Pimeyden sankari saa lonkerot ja aseet, Valon sankari pukeutuu flanellihaarniskaansa ja vaihtaa taskulamppuunsa patterit. Kuin valo pimeydessä, Alan Wake palaa.
Alan Wake on kaikkien rakastama kauhukirjailija, joka yritti parantaa parisuhdettaan lomalla Bright Fallsin pikkukaupungissa. Se meni vähän pieleen, kun järvessä loisiva Pimeys nappasi vaimon ja pakotti Alanin kirjoittamaan todellisuutta uusiksi. Nokkela Alan onnistui lopulta pelastamaan vaimonsa, mutta jäi itse vangiksi Pimeään paikkaan.
Nuornamiehenä Alan kirjoitti muutaman episodin Twilight Zone -tyyliseen tv-sarjaan Night Springs. Nyt hän esiintyy niistä yhdessä. DLC-lisäreistä tuttu paha kaksoisolento Mr Scratch on vanginnut Alanin fiktionaaliseen Night Springsin pikkukaupunkiin Arizonaan. Ikuisessa taistelussa Alan Wake edustaa Valoa, herra Scratch Pimeyttä.
Virallisesti Alan Wake’s American Nightmare on sivuseikkailu, jota voi pelata itsenäisesti, vaikkei olisi ekaa peliä nähnytkään. Se on sellainen 5–6 tunnin rykäisy residentevilmäistä, ammuskelulla ja kevyillä puzzleilla varustettua toimintakauhua.
Living Next World to Alice
Mr Scratch aikoo ottaa Alanin elämän haltuunsa aina ihanaa Alicea myöten. Koska Naarmulla on tapana murhata ihan huvikseen, tilanne harmittaa Alania. Jollei Alan pysty kirjoittamisellaan muuttamaan todellisuutta, hän pysyy vankina ikuisesti, ikuisesti!
Remedy korostaa, ettei American Nightmare ole missään nimessä Alan Waken jatko-osa. Vai onko? Alanofiilille jenkkipainajainen on kutkuttava, koska vastaa suoraan kysymykseen, onko se (peli)todellisuutta vaiko vain harhaa. Jos kyseessä on todellisuus, Alan on ollut häviksissä jo kaksi vuotta, ja sekä Barry että Alice ovat menneet eteenpäin.
En viitsi kertoa varsinaisesta juonesta sen tarkemmin kuin että se on varsin nokkela ja samalla ihailtavan kustannustehokas. Yliyrittävän poikkitaiteellisuuden asemasta perusjuoni on selkeä ja pysyy mukavasti kasassa.
Juokse Villi Ilkka
Herra Scratchin pahuus näkyy jo puvustuksessa. Alanin rento flanellipaita ja farkut -asukokonaisuus vaihtuu Naarmumiehen mustaan pukuun. Meille suomalaisille herra Scratchin pahuus ei tietysti ole yllätys, meillä hänet tunnetaan nimellä herra Sonera.
Ilkka Villi ei myy minulle kännykkäliittymää, mutta hän kyllä myy Mr Scratchinsa. Satunnaista ylilyömistä lukuun ottamatta villin maaninen murhamies onnistuu Ilkalta mukavasti. Naarmun rinnalla Alan itse on vähän munaton sankari.
American Nightmaren toteutus on kautta linjan laadukasta, samaa tasoa kuin Alan Wakessa. Petri Alanko on tehnyt uuden soundtrackin, musiikkivieraina Poets of the Fall soittaa sekä itsenään että Old Gods of Asgardina.
Alanin kädessä vilkkuu yön ainoa valopilkku
Tekijät itse luonnehtivat Alania remedymäisesti hardcore cinematic actioniksi, haastatteluissa on vilahdellut Quentin Tarantino ja From Dusk Till Dawn. Plus pulp fiction, jolla Aki Järvilehto varmasti tarkoitti tyylisuuntaa, ei elokuvaa. Suomeksi tämä kaikki tarkoittaa, että nyt puhutaan vähemmän ja ammutaan enemmän.
Enimmäkseen vaaratekijänä ovat Pimeyden sotilaat, takenit. Niitä vastaan Valon sankarin Alanin tärkein ase on edelleen se maaginen taskulamppu. Valoturbonappulalla takenien musta ulkokuori pitää riisua, ennen kuin niiden pehmeä täyte tottelee lyijyn lakia. Eikä tarvitse pihtailla, ammuksia jaetaan enemmän kuin riittävästi.
Takeneita on nyt uusia tyyppejä, oma suosikkini oli tyyppi, jota vastaan valo ei olekaan hyvä idea, koska se jakautuu. Takenit eivät ikävä kyllä edelleenkään ole kovin pelottavia. Lisäksi ne ovat vain aikuisia miehiä, jotka epäilyttävästi edustavat työväenluokkaa. Hämähäkkikammoisille peli on ihan oikea nightmare.
