Anno 1503: The New World (PC) – Siirtomaa paras maa

Olipa kerran kolonialisti. Hän matkusti sinne minne kukaan ei ollut ennen mennyt, rakensi siirtokuntia ja tuhosi ohessa muutaman alkuperäiskansan. Kolonialismin kilpajuoksussa pistesijoilta tippuneet saksalaiset ovat tehneet aiheesta nyt näpsäkän rakentelupelin.

Aiemmin ihan kivat Anno 1602- ja Technomage-pelit tehnyt Sun Flowers siirtyy ajassa taaksepäin siirtomaakauden alkuvaiheisiin. Tarjolla on ties kuinka monennen kerran rakentelua, perusmatematiikkaan perustuvaa taloudenpitoa ja väkivaltaisia ongelmanratkaisumalleja.

Ui kuin hylje

Grafiikka on hyvin selkeää perustasoa. Pelin kauneus tulee pienistä oivalluksista, kuten erilaisista eläinlajeista. Ensimmäisillä pelikerroilla jäin haavi auki katselemaan, miten valaat lipuvat vedessä, erilaiset linnut lentävät ja eläimet liikkuvat käymättömillä korpimailla. Tulee sääli saalistaa söpöjä kauriita ja hakata metsät edistyksen nimissä. Visuaalinen ilme on esteettisten arvojen lisäksi myös informatiivinen: edistyksen edistyessä talot muuttuvat.

Sakemannit onnistuvat yllättämään myös korvat. Mahtipontisten oopperasävellysten, oluen vauhdittaman hoilauksen ja marssimusiikin asemasta kuullaan mukavasti sovitettuja klassishenkisiä kappaleita. Jollen kärsisi pahasta nuoruusiän dementiasta, osaisin sanoa jopa minkä kappaleiden pastisseista on kysymys. Ainakin Händeliä tuntuu musiikkien tekijä kuunnelleen.

Ulkoasun ja äänimaailman korostaminen rakentelupeliä arvioitaessa on aika kummallista, mutta tässä tapauksessa Auringonkukan loistava työ antaa pelille aivan uutta imua. Vaikka 80-luvun mustavalkoisissa SSI:n strategioissa saattoikin olla enemmän syvyyttä ja sisältöä, mieluummin sitä Anno 1503:sta katselee. Täysi kymppi Sun Flowersin porukalle siitä, että he ovat onnistuneet tekemään kaunista ja ennen kaikkea loistavasti pelaamista tukevaa grafiikkaa, mutta silti pystyneet kikkailemaan silmäkarkilla.

Joka niemeen ja notkelmaan...

Pelimuotoina löytyvät perinteiset tehtävät, joista osalla on jopa jonkinlaista historiallista perustaa. Perinteinen hiekkalaatikkopelimalli on toteutettu sangen oudosti, sillä vaihtoehtoja erilaisilla säännöillä on lampaiden syötäväksi saakka. Huomattavasti viisaampi ja pelaajaystävällisempi vaihtoehto olisi ollut tarjota hiekkalaatikkopeliin muutettavat säännöt, nyt erilaisten vaihtoehtojen keskellä on hieman hukassa.

Itse pelaaminen sujuu kaikkien alan sääntöjen mukaisesti hiirellä ja karttaa voi tarkentaa miten itseä huvittaa. Toteutuksessa on valittu jonkinlainen välimuoto perinteisen tavara ilmestyy varastoon- ja tavarat tuodaan varastoon -muotojen välillä. Pikkuihmiset ajelevat tuotteita varastoon pikkukärryillä, josta ne ilmojen teiden kautta siirtyvät tuotantolaitoksiin ja kauppoihin. Jokaisella rakennuksella on oma oviaukko, josta kärrymies tulee hakemaan tavaroita. Tien pitää olla millilleen kiinni oviaukossa tai muuten tavara ei kulje mihinkään.

Jokainen asukas vaatii ruokaa, kankaita ja muita perustarvikkeita, mutta kasvua saadaan vasta kaljalla. Peli jatkaa Celtic Kingsistä alkanutta lisääntymään pääsee ryyppäämällä -metodin opetusta kynäniskaisille nörttipelaajille.

Erilaisia rakennuksia on puunhakkaajan vajasta suuriin tehtaisiin ja suurten mittakaavojen lisäksi voi hienosäädellä vaikkapa perunapeltoa. Jokainen rakennus vaatiikin oman tilansa, esimerkiksi puunhakkaajan työskentelyalue on noin pari sataa metriä kotimökistä. Jos alueelta loppuvat puut, metsuri siirtyy työttömyyskortistoon. Tuntuu hassulta istuttaa mäntyjä, honkia ja petäjiä halonhakkaajan naapuriin, kun saarella huojuvat suuret ikimetsät. Myöskin maatilan perunapeltojen virittely tuntuu hieman maanviljelijän töiden tekemiseltä ilman tukiaisia.

