Ace Combat: Assault Horizon (Xbox 360) – Lentäjistä parhaat

Kiitos Ace Combatin, lentäminen on taas tosi jepaa.

Tom Cruisen Top Gun – lentäjistä parhaat olisi voinut olla alku kokonaiselle lentäjäelokuvien lajityypille, mutta käytännössä musiikkivideon muotoon puettu hävittäjäporno jäi yhden elokuvan instituutioksi. Onneksi pelintekijät ottivat asiakseen vaalia Top Gunin unelmaa iltaruskossa kisailevista hävittäjistä. Segan tarvitsi vain näyttää jälkipoltin täysillä paahtaneella After Burnerillaan tietä, ja sliipatut lentoräiskintäpelit seurasivat toisiaan. Realismia ja tarkkaa simulaatiota kaihtanut kehitys johti lopulta läpeensä konsolityhmennettyyn Ace Combatiin.

Japanilaisperäinen pelisarja puhkeaa kauneimpaan kukkaansa Ace Combat: Assault Horizonissa. Se on visuaalisesti yltäkylläinen, häpeämättömän militaristinen ja täysin vastustamaton viihdepeli. Eeppisten urotekojen Assault Horizonissa nupit on käännetty pysyvästi yhteentoista. Jopa siipirikko siipimies pelastetaan ampumalla tiltanneesta ohjaamosta kuomu auki!

Käytä koiratappelumoodia, Luke!

Ohjaamonäkymässä Ace Combat voi hetken aikaa näyttää lentosimulaattorilta, mutta käytännössä ohjaamo on mukana vain fiilistelyn vuoksi. Mistään olennaisesta informaatiosta ei jää paitsi, vaikka näkymän vaihtaisi uljaisiin ulkokuviin. Räiskintäpelissä tärkeintä on näyttää hyvältä, joten Ace Combat tyytyy simuloimaan lähinnä sulavalinjaisten hävittäjiensä ulkomuotoja. Muuten realismissa liikutaan sellaisella tasolla, että yhden tehtävän aikana pudotetaan viholliskoneita lentolaivueittain ja tuhotaan muutama panssarikolonna siihen päälle.

Ace Combatin henki tiivistyy parhaiten pitkän kantaman ohjuksissa. Vaikka niiden kantama ei ole oikeasti kovin pitkä, ohjukset lukittuvat parhaimmillaan kuuteen kohteeseen kerrallaan. Parhaimmillaan aseella hoitelee kuusi kärpästä yhdellä iskulla. Oikeassa lentosimulaattorissa tällainen alfaisku suunnilleen tyhjentäisi koneen asevarastot, mutta mitä vielä, näissä karkeloissa multikkaohjuksia riittää kymmeniin samanlaisiin iskuihin.

Varsinaista perusaseistusta ovat maaliin hakeutuvat ohjukset, jotka osuvat luotettavasti vain kello kuudesta laukaistuina. Huteja ei silti tarvitse murehtia, sillä tätä tavaraa piisaa siipien alla pitkälti toista sataa kappaletta.

Lentoräiskintäpelit typistyvät helposti pelkäksi ampumaradaksi, jossa veltosti vaappuvia viholliskoneita pudotellaan kuin savikiekkoja. Ace Combatin kunniaksi on luettava, että jopa perustason viholliset osoittavat kohtuullista lentotaitoa. Loppupään tehtävissä ei voi luottaa alkuunkaan helppoihin pudotuksiin. Kovimman haasteen asettavat arvattavasti vihollisässät, joita ei oikeastaan normilentämisellä saa edes tuhottua. Ässiä vastaan kaivetaan oma ässä hihasta ja kytketään täysin radikaali Dog Fighting Mode päälle.

Kaikki muu ympäriltä hämärtyy ja katse liimaantuu viholliskoneeseen. Sanan varsinaisessa merkityksessä en enää lennä omaa konettani, vaan lähinnä reagoin tähtäintä pakenevan vastustajansa liikkeisiin. Dog Fighting Moden avulla peli pääsee esittämään aivan huikeita jännitysnäytelmiä, kun hävittäjät seuraavat toisiaan päätä pahkaa pilvenpiirtäjäkeskustan läpi tai laakson pohjaa hipoen. Kun heijastenäytön tingelitangelit viimein muuttuvat vihreistä punaisiksi – ”Fox One!”, ohjus matkaan – ja viholliskone repeää tulipallona kahtia.

Miltä sitten Dog Fighting Modessa voittaminen oikein tuntuu? Ihan hyvältä, vaikka järjellä ajateltuna kyse oli taitavasti naamioidusta reaktiotestistä. Pelintekijät lensivät puolestani, mutta vain siksi, että kohtaus näyttäisi mahdollisimman topguntastiselta. Kiitos, Kazutoki Kono!

Inkkarina Afrikassa

Olen valmis kutsumaan Dog Fighting Modea innovaatioksi, sillä ilman sitä Ace Combat olisi sitä samaa ilmassa pyörimistä, mitä sarjan peleissä on nähty jo vuosikaudet. Innovaatio pelidesignissa ei valitettavasti tarkoita innovaatiota tarinankerronnassa. En tiedä miksi, mutta lentoräiskintäpeleihin on ilmeisesti mahdotonta kirjoittaa koherenttia juonta.

