Jenkkituristit vapisevat Ardennien metsässä: kenties juuri nyt heitä vaanii Tiikeri, Pantteri tai saksalaisten kissapetojen pelottavin edustaja, hirveä Kuningastiikeri. Kisut popsivat vielä monta Shermania, ennen kuin jenkit ovat päässeet yli Reinin.
Across The Rhine, MicroProsen näkemys taistelusta Euroopan herruudesta toisen maailmansodan loppuaikoina asettaa vastakkain amerikkalaiset ja saksalaiset.
Niin saksalaiset tankit kuin sotilaatkin olivat jenkkejä huomattavasti parempia, eikä Tigereillä, Panthereilla ja Königstigereilla ollut ongelmia tuhota jenkkien Shermaneita kasapäin. Vaan ongelmia olikin siinä, ettei kissoja ollut tarpeeksi, eikä niihin loppuihinkaan aina saanut ammuksia ja polttoainetta. Jenkeillä taas oli varaa uhrata sekä miehiä että Shermaneita. Jos joku ei tiedä, niin saksalaiset hävisivät toisen maailmansodan.
Pelejä on moneksi, mutta nykystandardeilla tehty kunnon tankkisimulaattori puuttuu edelleen. Modernien tankkipelien ykkönen on edelleen MicroProsen wanha M1 Tank Platoon, ja toisesta maailmansodasta ei kunnon tankkisimua edes ole. Eikä ole Across The Rhinen jälkeenkään, vaikka niin luultiin.
Across The Rhine on strategiapeli, joka yrittää vietellä simmunamia haluavia pelimiehiä terästämällä peliboolia kolmiulotteisella toiminnalla, ja vielä ah niin muodikkaalla ikkunoidulla käyttäjäliittymällä. Ja pelaajat eivät montaa negatiivista adjektiivia jättäneet käyttämättä.
Kuusistossa rytisee
Minä ja kiljoona muuta M1 Tank Platooninsa puhkipelannutta odotimme Tank Platoonin uutta versiota toisen maailmansodan legendaarisilla tankeilla. Kyllä Reinin yli tankilla pääseekin ajamaan, ei siinä mitään. Amerikkalaiset jenkkitankit ovat M4 Sherman (monta varianttia), M10 Wolverine, M18 Hellcat, M36 Jackson ja M5 Stuart. Saksan pojat porhaltavat muun muassa sellaisilla legendaarisilla vehkeillä kuin Pzkfw IV, Pzkfw V Panther, Pzkfw VI Tiger/King Tiger ja JagdPanther. Näiden lisäksi mukana, joskaan ei ajettavissa, on jotakuinkin jokainen vähänkin tärkeämpi tykki, puolitelavaunu, panssarikrenatööri ja muu tuttu roipe.
Mikään simulaattori ei Rhine silti ole. Ensinnäkin jokainen näkyvä ajoneuvo edustaa joukkuetta, siis yhdestä viiteen ajoneuvoa, mikä sinänsä on jo vähän hölmöä.
Pahempi juttu on se, että Shermania rei'ittävä Herman The German vaatii tarkat silmät, sillä 320x200-kokoinen 3D-ikkuna täyttää neljänneksen koko ruudusta, ja maksimikoossaankin vain karvan verran yli puoli ruutua täyttyy. Siinähän tihrustat. Lopputulos näyttää aina enemmän Windows -44:lta kuin tankkitaistelulta, ja kuvakulmien vaihtelussa menevät hermot, aikaa ja kiintolevyn laakerit.
Sääli sinänsä, sillä Rhinen 3D-maailma on vakuuttava: kumpuilevaa maastoa lähes fotorealistisine puineen, rakennuksineen, siltoineen ja jopa lehmineen. On kesän vihreyttä, talven valkeutta ja kuun valaiseman yön ...pimeyttä. Täällä risteilee näyttävä, bittikartoilla päällystetty tankki- ja ajoneuvoarmada. Tosin se näyttää siltä kun pienoismalleja vedettäisiin narun perässä, pyörät eivät liiku. Huvittavaa kyllä: vaikka CD-pelistä on kysymys, joka tankilla on vain yksi sisägrafiikkanäyttö, eri sentään jenkeillä ja saksalaisilla. Digitoidut efektit luovat tunnelmaa, onneksi strategianäytölläkin.
Jos unohdetaan pikkuruinen ikkuna ulkomaailmaan, löytyy "simulaatio-osuudesta" rutkasti muitakin unohtuneita juttuja. Ensinnäkin pelaaja näkee tankista vain noin 200_300 metrin päähän, toisin kuin tietokone, joka osuu paljon pitemmältä. Vain osumat vihollistankkiin (siis joukkueeseen) näkyvät, mihinkään muuhun (talot, lehmät) ei voi osua näkyvin seurauksin. Oma "tankki" voi myös olla keskellä tykistökeskitystä, mutta ainakaan räjähdyksistä sitä ei huomaa. Tosi mämmäilynä ja oikean tankkistrategian vastaisena, ainoa pelissä metsään menevä on sen kolmiulotteinen höpönassuosuus, tankit tai muut yksiköt eivät puitten suojaan pääse.
