Aistit hellänä

Pelimaailman, muttei pelaavan maailman vuotuinen pullistelutapahtuma oli ja meni.

E3-messuilla nähdään paljon pelejä, joita ei ole nähty koskaan ennen ja joita ei koskaan enää tulla näkemään. Tämän vuoden messut olivat yllekirjoittaneelle jo viidennet, mutta E3 on joka kerta yhtä tyrmistyttävä kokemus.

Ensimmäisen viiden minuutin jälkeen pää oli shokissa totaalisesta aistiärsykkeiden yliannostuksesta. Päällimmäisenä on ajatus: jos tavallinen Petteri Pelaaja tipahtaisi taivaalta keskelle tätä, häneltä hyvin todennäköisesti räjähtäisi pää.

Pelihelvetissä

Koska emme pysty kustantamaan jokaiselle Petterille matkaa rapakon taakse, koitan parhaan kykyni mukaan kuvailla auraalivisuaalista kokemusta nimeltä E3. Toivottavasti ei mene akikorhosteluksi.

Kuvitelkaa kolme futiskentän kokoista messuhallia täynnä suurehkon talon kokoisia messuosastoja. Jokaisella niistä soitetaan nupit kaakossa joko hirvittävän päällekäyvää musiikkia tai seinän kokoiselta ruudulta esitettävien pelidemojen ääniä. Näitä osastoja on kymmeniä tiiviissä sekahässäkässä, ja jokainen koittaa älämölöllään ylittää toisensa.

Monet messuvieraat pitävät korvatulppia ja pelien esittelijät joutuvat huutamaan niin paljon, että kolmantena messupäivänä he ovat menettäneet äänensä tyystin ja hoitavat työnsä surkeasti kähisten. Lopputuloksena kaikki joutuvat huutamaan metrin päässä toisen korvasta, kenenkään kuitenkaan ymmärtämättä mitään. Järjetöntä, mutta tärkeintä on saada aikaan psykoottinen huuma. Täällä tapahtuu jotain suurta ja merkittävää, vaikkei kukaan tunnu tajuavan mitä.

Talon kokoisten osastojen sisälmykset ovat täynnä koneita ja valtavia näyttöjä. Niiden ääressä istuu joko kädet viuhtoen ylikierroksilla käyviä pelien tekijöitä, tai flegmaattisesti eteensä tuijottavia keikkahommissa olevia apureita, jotka ovat nähneet esiteltävän pelin ensimmäistä kertaa edellisenä päivänä ja harjoitelleet koko yön valmiita repliikkejä. Ne tippuvat suusta riippumatta siitä mitä kysytään.

Messuvieraita paimentamassa on leegio PR-emäntiä ja -isäntiä, jotka taluttavat ihmisiä läpi osaston kertoen mahdollisimman mairittelevia kommentteja peleistä. Niin kuin "tämä on lentosimulaattori, se on aivan samanlainen kuin kaikki muutkin lentosimut", kuten edesmenneen Interactive Magicin brittiläinen suhdetoimintahenkilö tokaisi minulle näyttäessään erästä Hornet-simulaattoria, juuri kun olin kertonut olevani erityisen kiinnostunut lentosimulaattoreista.

Osastot ovat sokkeloisia, ahtaita ja täynnä monia salahuoneita ja käytäviä. Jos olet vähemmän tärkeä henkilö, sinua ei päästetä kuin tavalliselle messurahvaalle tarkoitetulle osastolle, missä näytetään vain niitä pelejä, joita kilpailijoidenkin on turvallista nähdä. Pohjoismaiset pelijournalistit kuuluvat usein tähän joukkoon.

Jos olet hieman tärkeämpi ihminen, saatat tuntea hetkellistä ylivertaisuutta, kun sinut kutsutaan "suljettujen ovien taakse". Siellä sinua odottaa täysin alkutekijöissään oleva pelin raakile, jota esitetään piilossa, koska sillä ei haluta naurattaa kilpailijoita. Tunnet kuitenkin olosi eksklusiiviseksi, koska istut pienessä kopissa lähikontaktissa kymmenien muiden kollegoiden ja kuulun pelintekijän kanssa. Hän näyttää sinulle neljättäkymmenettä kertaa saman demonstraation ja haluaa sen jälkeen kuulla briljantteja kysymyksiä, jotka on keksitty minuutin sisällä. Tässä kolme suosituinta: "Onko siinä moninpeli?", "Milloin se ilmestyy?" ja "Mitkä ovat laitevaatimukset?".

Kun olet suoriutunut yhdestä osastosta ja tapaamisesta, juokset häthätää kohti seuraavaa. Pahimmillaan tällaisia tapaamisia on puolen tunnin välein ja matkaa tapaamisesta toiseen kilometrin verran. Jos on aikaa, koitat valita matkareittisi niin että näkisit edes vilaukselta jonkun niistä peleistä, jotka olet etukäteen vannonut katsastavasi. Viimeisen messupäivän viimeisellä tunnilla lasket, montako olet missannut.

