Muinainen Alien Trilogy oli yksi PlayStationin ensimmäisiä 3D-räiskintöjä ja sellaiseksi varsin hyvä. Pelin henkisessä jatko-osassa Alien Resurrectionissa elokuvista tutut verenhimoiset saalistajat vipeltävät ruudulla entistä ehompina, mutta tällä kertaa vaarallisin vihollinen vaanii ohjaimen sisällä.
Valtava tutkimusalus USM Auriga lipuu hiljaa avaruuden halki. Upseeri Ellen Ripley, joka kaksisataa vuotta aiemmin uhrasi henkensä ihmiskunnan puolesta huomauttuaan sisällään kasvavan hirviömäisen olion, on tieteen nimissä kloonattu eloon ja vangittu aluksen uumeniin. Ripleyn lisäksi tiedemiehet herättivät henkiin myös tämän sisällä uinuneen sikiön ja kasvattivat sen täysikasvuiseksi olioksi. Mutta jokin meni pahasti vikaan.
Nyt USM Aurigan synkät käytäväsokkelot kuhisevat toinen toistaan nopeampia ja verenhimoisempia alieneita, ja Ripleyn on raivattava tiensä pakoalukselle ja tuhottava kaikki eteentuleva. Alieneiden lisäksi hänellä on vastassaan alusta kansoittavat sotilasjoukot ja apuna ainoastaan aseensa sekä muutama kohtalontoveri ihmiskoekaniineja tutkimusalukselle tuoneesta salakuljettajajoukkiosta. Painajaismainen pakomatka on valmis alkamaan.
Kotona kaikki kuulevat huutosi
Peruskaavaltaan Alien Resurrection on puhdasverinen pelihahmon silmin tiirailtu 3D-räiskintä. Pelaaja ohjaa Ripleya ja vuorollaan kolmea muuta alukselta pakenijaa pitkin sokkeloisia käytäviä ja ampuu kaiken eteentulevan. Sinne tänne ripoteltuja aseita, panoksia, ensiapulaukkuja ja avainkortteja keräillään ja vipuja väännellään, jotta matkanteko jatkuisi. Juoni, joka perustuu löyhästi samannimiseen elokuvaan, kulkee eteenpäin ennaltamäärättyä reittiä lyhyitä välidemoja pitkin.
Aivan silmitöntä räiskintää Quaken malliin ei kuitenkaan ole luvassa. Ehdoton pääpaino Alien Resurrectionissa on sen piinaavan ahdistavassa tunnelmassa, minkä rakentamisessa onkin onnistuttu hyvin. Hirviöitä ei hyppää eteen jatkuvalla syötöllä, vaan suurin osa peliajasta kuluu sydän kurkussa seuraavaa hyökkäystä odotellessa, aivan kuten jännityspelissä pitääkin.
Käytävät ovat synkkiä ja hämäriä, täynnä vilkkuvia varoitusvaloja ja pahaenteisiä taisteluiden jälkiä. Vaikka grafiikka ei yksityiskohtaisuudellaan ylisanoihin kannustakaan, näyttävät tunnelmalliset ympäristöt siltä miltä pitää, eikä ruudunpäivityskään takkua kuin todella tiukissa paikoissa.
Suoraan elokuvista poimittu äänimaailma on suorastaan loistava. Aluksen jatkuva humina luo autenttista ilmapiiriä, koneet jyrisevät ja paukkuvat, vesipisarat putoilevat ja kaukaiset tuskanhuudot ja muut epämääräiset äänet saavat väreet kulkemaan selkäpiissä.
Parhaimmillaan tunnelma yltyy todella piinaavaksi. Kun pimeässä käytävässä liikeilmaisimen kiihtyvä piipitys kertoo, että jokin lähestyy varjoista nopeasti, ja samalla katon läpi syöksyy ryminän saattelemana kimppuun salamannopea olio, kiihtyy pulssi väkisinkin. Hirvitykset tosin hyökkäävät aina samoissa kohdin, joten ne säikäyttävät vain kerran.
