Arx Fatalis (PC) – Takaisin alamaailmaan

arx_kansi

Jos lyhyet, jokapojan tajuttaviksi tarkoitetut nykypelit aiheuttavat peliväsymystä, pyydä lääkäriltä annos Arx Fatalista.

Kun vuonna 1992 näin Ultima Underworldin (Pelit 2/92, 96 pistettä), virtuaalifantasian airuen, se oli siinä. Luulin, että astumme uuteen, parempaan peliaikaan. Mutta maailma valitsi toisin: Underworldin oikeasti kolmiulotteinen, hämmästyttävän interaktiivinen maailma hävisi suoraviivaiselle natsien ammuskelulle suorakulmaisessa sokkelossa.

Siitä aikanaan seurasi, että itsetehdyt, varta vasten peliä varten suunnitellut pelimoottorit korvattiin lisenssoiduilla räiskintäpelimoottoreilla. Vaikka niihin väkivalloin pultattiin lisäominaisuuksia, 3D-seikkailut latistuivat toimintapeleiksi umpitylsän Wheel of Timen tyyliin. Looking Glassin kuoltua enää Warren Spector valaisi pimeää yötä.

Siksi ranskalaisen Arkanen virtuaalifantasia Arx Fatalis on kuin rakas, vanha ystävä vuosien takaa. Vieläpä sellainen, joka soittaa ovikelloa "Oppi-isäni oli Ultima Underworld" -paita päällä. Arx on kuin aikamatka ruusuisena muistettuun menneisyyteen: Kunnon pähkäilyä vaativia passleja, ei turhaa rautalangan vääntöä ja vieläpä asioita, jotka vaativat oppimista. Kauheaa, ovetkin pitää itse avata avaimilla, ei riitä, että avain on löydetty.

arx_fatalis1

Menninkäisiä, ei Päivänsäteitä

Arxin maailmaa kohtasi onnettomuus: meteori törmäsi maahan ja aurinko pimeni. Katastrofin edessä Arxin rodut tekivät välirauhan, muuttivat vanhaan kääpiöiden kaivokseen kuningas Poxelliksen johdolla, ja perustivat maanalaisen kulttuurin. Hetken aikaa ihmiset, kääpiöt, goblinit, peikot ja käärmenaiset jaksoivat tehdä yhteistyötä.

Pikkuhiljaa asiat normalisoituivat kohti tavallista tappelua ja ristiriitoja, ja osapuolet asuttivat omat tasonsa Arxin luolastoissa. Ikävä kyllä, paha kultti haluaa manata Arxiin jumalansa Akbaan, mikä tietää koko maailman loppua. Ta-Daa! Tervetuloa, Am Shaegar, mies, joka ei muista mitään.

Morrowindin taitomäärässä piehtaroivalle, hartaalle hahmonkehittäjälle Arx ei tarjoa purtavaa. Neljää ominaisuutta ja kourallista eri taitoja voi tason noustessa kehittää tylsästi pisteitä jakamalla. Taitojen pitäisi kehittyä tekemällä. Arxissa voi leikkiä varasta tai maagia, kun jakaa pisteitä oikein, mutta käytännön lopputulos on aina jonkunsorttinen soturimaagi. Pelihahmon ulkomuodolle on vaatimattomat kolme vaihtoehtoa, kaikki miehiä, kaikki rumia.

Osa taidoista on paljon tärkeämpiä kuin toiset: Ei paljon hyödytä aistia, onko hirviö lähellä, jos sen pätkii kahdessa sekunnissa.

arx_fatalis2

Vapaus on roskaa

Vaikka Morrowindin "vapaus" toimi yllättävän hyvin, Arx on paikka minun makuuni: tarkasti rajattu, kymmenen tason maanalainen valtakunta. Arxin toimiva mikromaailma pistää jauhot suuhun Morrowindin algoritmien makuiselle, robottien asuttamalle makromaailmalle.