Pelejä ei saa jäädä liikaa tuijottamaan, sillä on olemassa vaara jäädä pelätyn hyperaktiivisen pelintekijän otteeseen. Hänet tunnistaa käsittämättömästä puhenopeudesta, suun edessä leijuvasta pisarasuihkeesta ja joka suuntaan villisti viuhtovista käsistä. Hän pitää huolen siitä, että joudut kuuntelemaan joka ainoan pikku asian, vaikket kuule puoliakaan ja ymmärrät vielä vähemmän. Ei auta muuta kuin nyökytellä sopivassa tahdissa, mikä ikävä kyllä innostaa moottoriturpaa entisestään.

Koska kukaan ei ehdi käyttämään kymmentä minuuttia kauempaa yhdenkään pelin ääressä, mieleen jää vain pelin grafiikka. Mitä syvällisempi ja monimutkaisempi peli, sitä luultavammin se jää messuilla täysin pimentoon. Niinpä messujutuissa pelien kuvaukset ovat joskus hieman latteita. Erityisesti käy sääliksi erilaisten strategiapelien tekijöitä, jotka joutuvat huutamaan äänensä käheiksi asioita, joiden kertominen vaatisi aikaa ja paneutumista.

Kun kello lyö kuusi, loppuu päivä messuilla, mutta hauskanpito ei suinkaan ole ohi. Seuraa lähes yhtä tärkeä niin sanottu sosiaalinen osuus. Tiedossa on jonkun suuren pelijulkaisijan järjestämät giganttiset bileet. Kun on koko ilta ravattu metelissä ja tungoksessa, jatketaan samaa vielä illasta yöhön.

Järjen rajamailla

Jossain vaiheessa koko touhun absurdius alkaa naurattaa. Hirvittävä määrä ihmisiä säntäilee edestakaisin, mutta miksi? Nähdäkseen pelejä, joista monet kävijät eivät edes näytä kiinnostuneilta. Kolmeen päivään upotetaan satoja miljoonia dollareita, vain pelien näyttämiseksi. Kun yhtälöön lasketaan vielä tuhansien ihmisten matkustaminen paikan päälle, aletaan puhua jo todella suurista summista.

Koko hässäkän voisi varmasti hoitaa järkevämmin, mutta ehkäpä E3:n kaltaista hirviötä kuitenkin tarvitaan. Jos ei muuten niin pelibisneksen yhteisenä osoituksena siitä, miten suuri teollisuus se on ja miten paljon sillä on pistää rahaa haisemaan. Siitä huolimatta, että useimmat julkaisijat kituvat tappioidensa kanssa.

Silti sinne haluaa joka vuosi uudestaan. Fyysisestä ja henkisestäkin rankkuudesta huolimatta tuntuu hienolta nähdä kerralla suurin osa seuraavan vuoden aikana ilmestyvistä peleistä ja saada ainakin summittainen käsitys siitä, mihin pelaava maailma on menossa.

Aina väliin mahtuu myös oikeasti upeita kokemuksia, kuten esimerkiksi lukuisten legendaaristen pelintekijöiden tapaamiset. Useimmat heistä ovat pysyneet suhteellisen tavallisina pulliaisina ja säilyttäneet intohimonsa peleihin ja pelaamiseen. Kun oppii unohtamaan hypekoneiston ja mediarummutuksen, on kyse vain muutamista hienoista peleistä ja hyvistä ihmisistä.

Lisää aiheesta

  • Pitkä lento

    Kaj Laaksonen oli Pelit-lehden pitkäaikainen, legendaarinen toimittaja, jonka toinen rakkaus, äänen- ja kuvantoisto, vei toimittajaksi Hifi-lehteen ja MikroBittiin.  Nyt onnenpoika saa pelata mitä haluaa ja ilman deadlinea.

    * * * * *

    Kymmenen vuoden aikana Pelit-lehdessä ehti tapahtua…
  • Ei huvita

    Pari kuukautta sitten rehvastelin kolumnissani ryntääväni ensimmäisten joukossa jonottamaan Xbox 360:tta.
    En jonottanut enkä ollut ensimmäisten joukossa. Sain ensihuumani taltutettua toimituksen testiboxilla, jolla pääsin tutustumaan rauhassa julkaisupeleihin. Ihan hyviä, mutta yksikään…
  • Audiovisuaalinen sekoilu

    Kyyninen toimittajanretkukaan ei ole immuuni hypetykselle, sillä kun eräs tuotepäällikkö piti esitelmän siitä, miten PC:stä voi tehdä kotiteatterin keskuksen, päätin kokeilla, miten moinen onnistuu.
    Leffojen katselu tietokonemonitorilta kuuluu sarjaan älyttömät ideat. Käyn paljon…