Lyhyen, alle kymmentuntisen kampanjan aikana uhkakuvat vaihtuvat suunnilleen parin tehtävän välein. Joka suuntaan rönsyilevässä tarinassa piisaa pettureita, venäläistä mafiaa ja vallankaappausta havittelevia ultranationalisteja. Pahisten hallussa on ydinpommin voimalla räjähtävä tuomiopäivänase Trinity. Mitä välivideoissa ei kerrota, suolletaan ilmoille kiihkeissä radiokeskusteluissa, joihin on lentämiseltä mahdotonta keskittyä. Kuka teki mitä ja miksi, oli minulle suurimman osan ajasta aika epäselvää.

Tarinan sankarit, Warwolf-laivueen hävittäjä-ässät kiertävät Trinityn perässä maailmaa kuin James Bond -elokuvassa. Verryteltyään ensin YK-tehtävissä keskellä köyhintä Afrikkaa nuo mainiot miehet lentävissä koneissaan löytävät tuota pikaa itsensä Dubain ökykaupungin yltä, sitten Suezin kanavalle ja lopulta pitkin poikin Äiti-Venäjän helmoja. Maisemat ovat joka paikassa häkellyttävän komeita, ei uskoisi, että vuosia vanha konsolirauta venyy tällaiseen.

Lentoräiskintäpeleille ominainen ilmaherruustehtävä–rynnäkkötehtävä–suojelutehtävä-kaava rikotaan oivallisesti nostamalla sotasusien rinnalle myös muita ilmojen sankareita. Oheistoiminnan ansiosta Ace Combat: Assault Horizon on suorastaan erinomaisesti rytmitetty peli.

Ensimmäisen kerran kaavaa rikotaan Apache-rynnäkkökopterin puikoissa, kun afrikkalainen kylä puhdistetaan kapinallisten teknikaaleista ja muista alhaisen teknologiatason sotahärveleistä. Helikopteri kun on, Apachen kontrollit eroavat tyystin suihkuhävittäjällä lentämisestä. Ideana on iskeä nopeasti raketeilla ja ohjuksilla ja sitten perääntyä vihollistulen ulottumattomiin. Alkuhämmennyksen jälkeen oli pakko myöntää, että Apache-riehunta pyyhkii perinteisillä hävittäjätehtävillä lattiaa.

Rynnäkkökopteria kepitetään harmillisesti vain pari kertaa, mutta muitakin erikoisuuksia löytyy. Tulitukitehtävä AC-130:n lentävällä tykkilavetilla maistuu vähän Call of Duty: Modern Warfare 2:n toisinnolta, mutta mattopommituslento matkustajakoneen kokoisella B-1 Lancerilla on jo jotain aivan uutta. Tympeä aikarajaan pakottaminen jättää muuten hienoon pommitustehtävään ikävän särön.

Kevyen viihteen klassikko?

Viimeisiin tehtäviin mennessä olin samanaikaisesti kritiikittömän haltioissani ja täysin kettuuntunut Ace Combat: Assault Horizonille. Harvoin sitä näyttää spontaanisti peliruudulle keskisormea, mutta jatkuva kölin alta vetäminen tyyliin ”Ammu tämä Tupolev alas 20 sekunnissa tai mission failed” menee lopussa liiallisuuksiin. Ace Combat suorastaan rakastaa suojelutehtäviä ja typerillä aikarajoilla stressaamista.

Samojen kohtien sahaaminen syö miestä, mutta kun vaikeudet on voitettu, Ace Combat hurmaa tuota pikaa kiistattoman näyttävällä toiminnallaan ja vastustamattomilla hävittäjäkaunottarillaan. Peli osasi totisesti vedellä minua oikeista naruista, sillä ärsyyntymisen puuskistani huolimatta olin liimautunut ruutuun. Liekö Kazutoki Kono täsmäsuunnitellut tämän pelin juuri minulle?

Valitettavasti en saanut arvosteluversion verkkopeliä toimimaan lainkaan, joten Xbox Liven co-op-tehtävät ja kuudentoista pelaajan ilmasota jäivät minulle haaveeksi. Ilmasodan konsepti kuulostaa paperilla ihan kelvolliselta: joukkue A puolustaa pääkaupunkiaan joukkueen B hyökkääjiltä.

Ilman moninpeliäkin Ace Combat ansaitsee vilpittömän suositukseni lentäjäunelmia täyttävänä purukumiviihteenä.

* * * * *

Maailman pisin värväysfilmi

Tony Scottin ohjaama ja Tom Cruisen tähdittämä Top Gun – lentäjistä parhaat ei kenties ollut maailman heteroin toimintaelokuva, mutta se sai lentäjien elämän näyttämään äärettömän hohdokkaalta. Niin hohdokkaalta, että ensi-illan jälkeen Yhdysvaltain laivaston värväystoimistot täyttyivät lentäjiksi mielivistä nuorista miehistä. Elokuvan ansiosta laivasto kirjasi vuoden 1986 värväystilastoihinsa 500 prosentin nousun.

87