Alias-lisenssillä pröystäilevä Acclaim ei uskalla ottaa riskejä: suositun agenttisarjan faneja kosiskellaan helpolla ja jatkuvasti pelaajaa paapovalla toimintaseikkailulla.

Jennifer Garnerin pinnalle nostanut Alias-tv-sarja on päällisin puolin pelkkää tylyä agenttitoimintaa ja totista draamaa. Ensivaikutelma pettää, sillä pinnan alla kytee huumoria ja sopivasti rytmitettyjä päättömyyksiä. Sarjan koukku on tiukkoihin ja niukkoihin valepukuihin ahtautuva neiti Garner, joka esittää CIA-agentti Sydney Bristowia.

Tapahtumien moottori on Milo Rambaldi, 1400-luvulla elänyt visionääri ja keksijä. Kaikki kynnelle kykenevät tiedustelupalvelut ja värikkäät roistot haluavat osansa Rambaldin uskomattomista kojeista ja suunnitelmista. CIA ja agentti Bristow saavat yleensä haluamansa muutaman poskettoman käänteen kautta. Alias-toimintaseikkailu noudattaa uskollisesti tv-sarjan perusasetelmia.

Sydneyn paperilla monimutkaiset, mutta kentällä putkimaiset operaatiot alkavat kohderakennuksen pihalta tai sisätiloista. Vettyneitä sahajauhoja ei tarvitse kuivattaa, sillä päämajasta raikaava radioliikenne vääntää seuraavan toimenpiteen rautalangasta. Mene tuonne, tule tänne, tiirikoi ovi X ja nappaa esine Y. Kaikki tutut naamat pääsevät ääneen: ohjeita jakavat Dixon, Vaughn, pappa-Bristow ja nörtti-Marshall. Telkkarisarjan ammattinäyttelijät hoitavat löpinän rutiinilla.

Arkaluontoiset keikat hoidetaan teoriassa hiiviskelemällä, mutta käytännössä salavihkaisilta ratkaisuilta viedään pohja vaivattomalla väkivallalla. Wolverinen lailla toipuva ja lipaskaupalla luoteja sietävä Sydnaattori listii viholliset helposti. Paljaiden nyrkkien ja design-lenkkarien ohella vihamielisiä heppuja teilataan sekalaisilla lyömäaseilla ja konepistooleilla. Käsirysyjä höystetään tyylikkäillä kaadoilla ja käsivarsiheitoilla.

Rakennuksia vartioivat ja kulmikkaita partioreittejä noudattavat robottimaiset roistot ovat likinäköisiä ja puolikuuroja. Hämärä nurkka piilottaa Sydneyn ja viereisessä huoneessa saa melskata kuin teinibileissä. Kaverin ruumis kiinnostaa hetken, mutta pomolle ilmoittaminen ja etsinnän järjestäminen ei juolahda kenenkään mieleen. Pari#kolme löperöä vastustajaa eivät ole vakavasti otettavia uhkia Sydneylle, joten varovainen hipsiminen on tarpeetonta.

Kahakoivan Sydneyn komentaminen on puuduttava kokemus, sillä hyökkäysnamiskojen aivoton takominen johtaa lähes aina toivottuun lopputulokseen. Kombojen suuntaa ei voi vaihtaa kesken kaiken ja iskuyhdistelmät halkovat usein ilmaa. Vastustajan taakse livahtaminen palkitaan näppärän animaation siivittämällä rivakalla tyrmäyksellä.

Putkijuoksua

Kiipeily onnistuu vain ennalta määrätyissä ja selkeällä toimintakehotuksella merkatuissa paikoissa. Splinter Cell -tyyppistä etenemisreittien pohdintaa ja akrobatiajippojen kokeilua ei tarvita. Paikoitellen sankaritar pääsee käyttämään tiirikoita, hakkerimodeemia ja Marshallin bondimaisia ihmehärveleitä. Lukkoja rukataan analogitattia pyörittämällä ja tietokoneiden esikoulutason salasanat murretaan peräti neljällä erilaisella kirjaimella.

Dramaattisissa saumoissa kuvaruutu jaetaan Sydneyä ja vihollisia seuraaviin kameroihin. Tiirikointia ja muita aikaa ja tarkkuutta vaativia operaatioita tuetaan usein toisella kuvalla. Systeemi toimii hyvin, mutta kakkosruudun käytännön merkitys jää minimaaliseksi. Jos aika ei riitä, tapetaan kaikki ja johan sujuu.

Alias on teknisesti pätevää jälkeä. Sliipatut tai tarpeen tullen rähjäiset miljööt kuorrutetaan runsailla yksityiskohdilla. Rakennuksien sisätiloissa lojuu riittävästi tunnelmaa luovia huonekaluja, roinaa ja koriste-esineitä. Suurin osa tavaroista on lavasteita, mutta esimerkiksi lapioita ja museon miekkoja voi käyttää aseina. Roistojen valvontakamerat ovat Neuvostoliitossa valmistettuja hurisevia jättiläisiä, joten niiden sijaintia ja asentoa ei tarvitse arvailla. Ihmiset ovat esikuviensa näköisiä ja etenkin kurvikkaaseen Sydneyhin uhrataan kahmalokaupalla polygoneja.

Tallennuspisteitä ripotellaan melkein joka toiseen huoneeseen. Kun poikkeuksellisen hövelit tallennusmahdollisuudet naitetaan super-Sydneyhin ja päämajan ylettömään paapomisen, hommasta katoaa maku ja jännite. Lopun lähestyessä seikkailu saa hieman ryhtiä, sillä vaikeustasoa kiristetään tallennuspaikkoja harventamalla.

Alias tuntuu joka käänteessä sunnuntaipelaajia varten vesitetyltä Splinter Celliltä. Jos Alias ja Jennifer Garner ovat elämän sisältö, Acclaimin seikkailun puutteita voi katsoa läpi sormien.