Oletko kansainvälinen playboy vai liikaa kakkosnelistänyt Bauer-fani? Siinä on vain yksi valinnoista, joita joudut Alpha Protocolissa tekemään.
Entisten Black Isle -veteraanien kansoittama Obsidian Entertainment on pitkään soittanut toista roolipeliviulua. Listalla on Bioware-hittien kakkososia, syksymmällä on luvassa Fallout 3:n itsenäinen jatko New Vegas. Alpha Protocol on talon ensimmäinen kokonaan itse alusta lähtien ideoima peli, joten paineet todellisten taitojen näyttämiseen ovat kovat.
Alpha Protocol on harvinaisuus, nykypäivään sijoittuva roolipeli, jonka sankari Michael Thorton on kansainvälinen superagentti. Ympärillä pyörivät tapahtumat ja henkilöt ovatkin jotain ihan muuta kuin arkipäivää.
Timantit ovat ikuisia
Alpha Protocol ammentaa inspiraationsa modernista vakoojamytologiasta, jossa sankareiden nimet epäilyttävästi alkavat aina kirjaimilla J ja B. Oli kyseessä sitten James Bond, Jason Bourne tai Jack Bauer, käsikirjoittajat ovat lähdemateriaalinsa opiskelleet. Kaikesta kaiken tietävät, mutta kaikkien muiden tutkan alla liikkuvat lukemattomat hassunnimiset salaseurat lainataan Bondilta, ärhäkkä toiminta Bournelta ja ylivaikeaksi väännetty änkyrä salaliittoteoriajuoni Bauerilta. Kukaan ei sentään räjäyttele ydinvoimaloita kaukosäätimellä.
Vaikkei kakkosnelosta arvostaisikaan, toimii Alpha omalla postmodernilla tavallaan. Esikuville nyökkäillään sopivasti ja kokonaisuus tasapainottelee onnistuneesti naurettavuuden ja itseriittoisen vakavuuden välillä. Mitään huikeaa draamaa juonelta on turha odottaa, mutta eivät agenttikertomukset yleensä sellaisia olekaan. Sen sijaan agenttitarinat ovat poikamaisia seikkailuja, eräänlaisia aikuisille kirjoitettuja lastenkirjoja. Tällaista taustaa vasten Alpha Protocol istuu genreensä hyvin.
Hullujen tapahtuminen ja elämää suurempien sivuhahmojen ristitulessa ainoat isommat valituksen aiheet ovat sankari itse ja juonen irrallinen esitystapa. Vaikka Thortonin ulkomuotoa voi muokata jonkin verran, on sankari silti turhan geneerinen perusjamppa. Tosimaailmassa moinen olisi vakoojalle vain hyvästä, agenttifantasiassa todellakaan ei. Peli- tai elokuvasankarista pitää jäädä jotain muutakin mieleen kuin että ”se oli sellainen tavallisen näköinen ja kuuloinen tyyppi”.
Esitystapa tökkii hiukan, koska osuuksia ei sidota toisiinsa riittävillä välinäytöksillä. Televisiolle tai kännykälle puhuminen on kyllä agenttijutuille perinteistä tekniikkahifistelyä, mutta se ei tunnu tarpeeksi elokuvamaiselta. Onneksi leffamaisuutta ei ole sentään kokonaan hylätty, mutta liian usein peli tuntuu vain irrallisten tehtävien kokoelmalta.
Elä ja anna toisten kuolla
Valinnanvapaus ja muihin hahmoihin vaikuttaminen on aina ollut tärkeää Obsidianin peleissä. Niinpä ei ole yllätys, että myös Alphan isoin oma juttu on valintojen tekeminen. Thorton törmää tarinan edetessä lukuisiin ihmisiin ja järjestöihin, joiden kanssa joko tullaan toimeen tai lyödään sukset ristiin.
Jokaisella lemmikkikoirallakin on erikseen laskettavat vaikutuspisteet, jotka määrittelevät hahmon mielipiteen sankarista. Ratkaisu on tuttu Obsidianin edellisistä peleistä ja toimii sinänsä hyvin, mutta muutosten näyttäminen ruudulla niiden tapahtuessa tuntuu liioitellulta. Ratkaisuun on luultavasti päädytty sen takia, että hahmot ovat melko puunaamaisia, joten reaktiot eivät näy vastapuolen kasvoilta. Animointia parantamalla olisi siis voitettu kaksinkertaisesti: keskustelut näyttäisivät paremmilta, eikä suhdemuutoksia tarvitsisi näyttää ruudulla numeroina.
Valintoja on paljon ja ne vaikuttavat pelin kulkuun mukavasti. Esimerkiksi olemalla hyvää pataa jonkun organisaation kanssa saattaa näiltä saada tukea myöhemmissä tehtävissä. Joskus päätökset ovat kovempia: Thorton voi joutua valitsemaan ystävän hengen ja terroristien asettaman pommin välillä. Kuollutta kaveria ei tietenkään enää näy loppupelissä, elävänä tällä saattaa olla tulevissa tapahtumissa suurikin rooli.