Erilaisia alieneita, jotka kaikki ovat tappavan nopeita, on kuutta lajia naamalle hyppäävistä hedelmöittäjäotuksista täysikasvuisiin sotilasolioihin. Lattian lisäksi ne pystyvät liikkumaan myös seiniä ja kattoja pitkin ja voivat hyökätä myös ovien tai ilmastointiputkien läpi, joten jatkuva varuillaanolo on tarpeen. Ihmisviholliset ovat huomattavasti helpompia maalitauluja ja ne tyytyvät yleensä vain ampumaan paikallaan kyykyssä tai seisten.
Matkan varrella mukaan tarttuvia asetyyppejä on yhdeksän. Siinä missä tehottomalla peruspistoolilla saa vihollisiin tyhjentää puoli lipasta ennen kuin mitään tapahtuu, tekee vahvempi kalusto, kuten raketinheitin tai pulssikivääri, selvää jälkeä laakista. Panoksia pyssyköihin tosin jaetaan sen verran säästeliäästi, ettei holtittomaan räiskintään ole varaa millään aseella, mikä onkin tunnelman kannalta elintärkeää.
Kontrollihirviön ylösnousemus
Pelkkä tiheä tunnelma ei kuitenkaan yksin riitä. Tarvitaan myös jämäkkä pelattavuus ja sujuvat kontrollit.
Teoriassa kontrollisysteemissä ei ole mitään vikaa. Vasen tatti liikuttaa hahmoa eteen, taakse ja sivuille, kun oikealla tatilla käännellään katsetta ja kulkusuuntaa. Lopuilla napeilla ammutaan, vaihdetaan asetta, käytetään tavaraa, kyykistytään ja niin edelleen. Systeemi vaatii opettelua, mutta toimii moitteettomasti niin kauan kuin ruudulla ei ole pelihahmon lisäksi muuta elävää.
Ongelmat alkavat heti, kun eteen hyppää vihollinen. Kun ruudun keskellä jököttävä tähtäin olisi nopeasti ja tarkasti saatava liikkuvan kohteen päälle, paljastuu analogisten tattien auttamaton kömpelyys ja epätarkkuus ja pelaaminen menee sähläämiseksi. Hitaasti ja kömpelösti liikkuvaa tähtäintä kun ei millään meinaa saada halutun polygonin päälle, vaan se nytkähtelee yleensä juuri ratkaisevasti vihollisesta ohi.
Vaikka sinnikkäällä harjoittelulla tähtäimen saakin joten kuten hallintaan, tattien epätarkkuus ei muutu miksikään ja kohteeseen lukittuvaa tähtäintoimintoa jää katkerana kaipaamaan. Onneksi peli tukee hiirtä, jonka kanssa pelattaessa kontrolliongelmat helpottuvat jonkin verran. Jos siis sattuu moisen harvinaisuuden omistamaan, voi arvosanaan lisätä kourallisen pisteitä lisää. Pelkällä digitaalisella padilla pelaaminen on käytännössä mahdotonta.
Osittain juuri kontrolleista johtuen peli on turhauttavan vaikea ja Game Over -ruutua saa tuijotella reilusti enemmän kuin on tarpeen. Ongelman moninkertaistaa ärsyttävän harvaan sijoitellut tallennuspisteet, joiden ansiosta pelaaminen on varsinkin vaikeammissa kentissä todella puuduttavaa ongelmakohtien uudelleenkahlausta.
Ei Alien Resurrection puutteineenkaan aivan kelvoton ole, mutta vaatii kohtuuttoman paljon kärsivällisyyttä ja harjoittelua, jotta peli-ilon saa kaivettua esiin kontrollikynnyksen alta. Jos siis virtuoosimaista sorminäppäryyttä, raudanlujaa kärsivällisyyttä ja sammumatonta Alien-innostusta löytyy, voi peli kolahtaakin. Meidän muiden 3D-räiskijöiden kannattaa suosiolla kääntyä Quake 2:n tai Medal of Honoreiden puoleen.
69
