ilmastoimattoman luolan käristyneen turkiksen/lihan/muun orgaanisen yhdisteen viehkeällä tuoksulla. Hauskan bugin ansiosta paikat jäävät joskus palamaan hamaan iäisyyteen asti, mikäli välittömästi taian loihtimisen jälkeen vaihtaa luolakerrosta.

Maagit oppivat taikuuden saloja tasonkasvun tahdissa ilman mitään välitreenejä ja saavat kaikesta taikomisesta lisää kokemuspisteitä. Kun maagin ensimmäisiä taikoja on "create food", onkin mielenkiintoista lähettää seurue metsään kuukaudeksi taikomaan ja syömään. Tuloksena ryhmä koostuu kovan luokan maageista ruppuisten taistelijoiden seurassa.

Rahaa saa loputtomasti samantapaisella systeemillä: luo taialla säkillisen maagisia juomia ja myy ne kaupoissa. Näiden suunnitteluvirheiden hyödyntäminen vaatii kyllä yli-inhimillistä kärsivällisyyttä homman hitauden takia.

Tunnelman tuhoajat

Tällaisissa peleissä yleensä vastustamatta tulee vahva "being there" -fiilis. AP2:ssa sitä on tehokkaasti onnistuttu tuhoamaan pelin tavalla ilmoittaa luolissa olevista epätavallisuuksista. Sen sijaan, että huoneisiin edes niihin astuttaessa ilmestyisi näkyviin jotain, on kaikenlainen graafinen ilmaisu tylysti jätetty erikoistapauksista pois. Maisemaikkuna vain mustaksi ja siihen tekstillä lyhyt kuvaus tapahtumasta tai ympäristöstä. Tutut seinäkirjoituksetkin loistavat poissaolollaan. Puutteellisen presentaation syynä ei voi olla levytilan loppuminen kesken, koska peliin on kyllä saatu ahdettua täysin mitäänsanomaton alkudemo.

Sama tyyli jatkuu muuallakin: turhaa tauhkaa on lisätty sinne, missä sitä ei tarvittaisi ja oleellisuuksia on estottomasti dumpattu. Tavaroita ei voi heittää hyökkäävän hirviön nivuksiin, arkkuja ei saa nostettua irti maasta, ja eikös vaan jokaisessa löytyvässä arkussa ole kiinni pultattuna hurjasti rekvisiittakamaa, jota ei saa mukaansa.

DM:n hiipuvat soihdut ja vaihteleva valo, vaikka eivät pelin kulkuun paljoa vaikuttaneetkaan, loivat tehokkaasti tunnelmaa. AP2:ssa valo toimii tyyliin päälle/pois, ja kaikki muukin on hutiloiden ohjelmoitua. Tämän täytyy olla ensimmäinen peli, jossa kuollutkin maagi voi saada kokemuspisteitä siitä, että omat kaverit seisovat keskellä hänen sytyttämäänsä tulipaloa... Vihollisetkin voi hyydyttää unitaialla ja pahoinpidellä, vaikka he olisivat taistelun jäljiltä jo hajoamistilassa. Ja taas ropisee xp:tä.

Edellisistä syistä johtuen taikojen tehokkuus on hyvin nopeasti pahassa epäsuhteessa vihollisten kovuuteen. Hirveät hirviöt lakoavat kuin tyhjää vaan maagien täyslaidallisen edessä, onneksi ne sentään pahenevat pidemmälle ehtiessä. Pelitestaajien ammattitaito joutuu kuitenkin pakosti kyseenalaistetuksi.

Vaikka olenkin antanut pelistä varsin negatiivispainotteisen kuvan, on turha luulla että se olisi täysi pohjanoteeraus _ paremminkin sitä kuvaa pelimaailmassa jo melkein kirosanan statuksen saanut adjektiivi "keskinkertainen". AP2:ssa on lupausta, mutta tällaisenaan myös niin paljon parantamisen varaa, että peli kannattaa tsekata ainoastaan, mikäli on heikkona lajityypin edustajiin.

74