Kahden miehen armeija voittaa yksin nyffimisen.
Huonokin räiskintäpeli tuntuu vähintään keskinkertaiselta, kun siinä on kaverin kanssa pelattava co-op-kaksinpeli. Pari vuotta sitten ilmestynyt Army of Two ponnisti keskinkertaisuuden yläpuolelle puhtaasti kaksinpelin voimalla. Kaksinpelin ytimessä ovat monessa liemessä keitetyt palkkasoturit Salem ja Rios. Parivaljakon hurjat kasvomaskit, tatuoidut hauikset ja karskit puheet ovat pelkkä fasadi, jonka taakse kätkeytyy herkkää miehistä ystävyyttä.
Taistelukentällä Salem ja Rios ovat täysin erottamattomia, kuin paita ja perse. Oli kyse sitten kk-pesäkkeen jallittamisesta tai kaverin tuuppaamisesta muurin yli, kumpikaan ei pärjäisi ilman toista. Tiukan paikan tullen karskit kaverit voivat vain painautua toisiaan vasten – siis seläkkäin! – ja ampua täyslaidallisen kaikkia ympäröiviä vihollisia kohti.
Palkkasotureiden yhteispeli on niin saumatonta, ettei se ole edes valinnaista. Jos kakkospelaajaa ei muuten löydy, toinen sankareista toikkaroi tekoälyn ohjauksessa.
Epäreiluja keinoja
The 40th Dayssa Salem ja Rios löytävät itsensä 20 miljoonan asukkaan Shanghaista. Peleissä harvoin nähty suurkaupunki on kuosissaan vain lyhyen hetken, kunnes se ammutaan tuhannen päreiksi. Enkä siis puhu nyt mistään käsiasetulituksesta, vaan kunnon katastrofielokuvameiningistä, jossa taivaalta sataa ohjuksia ja WTC-tyyliin savuavat pilvenpiirtäjät kaatuvat toistensa päälle.
Pelintekijät ovat mallanneet tuhonäkyjään J.J. Abramsin aliarvostetusta Cloverfield-tuhorainasta, ja sen kyllä huomaa. Isoja räjähdyksiä ei viljellä vain näön vuoksi, sillä iskuissa kärsineet tornitalot osoittautuvat arvaamattomiksi taistelukentiksi, joissa lattiat viettävät miten sattuu. Epätasaisilla pinnoilla kikkailu ei ole pelille pelkästään eduksi, sillä kolmannen persoonan kuvakulma ei ole omimmillaan, kun pitäisi tähdätä vinosta kulmasta lähestyvää vihollista.
Vaikuttaa selvältä, että Shanghain kurimuksen keskellä tarpovat Salem ja Rios ovat väärässä paikassa väärään aikaan. Kaksikolle ei selvästikään makseta tarpeeksi tällaisesta paskasta, joten he taistelevat vain tietään ulos. Salem ja Rios ovatkin oikeita oman nahan pelastamisen maailmanmestareita, joille mikään temppu ei ole liian alhainen. He voivat esimerkiksi lähestyä vihollisia kädet pystyssä mukamas antautuakseen. Kun vihollinen on tarttunut syöttiin, kaksikko vetää pyssyt esiin ja antaa palaa. Mitäs läksit, kikkeliskokkelis, kuten sanotaan. Toinen muunnelma samasta koiruudesta on kuolleeksi tekeytyminen.
Taistelutaktiikat voi sopia lennosta GPS-näkymässä, jossa vihollisia voi merkata toisen pelaajan ammuttavaksi. Merkkaaminen on erityisen hyödyllistä silloin, kun toisella pelaajalla ei ole suoraa näköyhteyttä viholliseen. Taktiikoissa kannattaa huomioida myös se, että putkiaivoiset vihollisjoukot keskittävät huomionsa aina eniten tuhoa tehneeseen ja äänekkäimmällä aseella räiskivään pelaajaan. Kun yksi pelaaja vetää huomiota puoleensa, toinen voi hiipiä sivustaan ja korjata potin. Kuvaruudun ylälaidassa hehkuvasta Aggro-mittarista näkee heti, jahtaavatko vihulaiset Salemia vai Riosta.
Yksinpelissä tietokonekaveria voi käskeä ristiohjaimen painalluksilla seuraamaan, menemään edeltä tai pitämään asemansa. Jos komennon antaa tuplana, kaveri heittää varovaisuuden mäkeen ja tulittaa niin paljon kuin lähtee. Käskyillä pärjää pitkälle, eivätkä tekoälykaverin tukemat koukkauksetkaan tuota yleensä ongelmia. Kuvio pettää vain lopputaisteluissa, joissa asemaan käsketyllä kamulla on ärsyttävä tapa pompata oma-aloitteisesti surman suuhun. Ellei haavoittunutta kaveria pelasta nopeasti, tekee tuota pikaa tuttavuutta latausruudun kanssa. Tasapuolisuuden nimissä on todettava, että omat töppäilyni vaativat vähintään yhtä paljon paikkaamista.
