Vain pieni saaremme seisoo mantereelta leviävän pahuuden hyökyaallon tiellä. Lentäjät, astukaa koneisiin, tämä on teidän hienoin hetkenne.
PlayStationilla lentelyn lippua lähes yksinään kannatelleen Ace Combatin neljäs osa paahtaa jälkipoltin leimuten mustan tornin metsästysmaille. Odotusarvot ovat korkealla, sillä sarjan kolmas inkarnaatio oli yksi PSonen kauneimmista peleistä ja muutenkin mainio esitys.
Distant Thunder pysyttelee dramaturgisesti selkeämmillä vesillä kuin kökköjuoninen kolmososa ja kertoo tarinan fasistisen Erusian sekä sitä vastaan taistelevan Vapaan Maailman Liittouman sodasta 2000-luvun alkuvuosina. Erusialaiset ovat muokanneet maailmaa uhanneiden asteroidien tuhoamiseen käytetyn jättitykin joukkotuhoaseeksi, ja vallanneet lähes koko maailman.
Juoni etenee omaperäisesti kahdesta eri näkökulmasta. Pelaajan alter ego, pelin edetessä vihreästä rivimiehestä omien jumaloimaksi ja vihollisen pelkäämäksi myyttiseksi sankarihahmoksi kohoava pilotti kokee sodan hävittäjän ohjaamosta. Välianimaatioiden kertoja on pelkkä pikkupoika Erusian miehittämässä kaupungissa, johon fasistien eliittilentolaivue on majoittunut.
Oikeastaan on valheellista puhua välianimaatioista, koska ne muodostuvat mangatyyliin piirretyistä staattisista kuvista sekä vuosia myöhemmin tapahtumia muistelevan kertojan apaattisesta äänestä. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siitä johtuen tarinatuokiot ovat hyvinkin tunnelmallisia - paitsi ajoittain, kun symboliikka lipsahtaa huvittavan puolelle.
Sadan Sidewinderin sinfonia
Vaikka Distant Thunder liikkuu nykyaikaisessa vaihtoehtotulevaisuudessa ja liidättää taivaalle osin todellisiakin lentokoneita, realismi pidetään kaukana. Koneeseen kuin koneeseen ladataan vähintään viisikymmentä ohjusta, ja pelin lentovärmeitä osaisi ohjata lapsikin. Lento-ominaisuuksien mallinnuksen yksinkertaistaminen on mennyt liiankin pitkälle, sillä usein keskellä kiihkeintä taistelua tuntuu siltä kuin ohjaisi neliveto-Subarua.
Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tehtävät koostuvat tuhottoman ilma- ja maamaalijoukon tuhoamisesta. Suurimman osan läpäisy edellyttää yksinkertaisesti sitä, että ehtii keräämään tietyn määrän pisteitä pyyhkimällä viholliskalustoa kartalta.
Toiminta keskittyy maajoukkojen ympärille, sillä vihulaisen lentokoneiden jahtaaminen syö valtavasti aikaa suhteessa pisteisiin. Sinänsä outoa, koska pelin maailmankuva romantisoi hävittäjälentäjien kaksintaisteluita ja ylistää pilvenveikkoja urheiksi herrasmiessotureiksi.
Mitä enemmän pisteitä, sitä parempi arvosana, mitä parempi arvosana sitä enemmän palkkiorahaa. Ja mitä pulleampi lompakko, sitä parempia lentokoneita, sillä jostain syystä Vapaan Maailman Liitto ei sellaisia uljaille piloteilleen ilmaiseksi tarjoa.
Suurimmalle osalle paristakymmenestä vaihtoehdosta ei löydy mitään käyttöä. Vain koneen nopeudella ja ketteryydellä on taistelumenestyksen kannalta merkitystä, koska ohjukset tuntuvat saavan aikaan tasan saman verran tuhoa huolimatta koneen maa- tai ilma-asearvoista. Koska ohjuksia on paljon, ja jos ne loppuvat voi tukikohdasta hakea yleensä lisää, pommit ovat hyödyttömiä eikä niitä kannata kakkosaseeksi valita jos vain jotain muuta on otettavissa.
Toisesta edeltäjänsä perisynneistä, lyhyydestä, Distant Thunder ei ole päässyt eroon. Koko sota on käyty loppuun kahdeksassatoista tehtävässä, mikä tarkoittaa ahkeralla pelaamisella yhtä iltaa. Tehtävät ovat lisäksi niin helppoja, että ongelma korostuu entisestään.
Kaukaa sileä, läheltä arpinen
Graafisesti Distant Thunder on kaksijakoinen. Omat lentokoneet ovat todella hienoja samoin kuin maasto korkealta katsottuna. Erikoisefektit puolestaan näyttävät vaatimattomilta verrattuna Dropshipin messeviin tehosteisiin.
Ruminta on se, kuinka maasto paljastuu läheltä katsottuna pahasti vääristyneiden mittasuhteiden raastamaksi suttuiseksi tekstuurimössöksi. Koska valtaosa toiminnasta on varsin maanläheistä, saa karkeutta kauhistella enemmän kuin tarpeeksi. Positiivisena puolena toiminta sentään pysyy täysin sulavana, vaikka taisteluissa on mieletön määrä osallistujia.
Mukavan letkeät musiikit, jämäkät efektit sekä ennen kaikkea radiosta keskeytyksettömänä kaikuva sekä omien että vihollisen kommunikaatio onnistuvat luomaan äänimaailman, joka näyttelee merkittävintä osaa tiheäksikin tiivistyvässä tunnelmassa.
Pelin lyhyys sattuu sisimpään niin syvästi, että se ansaitsisi oman valitusvirren. Mielenkiintoinen juoni ja tyylikäs toteututus menevät hukkaan, kun hupi on ohi hetkessä. Läpipeluun jälkeen aukeava vapaalentotila ei auta eikä pelkkä jaetun ruudun kaksinpeli jaksa viihdyttää kauaa, joten jäljelle jää sinänsä pätevä mutta toivottoman lyhytikäinen lentoräiskyttely.
80