Ultima Underworld -vaikutteet hivelevät mieltä. Asumuksissa on vessat (vaikkei peikkovessan reiästä pääsekään uuteen maailmaan) ja kentissä on salaista löydettävää, joka tuntuu olevan siellä ihan oikeista, luonnollisista syistä. Kliseitä on vältetty hyvin, ja nykyroolipelien ystäville suihku on kylmä eikä kultainen: rahaa ei ole kätketty tynnyreihin, eivätkä rotat kanna kukkaroa. Eivätkä vartijatkaan rähjää sankarille, joka on paitsi Arxin ainoa toivo, voi myös teurastaa sieltä kaiken liikkuvan ilman että tulee hiki. Teoriassa Arxin voi läpäistä, vaikka tappaisi kaiken liikkuvan, mutta ei kannata kiusata kohtaloa.

Aseet ja varusteet kuluvat käytössä ja niihin saa pultattua ja/tai taiottua erikoisominaisuuksia. Askartelijapaskartelijat voivat rajoitetusti luoda taikaesineitä, valmistaa itse taikajuomansa, tehdä vaikka ongenvavan tai paistaa omenapiirakan. Am Shaegar kannattaa aina ylensyöttää. Kun syö yhden leivän asemasta kymmenen, kestää pitkään ennen kuin Amia hiukoo taas.

Mutta eivät spoilerit tee autoa. Arxin selkeästi paras puoli on sen puzzlet, jotka ovat loogisia ja onnistuneita. Mukana on pitkästä aikaa sellaisia klassisia elementtejä kuin salanappeja, vipukomboja, painolaattoja ja muita jo unohtuneita päänrapsuttajia. Ne tuntuvat taas niin tuoreilta ja ennennäkemättömiltä. Ja vaikeilta: Huvitti kuinka helppoihin puzzleihin jäi alussa sahaamaan, ennen kuin koipussissa viruneet hermoradat alkoivat taas pätkien toimia.

Arxin puzzleista ärsyttävin on pelin päivitys: jostain syystä asennusohjelma pistää kahteen datatiedostoon kirjoitussuojauksen, mikä täytyy poistaa ennen päivitystä.

Tunnelinäkö

Vaikka pelikoukut ovat eilisestä, toteutus on tätä päivää. Graafisesti Arx on hieno paikka. Valo ja varjot hoidetaan hyvin, eivätkä kentät näytä liikaa valmiselementeistä rakennetuilta. Jos jostain pitää napista niin turhan latteista tasoista, välillä voisi olla arkkitehtuuriltaan säväyttävämpää ja laajempaa näkemystä. Turha juoksentelu vähenee kun oppii loitsun, jolla tasojen väliset teleportit aktivoidaan. Automaattikartta ei ole Underworldien tasoa, mutta ei se eksymään päästä.

Lievänä luomena pelin kauniilla kasvoilla ovat Arxin asukkaat. Arxin väkiluku lasketaan kymmenissä eikä porukalla ole kauheasti sanottavaa. Keskustelu rajoittuu joko geneeriseen repliikkiin tai skriptattuun juonenkuljettimeen animaation kanssa tai ilman. Osa ääninäyttelystä on sitä tasoa, että ruuvimeisseli on puolessa välissä korvakäytävää ennen kuin järki voittaa refleksin. Pahin rikollinen on itse sankari narisevan EVVK-aksenttinsa kanssa.

Ääninäyttelyä lukuun ottamatta äänimaailma on toimivaa aina Am Shaegarin haarniskasta lähtevää kolinaa myöten. Maanalaista rauhaa ei riko edes näkymättömän orkesterin soittama taustamuzak.

arx_fatalis3

Maista terästä

Arx Fataliksessa ei taistella joka kymmenes sekunti, vaan pääpaino on tutkimisella ja puzzlepähkäilyllä. Kyllä tapporautaa silti saa heiluttaa, eikä teoriassa yhtään hassummalla systeemillä. Pelaaja huitoo joko ruudulla näkyvällä teräaseella tahi ampuu jousipyssykällä. Taistelu ei ole suurta taidetta: mitä kauemmin nappia pitää pohjassa, sen lujempaa lyönti lähtee. Aseen koko ja paino, Amin taidoilla painotettuina, säätelee lyömistiheyttä.

