Airblade (PS2) – Paluu tulevaisuuteen

Kuka muistaa kornilta kahdeksankymmentäluvulta Marty McFlyn ja hänen leijulautansa Paluu tulevaisuuteen -elokuvasta? Syytä olisi, sillä leijulauta on palannut tulevaisuuteen Airbladessa.

On oikeastaan outoa, ettei Robert Zemeckisin aikamatkustus-trilogian lentävästä skeittilaudasta innoituksensa ammentavia pelejä ole juuri näkynyt. En liene ainoa, joka elokuvien jälkimainingeissa pohti, millaista sillä olisi suihkia ympäriinsä.

Airblade-leijulautapelin futuristinen maailmankuva muistuttaa James Cameronin Dark Angel -sarjan visiota. Paha korporaatio syö kaikilta pään, verisilmä purskahtaa, mutta lopulta jäljelle jää nuoriso, joka pukeutuu muodikkaisiin trendivaatteisiin, ja elämä, joka ei loppujen lopuksi olekaan niin kauhean ankeaa.

Aina kiire, kiire jonnekin on

Airbladen tarinamoodissa eteneminen avaa kentät yksi kerrallaan lautailtavaksi (tarinassa kuusi, muissa pelitavoissa viisi). Juoni pyörii Yhtiöltä varastetun leijulaudan ympärillä. Lauta tarjoaa mukamas loppumattoman ja saasteettoman energianlähteen, mutta Firma vannoo edelleen bensan nimeen ja tahtoo sulkea vehkeen ikuisiksi ajoiksi lukkojen taakse. Tarina jää pelimoottorilla tehdyistä välianimaatioista huolimatta hämäräksi ja sekavaksi.

Pelin päähenkilö Ethan tyrmää vastustajia temppuilemalla, ja rikkoo erilaisia laitteita joko liukumalla niiden päällä tai tarttumalla niihin. Tarpeeksi temppuiltuaan Ethan pääsee seuraavaan kenttään.

Aikarajoja suunnitellessaan tekijät eivät ole muistaneet, että ovat itse tahkonneet peliään tuhansia tunteja kauemmin kuin muut. Kello tikittää kohti nollaa armottomasti, eikä aikaa moneen virheeseen ole edes ensimmäisessä kentässä. Pelaajan on edettävä tekijöiden ennalta suunnittelemaa, usein monimutkaisia peräkkäisiä hyppyjä sisältävää reittiä erehtymättömästi tai muuten Game Over pläjähtää ruudulle ilman sen kummempaa glamouria.

Muut pelitavat, täysin vapaata freestyleä lukuunottamatta, kietoutuvat tavalla tai toisella lukuisten temppujen tai pikemminkin niistä saatavien pisteiden ympärille. Moninpelivaihtoehdot, joista osa on tarkoitettu jaetulle ruudulle ja osa vuorotellen pelattaviksi, ovat lukuisia mutta toisiaan muistuttavia.

Ekstroista, joita näyttäisi olevan seitsemän, sain auki vain yhden uuden pelihahmon ja senkin kauhealla tuskalla. Loput vaativat sen tasoisia suorituksia, ettei minusta ollut niiden aukaisijaksi.

Perusnättiä peruskivaa

Teknisesti Airblade on tavanomainen. Graafisesti se ei vihastuta, mutta ei ihastutakaan. Taustamusiikki on asiaankuuluvaa hiphop-popitusta ja sen sellaista.

Kenttäsuunnittelu on sinänsä pätevää, mutta mielikuvituksetonta. Vaikka maisemat vaihtuvat, mikään ei oikeastaan muutu: pitkiä putkia liukumiseen, pylväitä pyörimiseen ja ramppeja hyppäämiseen. Yllätykset uupuvat kokonaan.

Kun leijulaudan kiikkerään kääntymiseen tottuu, kontrollit toimivat paremmin kuin hyvin. Temppuilulle, tarttumiselle ja grindaukselle on selkeästi omat nappinsa, ja pyörähtely hoituu loogisesti olkapäänapeista. Boost-mittari täyttyy temppuilemalla, ja boostia käyttämällä lautailija intoutuu entistäkin hulvattomampiin suorituksiin.

Liikkeet eivät ole vaikeita, mutta lauta on kiikkerä ja alastulo on ongelmallista. Pienestäkin osumasta seinään tai kulmaan kaatuu helposti.

Airbladen helppo omaksuttavuus ja rentous vetoavat aluksi, mutta peli toistaa itseään yllättävän äkkiä - varsinkin, kun tarinamoodista ei ylikireäksi viritettyjen aikarajojen ja äärimmilleen viedyn suoraviivaisuuden vuoksi riitä iloa pitkään. Kelpo ajanvietettä, mutta lyhytikäistä.

75