www.acer.fi
Pelikannettavan ongelmina ovat usein liian pieni näyttö ja ahdas näppäimistö. Acer 8920G:ssä molemmat ovat pöytäkoneluokkaa.
Sopivan kannettavan valitseminen on aina kompromissien tekemistä, erityisesti pelaajalle. Jos haluaa kevyen ja mukavasti mukana kulkevan laitteen, on sillä yleensä turha haaveilla kunnollisesta pelaamisesta. Toisaalta uusimmillekin räiskinnöille riittävä matkakone tarvitsee lisävarusteena oman kantajan, suorituskykyä kun ei saa tai haluta ahtaa pieniin kuoriin.
Parin viime vuoden aikana tapahtuneen kannettavien hurjan suosion nousun myötä markkinoille änkeää yhä uudenlaisia tuoteryhmiä. Yksi näistä on paremminkin raahattaviksi määriteltävä viihdekannettavien joukko, jossa koko ja paino on toissijainen tekijä. Koneita ei ole edes tarkoitus kuljettaa mukana kuin hätätapauksissa, todellisuudessa ne makaavat kotona pöydällä. Koska mitoista tai kiloista ei tarvitse välittää, voi sisälle ängetä uusinta tekniikkaa.
Acer Aspire 8920G kuuluu tähän tehokoneluokkaan, jonka paino riittää katkaisemaan pienemmän pelaajan selän. Yli neljäkiloinen "kannettava" on ulkomitoiltaan niin iso, että se ei edes mahdu useimpiin matkakoneille tarkoitettuihin laukkuihin.
Laajakuvaa oikealla suhteella
Mahtavat ulkomitat johtuvat isosta 18,4 tuuman näytöstä, mikä on kannettavaan suorastaan naurettavan iso. Viihdekäyttöön se on kuitenkin omiaan, ja kuvanlaatu on mainio. Erikoisuutena kuvasuhde on oikea 16:9 eikä tietokonenäyttöjen tavallisempi 16:10-laajakuva. Tämä tarkoittaa, että elokuvat toistuvat oikeassa kuvasuhteessa ilman pientä pystysuuntaista venytystä. 16:9 on hiljalleen yleistymässä myös tietokoneissa ja luultavasti korvaa väkisin väännetyn 16:10:n lähivuosina, mikä on vain hyvä.
Kuvasuhteen ansiosta näytön tarkkuus on tismalleen oikea täysi HD, eli 1920 x 1080 pistettä. Normaalisti kannettavassa tämä tekisi kaikesta liian pientä tihrua, mutta ruudun jättimäisen koon ansiosta Windowsia voi käyttää ilman suurennuslasia. Tarkkuuden ainoa heikkous on, että vanhemmat retropelit eivät välttämättä tue ruutuun kunnolla sopivaa tarkkuutta, sillä 16:9-kuvasuhde on tietokoneissa vielä uusi asia. Kaikki vähänkään uudemmat pelit yleensä ymmärtävät muodon päälle ongelmitta.
Täyden HD-tarkkuuden tueksi Acerissa on Blu-ray-asema. Vaikka näyttö onkin kookas, eivät leffat pääse siltä kunnolla oikeuksiinsa oikeaan HD-televisioon verrattuna. Onneksi signaalin saa ulos HDMI:llä, joten kannettavan voi kytkeä olohuoneen päänäyttöön. Käytössä kannettava on miellyttävän hiljainen, mutta optinen asema pitää melkoista suhinaa levyn ollessa sisällä.
Riittävää tehoa
Suorituskyky on kohdallaan, kiitos kaksiytimisen, kahden gigahertsin Intel Core 2 Duo T5750 -suorittimen ja Nvidian Geforce 9500M GS -näytönohjaimen. Ohjaimella on omaa muistia useimmille peleille erinomaisesti riittävät 512 megatavua, minkä ansiosta esimerkiksi Crysis pyörii Acerilla ongelmitta – ei tosin näytön täydellä tarkkuudella, mutta pyörii kuitenkin.
Muistia koneessa on yhteensä neljä gigatavua kahdella kammalla. Lisämuistin hommaaminen ilman kokonaan uusien kampojen asentamista ei onnistu, mutta siihen ei onneksi ole suurempaa syytä. Pelikäytössä vakaampi 32-bittinen Windows Vista Home Premium ei muutenkaan pysty käyttämään kuin hiukan yli kolmea gigatavua hyödykseen.
Liitäntöjä on jo mainitun HDMI:n lisäksi riittävästi. Kuvan saa ulos myös analogisena vga:na ja usb-portteja on yhteensä neljä kappaletta. Ainoa pieni puutos on Firewiren uupuminen, mutta sen merkitys on nykyään vähenemään päin.
Käyttömukavuus on kohdallaan, kiitos reilun kokoisen näppäimistön. Ison pinta-alan ansiosta mukaan on saatu ahdettua myös pöytäkoneista tuttu erillinen numeronäppäimistö. Ctrl- ja fn-painikkeet ovat pelaajan kannalta hyvässä järjestyksessä niin, että ctrl on oikealla kohdallaan vasemmassa alanurkassa. Näin vältytään turhilta virhepainalluksilta toiminnan keskellä.
