Teutonimaan Blue Byte heittäytyy eurohenkiseksi ja rustaa tietokoneroolipelin kelttiläisen mytologian pohjalta. Albion ei kuitenkaan ole ihan niin selvä nakki, sillä muinaiset keltit löytyvätkin tulevaisuudesta, ja vielä kaukaiselta planeetalta!
There's life down there, but not as we know it
Tähtienvälisen tutkimusalus Toronton sukkulapilotti Tom Driscollin, pelaajan, on määrä kyyditä tiedeupseeri vastikään löydetyn planeetan pinnalle suorittamaan alustavaa kenttätutkimusta, koska jokin planeetan ilmakehässä estää luotaukset kiertoradalta. Alku vaikuttaa pahaenteiseltä. Tom on nähnyt toistuvasti käsittämättömiä psykedeelisiä unia ja kyyditettävä tiedemieskin ottaa ja kyykkää selittämättömällä tavalla.
Jututettuaan aluksen miehistöä ja kerättyään muutamia reissussa tarpeellisia tarvikkeita Tom päätyy sukkulaan "varatiedemies" Rainer Hofstedtin kanssa, zoomaa planeetan kiertoradalle, aloittaa lähestymisen... ja aivan oikein: menettää radioyhteyden Torontoon ja romuttaa sukkulan pakkolaskussa. Kaikki pimenee.
Järkytys on suuri, kun Tom ja Rainer heräävät pää kipeänä humanoidien hellässä huomassa. Toipilaana paikallista kieltä opiskeleville sankareille selviää pian, että nämä teknologialtaan keskiajan tasolla sinnittelevät alkuasukkaat hallitsevat outoja voimia. Miekkaa ja magiaa, kuinkas muuten? Aavikkomaailmaksi luultu planeetta koostuu lukuisista suurista saarista, joilla asustaa erirotuisia kummajaisia, ja vieläpä ihan oikeita ihmisiäkin _ muinaisia kelttejä.
Tom ja Rainer ovat vakuuttuneita siitä, että Toronto on tällä välin laskeutunut johonkin planeetan kolkkaan. He lähtevät etsintäretkelle selvittäen siinä sivussa paikallisia ongelmia, listien hirviöitä ja keräten hilpeään joukkoonsa sieltä täältä paikallisia hörhöjä. Tom ja Rainer eivät itse asiassa ole mitään huipputaistelijoita, ja taikojat pitää hakea kokonaan muualta porukkaan, johon mahtuu korkeintaan kuusi urhoollista. Tehtävien suorittamisen taustalla ratkotaan pikku hiljaa planeetan ja sen asukkaiden suurta mysteeriä. Siispä ei juonesta sen enempää.
We come in peace _ shoot to kill!
Albion on pelinkulultaan tuikityypillinen tietokoneroolipeli, eikä edes hirveän hyvin teknisesti toteutettu. Ultima-tyylisestä ympäristön ja hahmojen vuorovaikutuksesta on turha puhua, ja ainoastaan tekstinä esitetyt monivalintakeskustelut ovat sisällöltään liikuttavan alkeellisia. Peli sortuu turhan suorasukaisiin ja lapsellisiin kikkoihin juonen edistämiseksi.
Hurjuudestaan tunnetut muinaiset keltitkin morjestavat taivaalta tipahtaneita muukalaisia kuin naapurin reiskaa ja antavat heille auliisti luottamuksellisia tehtäviä. Itse Spooky Mulderkaan tuskin passittaisi ufomiestä nuohoamaan lähitienoota potenssia kohottavan taikakalun perässä, kuten muuan lapsettomuudesta kärsivä kelttipäällikkö. Kaikki ovat niin kilttejä ja kohteliaita, että välistä tekee mieli vetää töpseli seinästä ja hortoilla kartsalle ottamaan turpiinsa, ettei menettäisi kosketusta todellisuuteen.
Isometriset kaupunki- ja ulkoilmaosuudet ovat kohtalaisia, mutta hahmojen kankea animaatio saa hihittämään ja tuo mieleen muutaman vuoden takaiset sharewaret. Kulmiin juuttuu ja ahtaista paikoista pitää mennä pikselintarkkaan täsmälleen suorassa kulmassa. Luolissa ja muissa sopivissa paikoissa siirrytään pelaajan silmin kuvattuun 3D-näkymään, joka vaikuttaa pyörivän esiwolfensteinilaisilla rutiineilla. Graafikot ovat olleet sekä kokemattomia että lahjattomia, sillä näin pahasti puuroutuvaa pikselimössöä ei olekaan vähään aikaan näkynyt.
Albionin vuoropohjainen taistelusysteemi herättää suurta hilpeyttä. Ensisilmäykseltä muutamaan ruutuun jaettu pieni taistelutanner voi tuoda mieleen Krondorin vastaavan, mutta siinä voi lyödä, taikoa, ampua tai liikkua ruudun, pari kerrallaan.
Toisaalta, koska taistelusysteemi on hyvin yksinkertainen, sen rajoittuneisuus ja kankeahko käyttöliittymä eivät häiritse ylenpalttisesti. Se myös toimii tasapainoisesti, kuten lähes kaikki muukin Albionin pelimekaniikassa. Kokemuspistejärjestelmä, aseiden ominaisuudet, kullan käyttö, sapuskan syöminen, lepääminen, kaupoissa asiointi _ kaikki tyypilliset tietokoneroolipelien kompastuskivet toimivat ulkoisesta kulmikkuudestaan huolimatta. Jotain pikku töppäyksiä toki on, kuten liian harvassa lymyilevät kouluttajat, joiden avulla kokemus pitäisi muuttaa taidoiksi.
Koskea saa, muttei katsoa
Vaikka julmetun ankea VGA-grafiikka haittaakin kuopissa kolutessa salaovien, pikku halkeamien ja seiniin upotettujen nappien etsimistä, luolastot ja katakombit ovat suorakulmapökkelöidensä rajoissa yllättävän hyvin suunniteltuja. Ne ovat mielenkiintoisia ja sopivan haastavia, eikä hommaan tule päättömän harhailun makua.
Peli etenee kauniin musiikin tahdissa koko ajan johonkin suuntaan ja jaksaa kiinnostaa helppoheikkimäisistä aasinsilloistaan huolimatta. Varsinaisia puzzleja ei liiemmin ole, mutta eipä missään vaiheessa tarvitse miettiä tumput suorina mitä oikein pitäisi tehdä. Liian helppo Albion ei suinkaan ole, mutta sen parissa voi rentoutua turhautumisen sijasta, ja siinä riittää melkoisesti pelattavaa.
Ainoana vaihtoehtona kahden megan asennus on toki ystävällinen kiintolevylle, mutta tällaisenaan kaikenlaisten pikkujuttujen latailu kiekolta yhtenään käy hermoille. Ei voi kuin ihmetellä grafiikan ja paikoin käyttöliittymän kankeutta, jollaista olisi voinut odottaa viiden vuoden takaiselta peliltä.
Blue Byte on onnistunut yhdistämään kelpo perusroolipelin ja tuntemattoman tutkimisen sen verran vahvasti pelattavaksi ja täyttäväksi paketiksi, ettei silmänruokaa välttämättä tilkkeeksi tarvita. Ilmeisesti budjetti on ollut pikkuruinen, vaan mitäpä tuosta kun sisältö ja yritys on riittävän suurta.
84