Kahden miehen asemasotaa
Räjähtävän alun jälkeen Army of Two jotenkin tasaantuu. Shanghai on raunioina, eikä pelin aikana muuksi muutu, joten maisemat ovat samanlaista palavaa kaupunkihelvettiä pelin loppuun asti. Jos masentaviin näkymiin turtuu, niin turtuu myös taisteluihin, jotka noudattavat koko ajan samaa kaavaa.
Army of Two edustaa räiskintäpelinä samaa koulukuntaa kuin Gears of War. Toisin sanoen siinä ohjataan kömpelösti liikkuvaa körilästä, joka viihtyy paljon paremmin suojaisaan tuliasemaan liimaantuneena kuin liikkeessä ja keskellä toimintaa. Kanssani saa olla vapaasti eri mieltä, mutta paikoillaan jöpöttävä suojan takaa räiskiminen ei ole koskaan vastannut käsitystäni hyvästä toiminnasta. Aggro-mittarin avulla taktikointi tuntuu aluksi innostavalta, mutta kun taisteluiden perusasetelma toistuu koko ajan suunnilleen samanlaisena, sivustaan koukkaaminen tuntuu lähinnä mekaaniselta saman tempun toistolta. Okei, sillä voittaa vihollisia, mutta samassa ajassa räiskisin heidät suojani takaa.
Suojan takaa tähtäillessä voi lohduttautua sillä, että pelissä voi sentään ampua itse suunnittelemillaan aseilla. Vaikka tuunaamista on nykyään vähän joka pelissä, Army of Two muuntelee pyssyjä pidemmälle kuin yksikään edeltäjänsä. Rajana on oikeastaan vain mielikuvitus ja vaihto-osien hankintaa säätelevä pankkitilin saldo. Erityisesti rynnäkkökiväärit voi muunnella täysin tunnistamattomiksi. Päätin ihan kokeilun vuoksi viritellä M4-karbiinista Kalashnikovin näköisen ja Kalashnikovista M4-karbiinin.
Rynnäkkökivääristä voi vaihtaa piipun, liekinvaimentimen, makasiinin (vaikka kokonaan eri kaliiberiin) ja liittää erilaisia kahvoja, optiikoita ja jopa ampujaa suojaavan panssarilevyn. Kokonaisuuden voi viimeistellä Masterkey-haulikolla tai M203-kranaatinheittimellä. Valitettavasti rynnäkkökiväärit ovat muunneltavuudessaan erikoistapaus, muissa aseissa vaihtoehdot ovat huomattavasti suppeammat. Surullisimmasta esimerkistä käyköön pistoolit, joihin voi vaihtaa vain pintamaalin ja piipun.
Virittelyn pointti meni minulta vähän ohitse. Vietin paljon aikaa suunnitteluruudussa, mutta huomasin vain tekeväni kaikista aseista suunnilleen samanlaisia. Eikä siinä ole mitään ihmeellistä, sillä miksi laittaisin aseisiin muuta kuin suurimman mahdollisen rumpulippaan ja parhaat saatavilla olevat osat? Muuntautumisleikki tuottaa uniikin näköisiä aseita, joiden ominaisuuksia hädin tuskin erottaa toisistaan.
Väärin valittu
Army of Two: The 40th Day piinaa pelaajia poikkeuksellisen tökeröillä moraalivalinnoilla, joissa Salem ja Rios saavat mahdollisuuden tehdä oikein. Teloitatko häkkiin teljetyn siperiantiikerin, kyllä vai ei? Autatko venäläisroiston kaappaamaa raiskauksen uhria? Valinnan seuraukset vyörytetään saman tien silmille sarjakuvaruutuina, joissa nähdään valinnan kauaskantoiset seuraukset.
Valintatilanteissa ei ole pelaajan kannalta mitään järkeä, kun raiskauksen uhri paljastetaankin kylmäveriseksi tappajaksi, joka olisi pitänyt jättää oman onnensa nojaan. Näitä tilanteita voi sitten uudelleenpeluukerroilla kelata puoleen ja toiseen, tai niin pelintekijät ainakin luulevat. Minä luulen, että jätän uudelleenpeluukerrat väliin.
Hieman enemmän järkeä on panttivankitilanteissa, joihin sankarikaksikko törmää suunnilleen joka kentässä. Aloite on yleensä pelaajilla ja tavoite on teloitusryhmäksi asemoitujen vihollisten mahdollisimman pikainen eliminointi. Aikailu kostautuu, kun jäljelle jääneet viholliset ryhtyvät teloittamaan siviilejä. Poloisten pelastaminen palkitaan muhkealla rahabonuksella.
Äijäläppää, taistelun keskellä läpsittäviä ylämoroja ja saumatonta co-op-toimintaa halajavalle Army of Two täyttää vaatimukset. Perusvaatimukset ylittävään suoritukseen Shanghain pyssysankarit eivät veny. Pelin tapahtumat soljuvat toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos, eikä mitään erityistä jää mieleen.
Arvosteluhetkellä Xbox Livestä ei löytynyt ensimmäistäkään kanssapelaajaa, joten Army of Twon versus-moodit jäivät testaamatta. Versus-moninpelin kuumimpana täkynä mainostetaan extraction-pelimuotoa, jossa neljä pelaajaa taistelee alati kovenevia vihollisaaltoja vastaan. Kuulostaa siis samalta kuin Halon viihdyttävä firefight.
78
