Arvostelu on luettavissa 2.4.2008.Kyllähän se tiedetään – kun lähitulevaisuuden maailma sotaisaan arkeen
romahtaa, taistelukenttien valtiaat kulkevat kahdella metallisella jalalla.
Armored Core -pelisarja on elänyt konsoleilla jo kymmenen vuotta, mutta pitkälti marginaalissa, vain harvojen hupina. Sarja saapuu uuden sukupolven konsoleille tutuin eväin. Armored Coren maailmassa heikot kansallisvaltiot ovat jääneet armored core -teknologian avulla valtaan nousseiden megakorporaatioiden panssaroituihin jalkoihin. Keskenään nahistelevat yhtiöt tarjoavat sankarin edustamille Korppi-palkkasotureille suotuisat työnäkymät, ja jos kompetenssia vaan löytyy, noste on taattu ja tie auki rahakkaisiin tehtäviin ympäri taantuvaa maapalloa.
Sarjan taistelurobotit ovat tyyliltään yleensä lähempänä realistista sotilasestetiikkaa kuin animesarjoista tuttuja ihmismäisiä robotteja. Toki oman AC:nsa voi maalata vaikka lolita-hengessä vaaleanpunaiseksi, ja asevalikoimasta löytyvät niin lähitaisteluterät kuin hätävarapistoolitkin. Vaihtoehtoja riittää hitaista, mutta tulivoimaisista alustoista nopeisiin ja ketteriin tarkkuustyötä tekeviin robotteihin.
Pelin sydän on AC:iden muokkaamisessa, ja siihen riittää vaihtoehtoja jopa riesaksi asti. Tehdasmalli on pohja, jonka päälle saa rakennettua vaikka millaisen sotakoneen, ja erilaisia osia löytyy enemmän kuin tietoa niiden vaikutuksista. Sitä oleellista eli aseistusta on perinteisistä tykeistä ja kivääreistä laseraseisiin ja ohjuksiin. Kentälle saa aseen molempiin käsiin, vaihtoaseen kummallekin olkapäälle, ja vielä selkään niin tutkajärjestelmiä kuin lisäaseistusta. Kaikki tulee tarpeeseen, sillä siinä missä asevaihtoehtoja riittää, panoksista on kentällä aina pulaa.
Vauhtia ja vaarallisia tilanteita
Vaikka säätömahdollisuuksia varikon puolella riittääkin, varsinainen taistelu kentällä on lähempänä nopeatempoista räiskintää kuin simulaattoria. Tärkein taito on AC:n rakettibuusterien käytön opettelu. Normaalisti hidaskin rautahirmu kiihtyy niiden avulla nopeaan syöksyyn, pikaiseen väistöön tykkitulen alta, hyppää maanpinnalta rakennuksen katolle tai ylöspäin ahtaissa tunneleissa. Parhaimmillaan taistelussa on hienon hektistä tunnelmaa ohjusten lennellessä ympäriinsä ja räjähdysten tahdittaessa tykkien riemukasta laulua. Etenkin haastavat kaksintaistelut yksittäisten nimekkäiden vihollisten uuden sukupolven NEXT-AC-mechoja vastaan ovat vauhdikasta balettia.
Nopeassa liikkeessä ongelmaksi nousee aseiden suuntaaminen maalia kohti. Automaattitähtäys ei toimi läheskään aina niin nopeasti kuin haluaisi, ja vauhdikkaassa sivuttaisliikkeessä olevat viholliset hukkaa lukituksesta todella herkästi. Tämä tekee baletista välillä kömpelöä kaatuilua ja kohteen hakua.
Palkkasoturille tarjolla olevat tehtävät ovat tyypillisesti lyhyitä rykäisyjä, parhaimmillaan muutamassa minuutissa läpäistäviä pikakeikkoja. Tätä kompensoidaan vaikeustasolla, joka pelin parin ensimmäisen jakson jälkeen selvästi kohoaa. Suojelutehtävissä saa olla todella tarkkana, turhan usein tehtävästä löytyy jokin vihollisen superase. Sen väistelyn pitää mennä tasan oikein, jollei halua menettää neljännestä panssareistaan yhdellä osumalla.
Vaikeustasoon yhdistettynä todella rasittava moka on se, että peli palaa aina tehtävän epäonnistumisen jälkeen tehtävänvalintaan, eikä uusintayritystä pääse tekemään saman tien. Käskynjakoja ei voi ohittaa, ja latausruutua saa katsella aivan liian tiheään.
Positiivista on sen sijaan taistelukenttien monimuotoisuus.
Sotimaan pääsee ympäri maailmaa, niin ahtaissa tunneleissa kuin hiekkamyrskyjen keskellä. Palkkasoturitehtävien vastapainoksi haltuunsa saa vihollisen NEXTien tiedoista kasattuja datapaketteja, joiden tarjoamia vihollisia vastaan simulaattorissa taistellen voi lihottaa paitsi tiliään myös avata käyttöönsä säätövaraa omalle AC:lleen. Kyllähän se tiedetään – kun lähitulevaisuuden maailma sotaisaan arkeen romahtaa, taistelukenttien valtiaat kulkevat kahdella metallisella jalalla.
Ammattilaisen robottisotaa
Päällimmäinen ajatukseni Armored Core nelosta pelatessa on se, kuinka selvästi tekijät ovat tehneet pelin sarjaan jo tutustuneille. Uuden pelaajan johdatus peliin on olematonta, etenkin oman AC:n säätäminen on meri, johon hukkuu nopeasti, ilman minkäänlaista opastusta pelastusrenkaana. Sinänsä mielenkiintoinen maailma ja asetelma jää todella etäiseksi. Sitä ei oikeastaan missään vaiheessa pureta kunnolla esille, vaan ilmeisesti oletetaan, että vilisevät yhtiöiden ja pilottien nimet ovat tuoreelle palkkasoturille jo tuttuja.
Pelin toinen iso ongelma on sen kliinisyys. Jos juonen haluaa iskevän ja nappaavan mukaansa, siihen tarvitaan inhimillisyyttä, jota ei riittävästi löydy pelkistä kolkoista metallihirviöistä ja aikalailla kasvottomiksi jäävien ihmisten äänistä. Armored Core 4:stä kunnolla innostumiseen vaaditaan, että todella saa kiksinsä puhtaasta jättirobottien tuunaamisesta ja niillä taistelusta.
Keskiverron pelaajan Armored Core 4 jättää kylmäksi. Pelin ydin eli oman AC:n muokkaaminen ja sillä taistelu on pääasiassa toteutukseltaan kelpoa, mutta kun koukkuja ei muuten löydy, ei pelistä yksinkertaisesti innostu. Hieman sellainen tunne jää, että tämä on tekijöiden anteeksipyytelemätön tarkoituskin: tuttu ja turvallinen robottiräiskintä ennen kaikkea niille aiempia osia pelanneille, jotka tietävät mitä haluavat. Minä taas haluaisin nähdä vihdoin sen Mechwarrior 2:n manttelinperijän, eikä Armored Coresta siihen ole. Se on sääli.
71
