Miten pitkälle voi pirstaleinen mieli seikkailijan johtaa?
Marraskuu 1863. Viktoriaanisessa Lontoossa syttyy tuhoisa tulipalo, viisitoistavuotias Alice Liddell menettää vanhempansa ja isosiskonsa. Vaikka Alice jää eloon, eloonjäämisestä on vaikea iloita, sillä hän on pahoin palanut ja orpo.
Järkyttynyt Alice toimitetaan hoitoon, sillä Ihme-Liisalla on mieli maassa. Vuosien mielisairaalajakson ja terapian avulla Alicea yritetään saada tolpilleen, mutta tytön on vaikea ymmärtää tapahtunutta. Hänellä on vain hataria muistikuvia hänen maailmansa muuttaneesta yöstä, ja hän syyttää tapahtuneesta itseään.
Alice haluaa selvittää, onko hän oikeasti syyllinen tulipaloon ja perheensä kuolemaan, kuten hänen halutaan uskovan.
Mulla on mukana kuvat
Vuonna 2000 julkaistu American McGee’s Alice (Pelit 1/2001, 90 p) esitteli pelimaailmalle Alice Liddellin. Kaukana oli se Lewis Carrollin kirjoista tuttu Ihmemaan Liisa, joka uteliaana pikkutyttönä hyppelehti värikkäässä maailmassa ja tutustui hulluihin hahmoihin. Tilalle oli tullut pahoin järkkynyt ja osin uhmakaskin teini-ikäinen, joka pakeni todellisuutta siihen ainoaan paikkaan, jossa oli aina lapsena ollut turvallista ja kiehtovaa: Ihmemaahan.
Ihmemaa oli sekaisin kuin Alicen mieli, sen hahmot olivat häiriintyneitä ja koko maailma oli vinksallaan. Herttakuningas ja -kuningatar orjuuttivat kansaa, ja ihmemaalaisilla oli paha olla. Alicen oli korjattava Ihmemaa entiselleen, sillä hän oli syyllinen sen kaaokseen ja vain siten hän voisi saada selvyyden oman menneisyytensä mysteereistä. Peli säväytti kauniilla, mutta vääristyneellä maailmallaan.
Kymmenkunta vuotta myöhemmin Alice: Madness Returns jatkaa edeltäjänsä linjalla, mutta nyt teini-Alicesta on kasvanut kolmattakymmentä käyvä tummanpuhuva gootti, joka ei ole vieläkään saanut selvyyttä vuosikymmenen takaisiin tapahtumiin.
Peli alkaa lontoolaisesta orpokodista, jossa Alice on asunut päästyään mielisairaalasta pois. Psykiatrin mielestä Alicen pitäisi unohtaa menneisyys, mutta Alice on toista mieltä. Hänellä on vain hataria muistikuvia, mutta hän haluaa muistaa, mitä kohtalokkaana iltana tapahtui. Hallusinoiva Alice syöksyy alleen muodostuneesta halkeamasta takaisin Ihmemaahan.
Matka Ihmemaassa etenee kohtuullisen vapaasti. Alice loikkii, liitää, leijuu, pomppii, pienenee ja suurenee, tutkii paikkoja, ratkoo tehtäviä ja keräilee. Mikään ei ole muuttunut edellisen vierailun jälkeen, paitsi se, että kaikki on entistä pahemmin vinoutunutta. Alicen pirstaloitunut mieli on vääristänyt ennen niin ystävälliset hahmot pelottaviksi. Herttakuningatar alistaa väkeä, mutta tarkoitusperät ovat hämärät. Hatuntekijä on on edelleen seko ja Irvikissa jatkaa mystisellä runolinjallaan ylistäen PC-pelaamisen ihanuutta.
Alice: Madness Returns on täynnä verta, vaan ei suolenpätkiä. Silmämunat ja päät pyörivät pitkin lattiaa, kulman takana saattaa väijyä ties minkälainen monsteri valmiina ottamaan mittaa. Ihmemaan pahuus heijastuu kaikkialla. Kakkos-Alice tarjoaa aseita, joiden väitetään olevan edeltäjiään tehokkaampia, ja uusia vaatteita, mutta asut ovat vain silmäkarkkia. Kieltämättä Alicen tyttömäiset goottimekot saavat silti suupielet ylöspäin.