Simulaatio-osuus on yksinkertaisesti täysin tarpeeton, turha ja huono, ja se kannattaa supistaa pikku ikkunaksi muuta peliä haittaamasta. 'Prosen edustajat ovat jo verkossa selitelleet, että ei AtR:ää simuksi ollut tarkoitettukaan, vaan reaaliaikaiseksi strategiapeliksi, jossa on pyritty mallintamaan eri aselajien yhteistoimintaa. Yeah, right. Helvettiäkö tykillä paukuttelua siihen sitten on tungettu.
Pataljoona vainiolla
Onneksi 'Prose on oikeassa: strategiapelinä AtR on alkuhankaluuksien jälkeen itse asiassa varsin hyvä, ja olisi parempikin, jos kontrollointi olisi vähän sujuvampaa.
Peli sujuu reaaliajassa, ja mitä pelaaja saa komentaa riippuu siitä, minkä sotilasarvon hän valitsee. Kersantti komentaa joukkuetta (platoon), majuri pataljoonaa (battalion) ja välimuodot komppaniaa (company). Pienin komennettava yksikö on siis joukkue, eli yksittäisiä tankkeja tai miehiä ei siirrellä. Luonnollisesti majurikin voi halutessaan komentaa joukkuetta.
Se, miten yksikkö käyttäytyy, riippuu sen käskyistä. Ne säätelevät millä ehdoilla vihollista körmytetään. Valittavana on muun muassa rynnäköintiä, puolustusta ja vastahyökkäystä. Yksikön toimintaa säätelee myös sen kokemus: mitä märkäkorvaisempi yksikkö, sen helpommin se lähtee Käpälämäkeä valtaamaan.
Sujuvaan käyttöliittymään tottuneena Rhine tuntuu kankealta ja puolitekoiselta. Se toimii enimmäkseen hyvin, kunhan vain onnistuu keksimään sen toimintalogiikan. Jotta esimerkiksi voi komennella joukkuetta yksinkertaisella move to -käskyllä, täytyy joukkueen olla taistelussa. Muuten se täytyy irrottaa (detach) komppaniasta, antaa uudet käskyt ja leikkiä waypointeilla. Muutenkin voimassa olevien käskyjen, määränpään ja vastaavien tarkistaminen vaatii kohtuuttomasti hiirennapsuttelua, ja siirtyminen komppaniatasosta pataljoonatasolle voisi olla nopeampaa.
Tiedonpuute ärsyttää: miten esimerkiksi kranaatinheitinryhmä toimii? Mikä sen kantomatka on? Ampuuko se vihollista, jonka tiedusteluryhmä näkee? Kun se kökkii mäen päällä, mitä se on parhaillaan tekemässä?
Toinen ärsyttävä piirre on se, että yksiköt tuntuvat välillä elävän omaa elämäänsä. Kerran esimerkiksi komentokomppaniani jeepit saivat päähänsä ajaa hyökkäävien Panzer IV:sten viereen, vaikka käskyt olivat jotain aivan muuta. Mitään tappavan typerää ei kuitenkaan minun kouliintumaton silmäni havainnut.
Teknistä valittamista kyllä riittää. Swappifile on vaatimattomat 14 megatavua, latausajat ovat kammottavat, ja jos niitä haluaa inhimillisempiin mittoihin, pitää Reiniä juoksuttaa kiintolevylle 90 megatavua. Jos luopuu 3D:stä, taistelu sujuu 486/66:lla ihan juoheasti.
Idioottimaista kyllä, käynnissä olevaa taistelua ei voi kesken kaiken tallentaa, eli parempi suojautua tosielämän yllätyksiltä. Toisaalta se estää savetilannesankareiden huijailun. Taistelut kestävät noin tunnista noin kolmeen tuntiin. Ajannopeutus löytyy, mutta se vain tuplaa ajan, joten lukemista on syytä varata ruudun viereen, esimerkiksi AtR:n erinomaiset ja mielenkiintoiset manuaalit sopivat mainiosti, danke schön.
Kelpo kampanjointia
On Rhinessa jotain todella pitkällekin ajateltua, nimittäin sen kampanjamoodit. Valittavana on joko historiallinen kampanja, jossa jenkit voittavat saksalaiset miten tahansa, ja hypoteettinen kampanja, jossa jenkit on mahdollista työntää mereen. Kotikomentaja joutuukin pohtimaan kaikenmoista: kenelle antaa ammukset ja bensa, pitäisikö Panther-komppanian antaa levätä taistelu pari ja semmoista.
Kampanja kärsii siitä, että käytännössä sitä joutuu pelaamaan majurina, jotta saa komentaa koko pataljoonaa. Muuten peli menee odotteluksi ja tietokoneen operaatioiden ihmettelyksi, kersanttina kun voi komentaa vain omaa joukkuettaan. Jollei kampanja riitä, on mukana vielä taistelueditori, jolla voi toteuttaa unelmakamppailunsa. Ja SS-yksiköt pääsivät mukaan, vaikkei niihin voikaan liittyä.
'Prose olisi saanut tehdä erikseen strategiapelin ja Panzer IV Tank Platoonin, sillä tämä epäpyhä allianssi ei ole pahemmin huvittanut ketään. Vihan- ja pettymyksenhehkuisen vastaanoton jälkeen strategiaosuus on sentään kerännyt hyväksyntää, ja Rhine on kuitenkin aihealueesta kiinnostuneelle harkitsemisen arvoinen ostos, jos koneteho riittää. Saa nähdä, riittävätkö eväät, sillä jo Panzer General on väkevä vastustaja, ja Grigsbyn Steel Pantherskin voi yllättää.
80