Tuttuun tapaan Pimeys nakkelee myös esineitä, joskin paljon peruspeliä hillitymmin. Mitään kummitusleikkuupuimurin tapaisia poltergeist-ilmiöitä ei Night Springs tarjoa.
Alan löytää seikkaillessaan tuttuun tapaan käsikirjoituksen sivuja, mutta tällä kertaa osassa niistä onkin suoraa asiaa. Ne kun vihdoinkin suorasanaisesti kertovat, mitä ensimmäisessä Alan Wakessa oikeastaan tapahtui. Lisäksi ne ovat valuuttaa, jolla avataan uusia aseita.
Muista pistää hanskat ja pipa!
Night Springs on perinteinen pieni aavikkokaupunki. Peli keskittyy sen reunamille, tapahtumapaikkoina motelli, syöttölä, observatorio sekä drive-in-elokuvateatteri. Asukkaita Night Springsissä on kolme, siis sellaisia, joiden kanssa Alan voi harrastaa dialogia muillakin kuin tuliaseilla.
Remedymäinen ylikirjoittaminen sopii peliin, juontajassa on juuri sellaista oikeaa 50–60-luvun tv-sarjan mahtipontisen maalailevaa henkeä.
Alan Waken ongelma on taas dialogi. Se ei ole rehellisesti kökköä, mutta pahimmillaan uuvuttavan keskinkertaista. Dialogi pakottaa myös miettimään, josko pelin silmät kostuttava lopetus onkin tehty kieli keskellä suuta eikä poskessa.
Sinäkin tunnet ihmisiä, joiden kanssa keskustelu väsyttää, ihan kuin heidän jutustelunsa imisi letkun lailla energiaa. Samalla lailla toimintaenergiaa imeytyy puhejaksoihin. Eihän dialogia älyttömästi ole, ja osa on toki välttämätöntä. Mutta jos on pakko taustoittaa dialogilla, se pitää tehdä napakasti ja/tai kiinnostavasti, kuten Quentin Tarantino. Eikä Q-mies ikinä tuottaisi täytedialogia, jossa ihmetellään mitä tapahtuu, käsketään olla varovaisia sun muuta herttaisen turhaa.
Lievempää pätkimistä ovat Mr Scratchin tv-esiintymiset, enkä nyt puhu Soneran mainoksista. Night Springsissä on muutama tv, ja kun Alan tietysti avaa ne, alkaa itse Scratch Show, jossa pahuuden lähettiläs kiusaa Alania ja tappaa ihmisiä. Videopätkät ovat muuten hyviä, mutta noin kolmanneksen liian pitkiä. Onneksi radioshow’t, joissa saa käsityksen Barryn ja Alicen nykypuuhasteluista, ovat sopivan mittaisia.
Niu nau sanovat detaljit, mutta muuten peli kulkee mainiosti. Turhaa hölkkää ei ole, koska kentät ovat sopivan kokoisia ja tapahtumat rytmitetään hyvin. Taistelua on juuri sopivasti, ettei siihen puudu. Vaikka arvosteluteknisistä syistä vetelin Alanin kerralla läpi, se onnistui ilman mielenkiintokäyrän lopsahtelua. Kesto on kohdallaan.
Nightmare is a Pad Dream
Pelasin Xboxilla arkkiviholliseni herra Padin kanssa. Huolimatta vähäisestä kokemuksestani kaksoistattien kääntelyssä ei meillä juurikaan ollut yhteistyöongelmia, mikä tarkoittaa hyvää onnistumista. Vain silloin, kun toiminta lipsahti lähitaisteluun, herra Pad käytti paniikkiani hyväkseen, jolloin tuntui kuin olisin pelannut jalkapalloa puujaloilla. Katse sojotti taivaalle ja Alan pyöri ympyrää, kun kirves pamahteli takaraivoon.
Sujuvan pelaamisen nimessä Alanin puzzlet ovat nimellisiä. Kohteet näytetään välittömästi minikartalla tähtinä, ja yleensä ongelmat ratkaistaan napinpainalluksella. Tai parilla.
Juonellisen pätkän lisäksi on arcademoodi, jossa kolmella eri kentällä leikitään takenien kanssa survivalia, kerta kerralta pahenevia aaltoja vastaan. Tarkoitus on selvitä aamunkoittoon. Ja yksin. Rähellys ei minua napannut, sillä Alanin taistelu toimii pelin mausteena, mutta ei pääruokalajina.
Lataa ja laukaise!
Yhdessä asiassa Remedy todella onnistuu kirjoittamaan todellisuutta uusiksi. DLC-sisältö ja latauspelit ovat yleensä nopeasti tehtyä höttöä ja hetkessä ohi, mutta Painajainen on tehty poikkeuksellisen huolella: Alan Wake’s American Nightmare napauttaa Mr Crapin näpeille. Siitä hyvästä Alanille napsahtaa bonuspisteitä.
Pelattavaa Night Springsistä pulppuaa sen verran, että American Nightmare ei ole järvi, se on valtameri!
86