Kaikki kulkee mun matkassa
On sitten kyseessä verovapaa pullojen keräily, hampaiden haaliminen tai muistopalasten kokoaminen, Alice ei pääse eteenpäin ilman taistelua. Tie helvettiin on kivinen ja reunustettu monilla vihollisilla.
Alicella on mukanaan pieni, mutta monipuolinen asearsenaali. Ensimmäinen Alice syöpyi mieleeni juuri sen taistelujen ja mielikuvituksellisten aseiden takia, eikä kakkonenkaan petä. Lähitaistelussa Alice sivaltaa tarkasti veitsellä ja moukaroi keppihevosella menemään. Kauempana olevat viholliset päihitetään, ei suolaamalla vaan pippuroimalla ne. Alicen tyttömäisesti kuvioitu jättikokoinen pippurimylly laulaa ra-ta-ta-taa kuin konekivääri konsanaan. Jos Alice olisi poika, Freudilla olisi sananen pippurimyllyn koosta. Vihulaumaa vastaan Alicella on teepannu, joka tekee tuhoa nokasta sylkevällä nestepläjäyksellä. Freud hiljaa!
Keittiökamat käyvät kuumana, kun vastaan vyöryy öljyöttiäisiä, järjettömiä pyörillä liikkuvia kanuunarakennelmia, punasilmäisiä ja viheltäviä teepannuja, samuraihyttysiä ja karibianpiraattimaisesti kuoleman eteiseen jääneitä merimiehiä, jotka kaikki antavat tasan kaksi vaihtoehtoa: tapa tai tule tapetuksi.
Matkalla kerätyillä hampailla hankitaan tehokkaampia aseita, joilla lähtee ravuilta sakset ja teepannulta punainen silmämuna. Kun heitin rapua pommilla, se sätki jaloilla kohti taivasta uhmaikäistäkin pontevammin. Vielä hauskempaa on sateenvarjolla ohjata posliinipäämonsterin ampuma jysärin takaisin – padam ja hah, siitäs sai! Sitten lopulta, sillä aluksi unohdin koko sateenvarjon käytön ja hakkasin päätäni seinään. Yritin ampua, sivaltaa, pomppia ja pienentyä, mutta mikään ei auttanut. Vastustajan murtamiseen tarvittiin sen oma ammus, sitten örrimörrin suojaus murtuu ja alkaa varsinaisten posliinipäiden tulitus.
Jos taistelu eri muodoissaan ei riitä tyydyttämään omaa Synkkää Matkustajaa, entäpä Herttakuningattaren sotilaiden liiskaaminen? Alice haukkaa palan anorektikon painajaista ja muuttuu suureksi, tömistää ja talloo pieniä sotilaita, jotka ovat kuin muurahaisarmeija Alicen kimpussa. Alice tanssii vimmaisesti rivitanssia, herttasotilaista ei jää jäljelle edes hampaita. Mutta siinä vaiheessa, kun astutaan sisään verenpunaiseen sydämeen, joka verisuonineen sykkii ympärillä, ja mennään vain syvemmälle ja on ammuttava niitä sykkiviä sydämiä… hrr, puistattavaa. Alice, sinä pieni sydäntensärkijä.
Alicellakin on rajansa, hän on hyvin haavoittuvainen. Alicen ottaessa osumaa ruutu alkaa säröillä. Lopun ollessa lähellä Alice saa hysteerisen kohtauksen ja hyökkää vastustajan kimppuun, yrittäen tehdä niin paljon tuhoa kuin viimeisillä voimillaan pystyy. Mieli hajoaa, kuva hajoaa, lopulta fyysinen Alicekin hajoaa. Ellei voita taistelua.
