Älä usko

Hypen kasvattaminen ja sen lukeminen ovat taitolajeja. Kuluneen kuukauden aikana nähtiin, miten ylimitoitetut lupaukset ja odotukset lähes hukuttivat yhden pelin pettymyksiin ja toisaalla lähes tuntematon peli pääsi yllättämään iloisesti.

Kuukauden mediatapaus on tietysti Black & White. Peter Molyneux ei ota opikseen, vaan mölisee ummet ja lammet tekeleistään vuosia etukäteen ja synnyttää niin hirvittävät ennakko-odotukset, ettei mikään peli voi niitä täyttää.

Tunteiden paloa

Olen seurannut Black & Whiten vaiheita siitä lähtien, kun Molyneux esitteli sitä haastattelussa vain kynällä ja paperilla. Herra Molyneux on harvinaisen karismaattinen puhuja, joka saa omenaa nakertavan madonkin kuulostamaan ennennäkemättömän mullistavalta keksinnöltä. Minäkin uskoin aluksi Black & Whiten olevan todellinen vallankumous, mutta sitä mukaa kun peli läheni valmistumista, mitoitin odotuksenikin järkevämmiksi, kunnes lopulta olin eniten kiinnostunut siitä, minkä verran alkuperäistä visiota jouduttiin vesittämään.

Lukuisia Black & Whiten fanisaitteja ja Lionheadin nettisivujen foorumeita seuratessa ei voinut kuin pudistella päätä sille, miten ihmiset pystyvät rakentamaan kultin yhden pelin ympärille. Joka ainoa Lionheadin edustajien kolmen vuoden aikana esittämä väite nieltiin sellaisenaan ja varmuuden vuoksi liioiteltiin vielä kymmenkertaisiksi. Siinä vaiheessa poistuin takavasemmalle oksentamaan, kun jouduin todistamaan pahimpien opetuslasten pähkäilevän kilpaa sitä, tulevatko he pelaamaan Black & Whitea seuraavat kaksi vai kolme vuotta.

Sähläyksistä ja bugeista huolimatta oli jo etukäteen selvää, etteivät ihmiset voi muuta kuin pettyä. Itse pelasin Black & Whitea innoissani viikon verran. Me olemme tietysti siitä onnellisessa asemassa, että voimme kokeilla pelejä rauhassa ennen ostamista. Black & Whiteen uhraan rahani vasta sitten kun on täysin selvillä, miten moninpeli toimii ja minkä verran Lionhead mahdollisesti aikoo sitä vielä kehittää. Julkaisukunnossa siinä on harvinaisen vähän lihaa luiden ympärillä.

Julkaisun jälkeinen raivo ja pettymys eivät ole nekään missään suhteessa ongelmiin nähden. Tuntuu kuin ihmiset kiihdyttäisivät toinen toisiaan kiihkoilemaan, kunnes lopulta osoitetaan pyhää vihaa pelin suurta ja pahaa julkaisijaa kohtaan. Ei ole ihan ensimmäinen kerta, kun ihmiset uhkaavat olla enää koskaan ostamatta mitään petturijulkaisijan peliä. Netti ei olisi netti, ellei seassa olisi myös reippaasti vahingoniloa paitsi Electronic Artsia, myös pelin ensimmäisenä saaneita jenkkejä kohtaan.

Tuntuu täysin absurdilta, miten mikään peli voi synnyttää niin älytöntä kiihkoilua, katkeruutta ja suoraa vihaa. Black & White ei suinkaan ole ainoa tapaus, mutta yleensä aina kyseessä on joko pelin tekijöiden tai pelaajien itsensä aivan liikaa hypettämä peli.

En oikeastaan voisi vähempää välittää Black & Whiten aiheuttamasta pettymyksestä, varsinkin kun nautin veitikkani ulkoiluttamisesta ja kyläläisten kanssa näpräämisestä sopivan pieninä annoksina. Onneksi kuukauden sisällä ilmestyi muita, paljon kiinnostavampia pelejä. Mikä parasta, niitä ei oltu jauhettu puhki jo etukäteen.

Tsekkiläisestä Operation Flashpointista on ilmestynyt vasta demo, mutta pelkästään siitä on ollut enemmän iloa kuin koko Black & Whitesta yhteensä. Toinen, jos ei nyt täysin puun takaa yllättänyt, niin kuitenkin suhteellisen vähän hypetetty yllättäjä on Europa Universalis, joka on harvinaisen tuore näkemys siitä, miten historiallisen strategiapelin voi tehdä. Kaksi iloista yllätystä ja yksi lievä pettymys, eikä kyse ole siitä, etteivätkö kaikki kolme olisi hyviä pelejä.