Mukavana yllätyksenä Acerissa on melko vähän nykymuodille yleisiä sinisiä diskovaloja pimeässä pelaavan silmiä häikäisemässä. Näppäimistön vasemmassa reunassa on futuristinen kosketusperiaatteella toimiva levy, jolla komennetaan äänenvoimakkuutta ja Blu-ray-aseman toimintoja. Se toimii hyvin ja valon kirkkaus ei onneksi ole turhan voimakas.
Acer Aspire 8920G on tehokas viihdepaketti, joka on tarkoitettu pääasiassa yhdessä paikassa käytettäväksi. Massiivisesta painosta ja koosta huolimatta sen siirtäminen on silti huomattavasti kokonaista pöytäkonetta helpompaa, joten 8920G on omiaan tehoa haluavalle lanipartyilijalle.
Arvostelu on luettavissa www.pelit.fi:ssä 1.10.2008.
Minulla ja simulaattoripeleillä on viha–rakkaus-suhde. Minä rakastan niitä ja ne vihaavat minua.
Ne eivät etsineet minua käsiinsä eivätkä maanitelleet mukaansa hunajalla ja katteettomilla lupauksilla. Kukaan ei houkutellut tai suostutellut minua. Kaivoin itse jokaisen kiven ja kannonkolon, kunnes löysin jotain, mikä muistutti etsimääni edes etäisesti ja pintapuolisesti. Ensimmäisen tilaisuuden tullen takerruin kiinni kuin orava umpijäiseen käpyyn ja mitä kovemmin minua potkittiin, mätkittiin ja höykytettiin, sitä päättäväisemmin roikuin mukana. Nyt en enää irti pääsekään. Nimeni on Antti. Olen simulaattoristi.
Outoja lintuja, kaloja ja koppakuoriaisiakin
Simulaattorit ovat vähintään omituinen peligenre, monet niistä venyttävät pelin määritelmänkin lähes katkeamispisteeseen. Orjallinen ja tuhoon tuomittu pyrkimys todellisuuden mallintamiseen kahlitsee pelisuunnittelijan mielikuvitusta, ja lopputulos on tuomittu olemaan korkeintaan huono kopio esikuvasta. Simulaattorin hyvyys on vieläpä tyypillisesti suoraan verrannollinen vaikeuteen ja monimutkaisuuteen, tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. Paatuneet simulaattoristit eivät kuitenkaan haasteita kavahda. Tuhatsivuinen manuaali ja miljoona erilaista tapaa kuolla typerään mokaan ovat heille vain mahdollisuus kokea mahtavia onnistumisen elämyksiä sillä sadannella yrityksellä, kun kone viimein nytkähtää metrin eteenpäin ennen täystuhoa.
Vaikka simulaattoripelit on tuomittu jo etukäteen epäonnistumaan todellisuuden mallintamisessa ilman realistista mahdollisuuttakaan päästä edes lähelle tavoitettaan, on niidenkin olemassaololle oikeutus. Ihmiset ovat valmiita uhraamaan vuosia elämästään (jonkinlaisella todennäköisyydellä jopa kaikki jäljellä olevat) tai maksamaan viisinumeroisia summia päästäkseen modernin hävittäjän ohjaimiin. Tankin puikkoihin pääsyyn on nykyään melkein jokaisella kohtuulliset mahdollisuudet, mutta sukellusveneen kapteenin vakansseja on aika rajoitettu määrä maailmanlaajuisesti. Osanottoni sveitsiläisille.
Joskus todellisuus on peliä ihmeellisempää. Erilaisten toinen toistaan mielenkiintoisempien härvelien ohjastaminen on niin kiehtovaa, että monet pelaajat suorastaan janosivat päästä simulaattoripelin ohjaimiin jo ennen kuin yksikään pelisuunnittelija ehti omia ideaa. Epätoivoiset simulaattoristit ovat valmiita mittaviin uhrauksiin päästäkseen kokemaan edes pienen maistiaisen siitä, miltä oikean vekottimen ohjastaminen voisi ehkä tuntua. Erikoisesta lähtöasetelmasta johtuu nykyäänkin vallitseva omalaatuinen suhde simulaattorien tekijöiden ja pelaajien välillä: pelaajien mielestä simulaattorien tekeminen niitä janoaville on pyhä kunnia-asia, johon liittyy paljon voimakkaita tunteita. Tehtävään tarttuvat pelinkehittäjät saavat palkinnoksi pienen, mutta fanaattisen joukon kannustajia, jotka aukovat paljon herkemmin päätään kuin lompakkoaan.
