Edward Carnby, Infogramesin yksin pimeässä seikkaileva salapoliisi, on selviytynyt hengissä Cthulhu-mytologisesta kummitustalosta ja voodoo-merirosvoista. Vielä viimeisen kerran vektoriveikkonen ottaa yhteen Pahan kanssa, tällä kertaa Villissä lännessä. Tiedossa on intiaanishamanismia ja jo kerran tapettuja lehmipoikia.
Vuosi 1925, Los Angeles. Derceton kartanon painajaiset olivat ensimmäisen Alone in the Darkin kauniimmalle sankarille, antiikkikauppias Emily Hartwoodille liikaa ja vanhat tavarat tuovat nykyisin mieleen vain pahoja muistoja. Uutta työtä löytyi Hollywoodista, ja edessä on keikka Slaughter Gulchiin westerniä filmaamaan. Mutta vanhalla kaivoskaupungilla on historiansa...
Kun maanjäristys häiritsee aavekaupungin alla olevaa navajo-intiaanien hautausmaata, kuolleet heräävät ja janoavat lopullista hyvitystä pyhää maata häpäisseiltä valkonaamoilta. Filmiryhmä katoaa. Myöhemmin alueella havaitaan raivotautinen hevonen, jonka satulaan on raavittu Emilyn käsialalla "Soittakaa Carnbylle". Yksityisetsivä Edward Carnby lähtee viimeiseen tehtäväänsä.
Vain muutaman vihjeen tähden
Saavuttuaan kuvauspaikalle Carnby huomaa, ettei aavekaupunki olekaan autio. Kalpeat ja huonosti syöneen näköiset kalmot ottavat vieraan vastaan räjäyttämällä ainoan kaupunkiin vievän sillan Carnbyn alta. Paluuta ei ole.
Alone 3 alkaa traditionaalisesti: pelaajalla ei ole juuri mitään käsitystä mitä pitäisi tehdä, minne mennä tai mistä koko hommassa yleensä on kysymys. Vihjeitä jaellaan niukasti ja nekin vähät erittäin kryptisesti filminpätkinä, päiväkirjoina, kartan palasina ja vanhoina legendoina. Kaupungit kadut ovat täynnä kuolemattomia lehmipoikia, eikä missään voi kulkea rauhassa. Suojaisammat reitit löytyvätkin maan alta.
Slaughter Gulchiin on onnistuttu keräämään iso nippu Villin lännen myyttejä: saluuna, sheriffi, kultakaivos, intiaaneja, sikamainen maanomistaja ja iso liuta eläviä kuolleita pistoolisankareita. Suoraan CD-levyltä soitettavan korvia hivelevän modernisoidun lännenmusiikin kanssa maustettuna tunnelma on heti alusta ahdistavan ihana.
Armoton (pelisysteemi)
Moni pettyi AITD-jatkumon toisen osan loputtomiin taisteluihin ja niin kauhun kuin aivotoiminnankin puutteeseen. Infogrames otti moitteista vaarin ja on palannut takaisin ensimmäisen osan tunnelmiin.
Taistelua on nyt huomattavasti vähemmän ja sitäkin on helpotettu antamalla pelaajalle säädettävät vaikeusasteet toimintaosuuksiin. Taistelu sinänsä on edelleen välillä raivostuttavaa, sillä hidas ja millintarkka ohjaus ei ole muuttunut miksikään.
Aseet ovat tietysti ajan hengen mukaisia. Tähän mennessä on löytynyt hakku, revolveri, haulikko, Winchester ja hulppea Gatling-kuularuisku. Vastustajat ovat olleet kirjava joukko lännensankareita ja erilaisia mutaatioita.
Pelisysteemiinkin on tullut pari uudistusta. Edelleen ohjaus on vain näppikseltä samoine taistele-, etsi-, työnnä- ja käytä tavaraa -komentoineen, ja sopivissa kohdissa valikoima kasvaa myös hyppimiskomennolla. Kartta on jatkuvasti käytössä, tosin hyvin karkeana enkä löytänyt sille mitään muuta järkevää käyttöä kuin lähinnä sen, että missäs päin kaupunkia sitä ollaankaan. Sokkeloista pitää edelleen selvitä ilman kartan apua.