Rakentelun ideana on luoda tuotantoketju, jossa hankitaan raaka-aineita, niitä jalostetaan ja lopulta kaupataan kaupunkilaisille. Vapaasta kilpailusta on pelin maailmassa kuultu yhtä paljon kuin rakentamisajoistakin: valtio huolehtii kaikesta aina taloista lähtien ja kaikki rakennukset valmistuvat heti.

Osa rakennuksista liittyy ihmiskunnan vanhimpaan konfliktien ratkaisumalliin eli turpaan vetämiseen mieluiten mahdollisimman suurilla ja kättä huomattavasti pidemmillä välineillä. Sotilaita ja erilaisia tykkejä sekä linnakkeita on ihan kivasti. Niillä voi pistää vääränlaista kieltä puhuvia naapureita ja alkuperäisasukkaita kuriin ja hieman myös järjestykseen.

...minä pikku siirtokunnan haluan pystyttää

Naapureiden kanssa voi neuvotella, vaikkakin diplomatia on sangen yksinkertaista. Tarjolla on erilaisia sopimuksia ja mahdollisuus kaupankäyntiin. Mikään monen äksän peli peli ei ole, vaan rakenteluosuus on selkeästi pelin sydän. Muut elementit tuntuvat olevan päälleliimattuja ja oikeastaan yritys laajentaa rakentelua tekee pelistä hivenen toispuoleisen.

Suurin valituksen aihe liittyy satunnaisiin verikekkereihin. Pyssyjä ja osastoja on ihan mukavasti ja niille on jopa iso kasa erilaisia käskyjä. Periaatteessa siis naksuttelustrategian ymppääminen rakentelupeliin pitäisi olla kunnossa. Kompastuskiveksi nousevat kuitenkin äärimmäisen typerät sotilaat. Nämä järjen jättiläiset eivät osaa tehdä mitään itse.

Ongelma korostuu, kun tietokone pystyy hyökkäämään usealta rintamalta yhtä aikaa. Mörssärit ampuvat helposti muurien yli, eikä kaikkia rakennuksia saa koskaan turvallisten kivirakennelmien sisäpuolelle. Muurit on lisäksi tehty pahvista ja romahtamisen jälkeen niiden ääressä voi korkeintaan itkeä. Vihulaisen tungeksiessa lähempää tuttavuutta tekemään pitäisi minun ehtiä miljoonaan paikkaan yhtä aikaa. Omat katsovat sivusta kun kaupunkia tuhotaan eivätkä lopeta röökitaukoaan ilman erillistä käskyä.

Hyökkääminen ei ole sen suurempaa juhlaa, koska suunnitelmia ei noudateta. Omat joutuvat todella helposti mottiin tai eksyvät matkalla. Turvalliseksi pelimalliksi jää perinteinen massahyökkäys, jossa toivotaan, ettei omia neropatteja tapeta ennen kuin vainolainen on niitetty hurmeiseen kenttään. Sotimista pitää välttää viimeiseen asti, joten sinällään se ei peliä pilaa. Onpahan vain erittäin pitkä ja painavalla kädellä piirretty miinus.

Merellinen tappelu toimii asteen paremmin. Muu laivojen kanssa leikkiminen on aika turhauttavaa: tutkimusmatkat eivät juuri kannata, kaupankäynti on liiallista säätämistä ja meren kautta ei kukaan täysjärkinen hyökkää. Laivat ovat tässä pelissä aika lahoa puuta ja uppoavat melkein ensimmäisistä laukauksista.

Turhahko on myös tutkimusmatkailija, joka pyrkii parhaansa mukaan etsimään malmeja ja muuta kivaa. Häiskän ohjailu pitkin karttaa ei kauaa innosta ja pian pikkusälli aaseineen unohtuu kaukaisen kukkulan taakse.

Vaarilla on saari

Anno 1503 pistää kampoihin Impressionsin historialliselle rakentelusarjalle. Se on kauniin näköinen, kuulostaa hyvältä ja on miellyttävä pelata. Sääli, ettei täysin vapaata pelimoodia ole, vaan jokaisessa pelimuodossa on näennäisiä tavoitteita. Anno 1503 on Settlersien ohella niitä pelejä, joita vain tekee mieli pelailla, kokeilla kaikkea ja olla vapaana tavoitteiden ikeestä.

Anno 1503 aiheuttaa hyvin ristiriitaisia tunteita. Toisaalta se on kaavamainen ja saksalaiseen tapaan melkoisen mekaaninen peli vailla suurempaa sielua tai rakkautta. Kuitenkin huomaa palaavansa kerta toisensa jälkeen oman pikku siirtokunnan pariin virittelemään sitä entistä tehokkaammaksi tekemällä perunapeltoja ja istuttamalla puita. Stressileluiksi kelpaavia pelejä on harvassa ja siinä suhteessa Anno 1503 on todella mainio tapaus.

Suurin syy viehätykseen on kuitenkin se, että peli on väkivaltaisten ammuskelujen, raskaiden strategioiden, nippelisimulaattoreiden ja ällösöpöjen pelien maailmassa mukavan tasapainoinen kokonaisuus, joka on kaiken kaikkiaan kiva. Se on aika paljon sanottu.

87