Mistä tullaan
Olen ollut kiinnostunut lentokoneista niin kauan kuin jaksan muistaa, yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani liittyy siihen, kun heitin pienen liidokin rapaojaan. Eikä ole meininki paljon muuttunut vuosien varrella. Jossain vaiheessa 80-lukua eli tietokoneen iässä noin miljardi vuotta sitten huomasin, että tietokoneellakin voi pelata lentopelejä. Siihen aikaan ilotikku oli yhtä oleellinen osa pelinautintoa kuin -mäkikin, joten realistinen peliohjain tuli vakiovarusteena. Mikään muu ei sitten realistista ollutkaan.
Ace, Ace II, Strike Force Harrier, Top Gun, Blue Max ja liuta muita lentopelejä sai antaa siivet unelmille aikana, jolloin mielikuvitus oli vielä henkistä ikää vastaavalla tasolla. Mielikuvitusta totisesti tarvittiinkin, sillä kaverien peesee-hirmuilla hieman myöhemmin testatut alkeelliset Flight Simulatorit, Falcon tai Battlehawks olivat nekin loppujen lopuksi aika vaatimattomia elämyksiä jopa nelivärinäytöllä. Kun lopulta pääsin melkein oman PC-koneen ohjaimissa Red Baronin, SWOTLin, Falcon 3.0:n, Tornadon ja Gunship 2000:n kimppuun, ei minua saanut koneesta irti enää rautakangellakaan.
90-luvun simulaattorien kultakausi oli omalla tavallaan lohdullista aikaa nuorelle miehelle, jolle oli jo pitkään ollut harvinaisen selvää, että asiaa oikean hävittäjän ohjaamoon ei olisi. Kohtalo antoi sentään mahdollisuuden tasoittaa tilejä onnekkaampien kanssa ilmatorjuntajoukkojen kautta, mutta paukkupanoksista oli yhtä vähän iloa kuin leukalaukauksistakin. Air War -sarjasta, Jane’s -klassikoista ja Falcon 4:stä irtosikin sitten paljon enemmän riemua. European Air Warin ja Warbirdsin avulla pääsin myös kokeilemaan siipieni kantavuutta ihmispilottien seurassa ja vaikka Warbirdsiä maistoinkin vain ilmaisen kokeiluviikonlopun verran, jätti se silti lähtemättömän vaikutuksen.
Olegin vuonna nolla, modernin ajan aamunkoitossa ja vuonna kaksi eTIR tein anteeksiantamattoman rikoksen ja sorruin syöksykierresyntiin. Hämäräperäinen venäläisheppuli kaipasi betatestaajia erittäin mielenkiintoiselta kuulostavalle simulaattorille, jossa pääosassa oli itärintaman kauhu ja maatalouskoneiden ykkönen, Il-2 Sturmovik. Tein erehtymättömän vaistoni ansiosta välittömästi peliliikkeen ja jätin koko homman väliin, ihan puhtaasti laiskuuttani. Siitä hyvästä olkoon koneeni tunnus ruskea kakkonen tästä hetkestä iäisyyteen saakka, aamen.
Minne mennään
Nykyään simulaattoreita ei ehkä tule yhtä paljon kuin aiemmin, mutta laatu korvaa määrän moninkertaisesti. Illu, Falcon, Lock on ja Strike Fightersin perilliset takaavat vähintään kohtuullisen lentonautinnon käytännössä mille tahansa kalustolle toisesta maailmansodasta lähtien ja lupaavia uusia tulokkaitakin kehitetään parhaillaan. Ensimmäisen maailmansodan kohdalla on vielä aukko, mutta koska venäläiset ovat innostuneet aiheesta, näyttää tulevaisuus lupaavalta. Yllättävän verenjanottomuuden iskiessä on Flight Simulator X:n ja X-Plane 9:n ansiosta pulaa korkeintaan vapaa-ajasta.
Tulevaisuus näyttää oikeasti hyvältä. Kasvaneista tuotantokustannuksista huolimatta ainakin itärajan takana tuntuu vielä riittävän uskalikkoja, jotka syöksyvät tuulta päin ja markkinatalouden realiteetteja vastaan. Kotikoneet alkavat olla jo niin tehokkaita, että ammattikäyttöön tehdyistä simulaattoreista voidaan pienehköllä vaivalla muokata harrastuskäyttöön sopivia versioita ja päin vastoin, mikä saattaa lopulta jopa pelastaa koko peligenren.
Mikään ei kuitenkaan ole tärkeämpää kuin lauma sekopäisiä ihmisiä, joiden kanssa jakaa suurimmat riemun hetket ja katkerimmat epäonnistumiset. Simulaattoripelaajat, jotka jo luonnostaan suorastaan hakeutuvat haasteisiin suurella innolla, ovat mielenkiintoisinta peliseuraa, mitä kuvitella saattaa. Tappion kitkerästä Lasolistakin tulee herkullisinta viiniä, kun sitä maistelee aatelisten seurassa. Koneet käyntiin ja päin uusia haasteita. Niitä simulaattoripelit tarjoavat loputtomasti ja siksi en niistä luultavasti koskaan irti pääsekään.