Taistelun väheneminen on korvattu isommalla määrällä puzzleja, ykkösosan ahtaalla tunnelmalla terästettynä. Suurin osa pulmista liittyy tavaroiden oikeaan käyttämiseen ja hämärien vihjeiden ymmärtämiseen. Lopputulos on ensimmäisen Alonen tapaan hyvässä tasapainossa: välillä mietitään ja välillä mäiskitään. Kauhutunnelmia Alone 3 ei pahemmin herätä, tosin jo pelityylin tuttuuskin voi lieventää efektiä.
Vaikeusaste on vähintään samaa luokkaa, jollei vaikeampikin kuin kahdessa edellisessä osassa. Nolona tunnustan olevani vasta noin puolessa välissä peliä. Huhujen ja pressitiedotteen mukaan lähellä loppua peli muuttuu Doomin tyyliseksi, sankarin silmin kuvatuksi. Tätä en ole vielä pystynyt varmistamaan todeksi, mutta kuulostaa mielenkiintoiselta, jos grafiikkasysteemi on sama kuin muualla pelissä.
Ainakaan pelin ote ei ole vielä herpaantunut. Vaikeitakin paikkoja tulee jurnutettua niin kauan, että vaikka vahingossa selvittää ongelmat, jotta mielenkiintoinen tarina pääsee etenemään. Sarjan edellisessä osassa turhautuminen voitti ja mielenkiinto hupeni ennen pelin selvittämistä.
Hyvää, pahaa ja rumaa
Ranskalaisten pelien tavaramerkki on aina ollut erittäin tyylikäs kuvan, animaation, värien ja äänen yhdistely. Edellisistä osista tutut dramaattiset kamerakulmat sekä lähikuvien ja suurten maisemien vaihtelu ovat tallella, ja jälki on vielä vähän parantunut. Animaatio on vivahteikkaampaa ja vektorigraafiset hahmot sulautuvat maalattuihin taustoihin entistä paremmin. Kuvallinen ilakointi on Alone-sarjassa iso osa pelin hohtoa ja pitää tiukoissakin paikoissa nenän kiinni ruudussa. Eikä Alone 3:ssa pelkästään ihmisen hahmossa tarvitse liikkua: päästyään väleihin intiaanien kanssa voi poppamies palauttaa Carnbyn kuolleista, muttei enää inhimillisessä muodossa.
Äänikorttituki rajoittuu vanhanaikaisesti yleisimpään standardiin, mutta sillä ei ole väliä, koska ääniefektejä lukuunottamatta kaikki muu tulee erittäin korkealaatuisesti suoraan CD:ltä. Puheenmolotuksessa jotkut näyttelijöiden ylilyönnit ärsyttävät, mutta höpötyksestä saa harvinaisen hyvin selvää. Musiikki on sitä luokkaa, että harvalla MIDI-kortilla saisi parempaa jälkeä. Vanhaa Villin lännen musiikkia on sekotettu uusiin originaaleihin sävelmiin ja jälki suorastaan hellii korvia. Jälleen poikkeuksellisen tyylikästä ja nappiin pelin tunnelmaan sopivaa jälkeä.
Jotkut aikaisempien osien hölmöilyt, kuten turhan pikkutarkka ohjaus, hankala tavararumba ja välillä oudot puzzlet rasittavat edelleen. Heti pelin alussa esimerkiksi on osaksi sortunut portaikko, josta ei pääse läpi, eikä sitä voi korjata vaikka alue on levällään laudankappaletta ja muuta sopivaa tarvekalua. Tällainen rasittaa. Kun järki sanoo, että näin tästä pitää selvitä, niin asia onnistuukin vain yhdellä pelin hyväksymällä ja usein epäloogisella tavalla. Tällaisina hetkinä taas muistaa ohjaavansa vektorikasaa ruudulla, ja istuvansa kotona enkä suinkaan aavekaupungissa seikkailemassa.
En suoraan sanoen odottanut tältä kolmannelta osalta juuri mitään ja peli muutenkin ilmestyi kuin varkain, mutta yksi omaperäisimmistä pelisarjoista viedään kunnialla päätökseen. Ainakin minulle sarjan ehkä tärkein hyve on se, ettei jenkkityyliin taluteta kädestä ja tyrkätä eteen itsestäänselviä ratkaisuja. Mystinen epämääräisyys on tallella niin hyvässä ja pahassa. Vaikka Alone-sarja tähän päättyykin, voi vain toivoa että jatkossa Infogrames tekee jotain samanlaista.
91