Silmänlumetta

Gamestockissa pääsi ensimmäistä kertaa pelaamaan Xboxilla. Tai ainakin jollain Xboxia muistuttavalla laitteella, nimittäin pelejä esiteltiin vasta Xboxin kehitystyökaluilla, eli PC-koneilla, jotka tekijöiden mukaan vastasivat puolta lopullisen Xboxin tehosta ja joihin oli pultattu Xboxin ohjaimet. Xbox näytettiin vain tyhjänä kotelona.

Mikäs siinä, kun asia kerrotaan etukäteen. Se kuitenkin ihmetytti, ettei paikan päällä saanut kuvata pelejä tai pelikoneita lainkaan, vaan ainoastaan Microsoftin rompulla toimittamia kuvia saa julkaista.

Konsolipuolella tarkka kontrollointi ja lehdistön ohjailu ovat arkipäivää ja valmiita kuviakin käytetään, jos mitään muuta ei ole tarjolla. Kuvien lähempi tutkiskelu osoitti kuitenkin vähintään kyseenalaista puuhastelua. Kuvat olivat muun muassa 1600x1200-tarkkuudella, mikä on noin neljä kertaa suurempi tarkkuus kuin mihin Xbox pystyy telkkarin kanssa. Älkää ihmetelkö, jos toisaalla lehdessä olevat Xbox-kuvat näyttävät hämmästyttävän hienoilta.

Huvittavaksi harrastelijoiden puuhasteluksi kuvien retusointi osoittautui, kun eräässä Ampedin kuvassa viileen snoukkahemmon suojalaseista vilkkui kovasti tutun tuntuinen ja Wallunkin ahkerasti käyttämä Photoshopin standardi linssiheijastus. Kaikki ei olekaan ihan sitä miltä näyttää. Eikä kikkailu suinkaan jäänyt siihen, vaan useammankin PC-pelin kuvat oli rakenneltu pienistä osista, ilmeisesti tarkoituksena saada mahdollisimman runsaan ja jännittävän näköisiä kuvia. Arveluttavaa touhussa on se, etteivät kuvat anna lainkaan todenmukaista kuvaa kyseisistä peleistä.

Liian hienot kuvat ja ylitsepursuavat puheet Xboxin ihmeellisestä tehosta saattavat ennen pitkää kostautua. Luulisi Microsoftin oppineen Sonyn mokailusta PS2:n kanssa, miten käy kun lupaukset eivät ole missään suhteessa lopputuloksen kanssa.

Hypetys on taitolaji

Ehkäpä hypetykseenkin pätee sama asia kuin odotuksiin: ei kannata liioitella. Me täällä toimituksessa saatamme olla kaiken nähneitä parkkiintuneita kyynikkoja, mutta toisessa ääripäässä ovat kaikki pahimmatkin ylisanat uskovat kiilusilmät. Innostus on iloinen asia, mutta ihan kaikkien hermojen kannalta olisi terveellisempää vääntää odotukset kohtuuteen ja suhtautua peleihin vain peleinä.

Samaan hengenvetoon on pakko sanoa, että kannattaisi nauttia niistä asioista, mitä peleissä on, mieluummin kuin piehtaroida niiden asioiden perään, joita pelissä ei ole. Kuulostaa itsestään selvältä, mutta erilaisia keskustelufoorumeita lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta ihmisten nauttivan valittamisesta huomattavasti enemmän kuin pelaamisesta.

Loppujen lopuksi kyse taitaa olla vain kohtuudesta sekä hypetyksen että odotusten suhteen. On paljon parempi yllättyä iloisesti kuin pettyä katkerasti.

Lisää aiheesta

  • Pitkä lento

    Kaj Laaksonen oli Pelit-lehden pitkäaikainen, legendaarinen toimittaja, jonka toinen rakkaus, äänen- ja kuvantoisto, vei toimittajaksi Hifi-lehteen ja MikroBittiin.  Nyt onnenpoika saa pelata mitä haluaa ja ilman deadlinea.

    * * * * *

    Kymmenen vuoden aikana Pelit-lehdessä ehti tapahtua…
  • Ei huvita

    Pari kuukautta sitten rehvastelin kolumnissani ryntääväni ensimmäisten joukossa jonottamaan Xbox 360:tta.
    En jonottanut enkä ollut ensimmäisten joukossa. Sain ensihuumani taltutettua toimituksen testiboxilla, jolla pääsin tutustumaan rauhassa julkaisupeleihin. Ihan hyviä, mutta yksikään…
  • Audiovisuaalinen sekoilu

    Kyyninen toimittajanretkukaan ei ole immuuni hypetykselle, sillä kun eräs tuotepäällikkö piti esitelmän siitä, miten PC:stä voi tehdä kotiteatterin keskuksen, päätin kokeilla, miten moinen onnistuu.
    Leffojen katselu tietokonemonitorilta kuuluu sarjaan älyttömät ideat. Käyn paljon…