Taistelujen välillä Alice kerää palasia menneisyydestään. Muistot esitetään pitempänä kokonaisuutena, joka selkeyttää kuvaa tulipaloillan tapahtumista. Alice muistaa myös mielisairaalahoitoaikaansa, joka pakkopaitoineen, kallonporauksineen ja iilimatohoitoineen sai minussa aikaan väristyksiä.
Mä oon kujia kulkenut
Jo ensimmäisen Alicen maailma keräsi paljon kehuja, eikä seuraaja jää paljoa jälkeen. Värit ovat ajoittain tyrmäävän kauniita, vinksahtaneen Ihmemaan ratkaisut saavat häh?-ilmeen naamalle, ja musiikkia jäin kuuntelemaan sen itsensä takia. Madness Returnsissa on ilahduttavan paljon erilaisia maailmoja, ja tavat, joilla tunnelma ja ulkoasu on luotu, saavat tällaisen vähemmän pelaavan vain tuijottelemaan ja hämmästelemään. Alice seikkailee milloin jäämaailmassa, milloin veden alla, pilvien päällä, itämaisessa maailmassa ja kellotehtaassa. Joutuupa hän myös nukketaloon, jossa huoneet vaihtavat paikkaa kuin Cubessa, ja vastassa on hirvittäviä, neuloilla kasaan kursittuja Hellraiser-nukkeja.
Paikkoja pitää ja kannattaa tutkia, sillä esiin voi tulla salaisia tasoja tai piilotettuja avaimenkoloja, joista löytyy aina jotain kerättävää. Piilot tulevat näkyviin, kun Alice on pienentyneenä. Silloin seinillä ja maassa näkyy myös hullujen lasten tekemiä liitupiirustuksia, jotka hoitavat vinkkien virkaa. Silti on syytä olla varuillaan, ettei mene liian kauas, jos jokin paikka on vielä tutkimatta. Voi nimittäin olla, että reitti sulkeutuu eikä takaisin enää pääse. Sinne jäivät salaiset avaimenreiät, tutkimattomat piilotasot ja noutajaa odottavat muistonmuruset. Argh ja auts, Alicen mieli ei voi täysin korjautua eikä muisti palautua, kun takaisin ei enää pääse katsomaan, mitä sen yhden kulman takana olikaan! Keräilijäsieluni näkee punaista.
Taistelut ovat epätasaisia, joistain selviää vasemmalla kädellä, joihinkin voi jäädä asemasotaan päiväkausiksi. Ne turhauttavat, niistä on tullut suorituksia. Lisäksi mukana on aivan ihmeellisiä pikkupelejä, kuten laulun soittamista nuottien perässä, palikoiden etsimistä, liukumäen laskemista, liukuvia puzzleja ja ansojen väistelyä temppuradalla. Typerät minipelit eivät vain sovi K18-peliin.
Vaikka peli tallentaa automaattisesti kohtuullisen säännöllisesti, kädettömänä pelaajana olisin kaivannut myös vapaata tallennusta. Kun mokaa, putoaa tyhjyyteen, perhoset lentelevät ja palaa edelliseen tallennukseen, joka saattaa olla matkan päässä takanapäin. Tai, yllätys, pääseekin eteenpäin sinne minne ei hetkeä aiemmin yrittämällä päässyt. Kas, peli hoitaa etenemisen puolestani.
Vaikka muistan ensimmäistä Alicea lämmöllä, olen nyt pettynyt. Madness Returns on tasoloikintaan, keräilyyn ja silmittömään tappeluun luottava seikkailu, joka määrää liikaa liikkumissuunnan, vaikka ympärillä olisi paljonkin tutkailtavaa. Sain liikaa turhautumista, odotin pysäyttävää, hauskaa, ehkä enemmän sitä samaa, joka vuosituhannen alussa päräytti minua kuin Michael Rathin valmistama trumpetti.
Madness Returns ei ole huono, mutta taidan silti palata menneisyyden Ihmemaahan ja asentaa sen alkuperäisen Alicen. Sen kun saa nyt kakkosen kylkiäisenä.
78