Keskustelut on toteutettu vahvasti Mass Effectiä muistuttavalla systeemillä, jossa suorien sanomisien sijasta valitaan Thortonin tunnereaktio. Perusidea on esikuvan tavoin toimiva ja sankarilla on oma ääni, mikä on tunnelman kannalta aina hyvä asia. Systeemissä on kuitenkin yksi oma juju: vaihtoehdon päättämiseen on vain rajattu aika, minkä jälkeen valittu reaktio lukkiutuu ja keskustelu jatkuu eteenpäin. Homma on ajatustasolla toimiva, mutta käytännössä se vain ärsyttää. Annettu aika voi olla niin lyhyt, ettei vaihtoehtoja ehdi kunnolla lukea saatikka tehdä perusteltua päätöstä. Pahimpia ovat kesken kaiken silmille hyppäävät dialogit, joiden alkamista ei ehdi edes tajuta kun aika on jo loppu. Hoppuilu ei vain toimi.
Dialogiosuuksia on myös turhan vähän, keskustelu ja toiminnan suhta painottuu vahvasti jälkimmäiseen. Pieni jutustelun lisääminen tekisi ihmeitä pelin tunnelmalle. Virkistävästi mukana on joitain vain keskustelulla ratkaistavia tehtäviä, mutta yleensä tarvitaan jotain kättä pidempää.
Lupa tappaa
Agenttien maailma on täynnä terroristeja ja omaa etuaan ajavia organisaatioita, joten välienselvittely on väistämätöntä. Mass Effectiä lainaillaan vahvasti myös tässä osuudessa, sillä toiminta on hahmon olan yli kuvattua räiskintää. Paukuttelu toimii perushyvin, oikeana ratkaisuna hahmon taidot eivät suoraan vaikuta osumistarkkuuteen ainakaan häiritsevän paljon. Sopivia kykyjä päivittämällä aseisiin saa pientä lisäkivaa, kuten ajan pysäyttävän bullet timen tai automaattisen kohteeseen lukituksen. Kyvyt ovat asetyyppikohtaisia, mikä mukavasti erottaa eri tuliluikut toisistaan.
Suora toiminta ei ole pakollista, sillä hahmosta voi kehittää hiljaisen hiippailijan. Tällöin kenttätyö muistuttaa enemmän alkuperäisiä Splinter Cellejä, joissa sankari tainnuttaa vartijoita ja hakkeroi turvajärjestelmiä. Syvällistä hiipiminen ei ole, valolla ja varjolla ei esimerkiksi ole näkyvyyden kanssa mitään merkitystä eikä tuikkuja voi ampua rikki. Kun lähitaisteluun panostaa, korkeamman tason liikkeet ovat tyylikkäitä Jason Bourne -lopetuksia.
Vakooja ei olisi vakooja ilman leikkikaluja. Thortonilla ei ole rakettikyniä tai laserkelloa, mutta erilaisilla räjähteillä voi viritellä ansoja ja purkaa lukkoja. Tavalliset käsikranaatit ovat heitettynä turhan tehottomia, mutta seiniin asennettuina ne puhdistavat lähietäisyyden mukavasti.
Kenttätyö on valitusta tyylistä riippumatta muuten viihdyttävää, mutta lukkojen tiirikointi ja tietokoneiden hakkerointi on vedetty överiksi. Ne hoidetaan kolmella erilaisella pikkupelillä, jotka perusidealtaan ovat toimivia, mutta pelin edetessä vaikeustaso nousee aivan naurettavaksi. Aikaa on yksinkertaisesti niin vähän, että vain Sademies pystyy ratkomaan ongelmat ajoissa. Epäonnistunutta hakkerointia voi yrittää uudestaan, mutta moka käynnistää aina yleishälytyksen paikasta riippumatta. On jokseenkin dorkaa, että afganistanilaisen mutakuopan mekaaninen lukkokin on muka kytketty koko paikan kattavaan elektroniseen hälytysjärjestelmään. Kun tähän yhdistää roolipeliin sopimattoman, vain määrätyissä paikoissa tapahtuvan tallennuksen, on hiljainen soluttautuminen joskus todella äänekästä touhua, siis ruudun tällä puolella.
Maailma ei riitä
Obsidianilla on opittavaa Unreal-moottorin käytössä, sillä Alpha on teknisesti kankea. Ruudunpäivitys pysyy hyvänä, mutta kuva repeilee välillä häiritsevästi, ja graafisesti peli on ruma. Välillä se näyttää enemmän ensimmäisen Xboxin peliltä kuin nykyaikaisen HD-ajan lapselta. Karuus ei tuhoa peliä, mutta kun lähin vertailukohta on ykkösestä teknisesti hurjasti kirinyt Mass Effect 2, Alpha näyttää auttamattomasti muinaisjäänteeltä. Kultasilmien kannattaa siis laskea odotukset alas.
Alpha Protocol tuo monella tavalla mieleen edesmenneen Troikan roolipelit. Ideat ovat hyviä, mutta toteutuspuolella on jatkuvasti pieniä vaikeuksia. Graafisen karuuden yli hyppääminen on helppoa, mutta suurimmaksi ongelmaksi nousee jatkuva kiire: Thorton joutuu hoppuilemaan sekä keskusteluissa että kentällä.
Mutta agenttimaailmaan sijoittuva roolipeli on kuin Sean Conneryn Bond: täysin uniikki, karun ruma mutta selvästi tutustumisen arvoinen.
80