Taistelun suurin ongelma on, että alkua ja muutamaa muuta taistelua lukuun ottamatta se on aivan liian helppoa. Jopa minä, Vuoden Käsi 1999, pistän lihoiksi yhdeksän arxilaista kymmenestä. Hetken ylsidit tuntuivat pahoilta, mutta sitten peli lahjoitti ylsidien haarniskan, jonka tehoa testasin vetämällä Teräsmiestä ja Olympoksen jumalia kuonoon. Hajoamaton, ylihyvä ylsidihaarniska tuntuu peliin unohtuneelta huijauskoodilta.

Suoraan Underworldista lainattu riimumagia on vähintään yhtä tehokasta. Taiat koostuvat ilmaan piirrettyjen riimujen yhdistelmistä ja pelaajalla pitää olla vastaava riimukivi. Ohjekirja kertoo osan noin 50 taiasta, mutta jää niitä vielä pääteltäväksikin. Valikoima on perinteinen tulipalloineen ja parannustaikoineen, mutta oikullisesti toimiva demoninmanaus on harvemmin nähty ja siksi kiehtova.

Niunau-rintaman mukaan riimusysteemi on kömpelö ja taiat pitäisi pystyä poimimaan valikosta. Toki kun juoksee pakoon demoni kantapäillään, saattaa tarvittavaa loitsun kaavaa olla hankala muistaa, ja sen viuhtominen liikkeessä on napinpainallusta vaikeampaa. Kumpi muistuttaa enemmän oikeaa loitsimista? Myönnytyksenä kolme loitsua saa loihdittua varastoon, josta ne lähtevät pikanäppäintä painamalla.

Kun melkein kaikki hirviöt tippuvat pariin tulipalloon tai miekanheilautukseen, eikä oikein mikään tee vahinkoa, Arxista puuttuu kuolemanpelon aiheuttama, adrenaliinia sisältävä ruiske. Onneksi muutama paha vastustaja pitää ylisankarin varpaillaan.

Kaikki liikkuu

Arx on normaalia interaktiivisempi maailma, jossa kiinni pultatut esineet ovat harvinaisuus. Se näkyy käyttöliittymässä, jonka pitää venyä aika moneen asiaan. Käyttöliittymää on haukuttu jäykäksi ja hankalaksi ja sitä se on. Ehkä jopa puolen tunnin verran, minkä jälkeen se tekee työnsä hyvin ja asiallisesti.

Voi olla, että Underworld-menneisyydestäni tulee paljon bonusviboja, mutta Arx on ollut poikkeuksellisen nautittava pelikokemus. Siinä on valtavasti samaa makua kuin Looking Glassin monissa mestariteoksissa. Keksijää ja kokeilijaa palkitaan, pientä löydettävää ja sivupuuhastelua riittää. Mikä tärkeintä, pelaajaa ei kohdella idioottina, jolle pitää vääntää koko ajan rautalankaa, ettei alahuuli ala väpättää ja tietokone kuin varkain sulkeutuu.

Jos olisin negatiivinen ihminen, saisin koostettua pelistä listan kaikennäköistä pientä korjattavaa ja valitettavaa, mutta hävettää nipottaa, kun hyvää riittää pariinkin vaakakuppiin. Ilman liian helppoa taistelua olisin jo täyttämässä Klassikkopeli-hakemusta.

Olen todella onnellinen, että kerrankin ennakkolupaukset pitivät kutinsa ja Arx Fatalis on paitsi Underworldin perinnön ansiokas vaalija, myös vuoden piristävin roolipelikokemus.

Nnirvi

Yhteenveto:Erittäin hyvällä tavalla vanhahtava roolipeli.

gog_com_nappi_cart

90