Ei työ tappamalla lopu, huokaisi Ezio ja työnsi terää keuhkoon. Pääsisinpä kotiin lepäämään.
Neljääkymppiä lähestyvän salamurhaajan artefaktijahti vie Ezion takaisin juurilleen. Viime lisäosassa assassiineilta artefaktin anastanut pappi Girolamo Savonarola on kohonnut Firenzen korruptoituneeksi hallitsijaksi, ja vapautusoperaatioon tarvitaan vain hieman viekkautta, alamaailman ystäviä ja pari piilotikaria. Plus nopeat jalat.
Forlin taistelussa tapettiin kaikki mikä liikkui, mutta Turhuuksien kokossa lähestymistapa on salamurhaajamaisempi. Jo pelkkä Firenzeen soluttautuminen ja Ezion kontaktin etsiminen vaativat enemmän kuin Forlin helpot taistelut.
Savonarolan kätyreistä on moneen lähtöön. Osa on kauppiaita, toiset kirkonmiehiä, jotkut ovat sotilaita. Yhteistä heissä on ainoastaan se, että miehet ottavat viimeiset henkäyksensä Ezion kuolettavassa syleilyssä.
Toisistaan virkistävästi poikkeavat keikat vaativat erilaisia lähestymistapoja, eikä silmittömällä tappamisella pääse alkua pitemmälle. Ezion pitää iskeä huomaamatta ja nopeasti, liikkui hän sitten vedessä tai katoilla. Kohteensa eliminoinut salamurhaaja saa yleensä peräänsä nuolisateen ja kasan vartijoita, jolloin on parasta ottaa jalat alleen.
Ain murhain työtäs tee
Bonfire of the Vanitiesin myötä Firenzessä pääsee viimein liikkumaan vapaasti. Eteläiseen Firenzeen kulun aiemmin estänyt läpikuultava seinä on tipotiessään ja kaupunkia ihastellaan uusista näköalapaikoista. Vapaa temmeltäminen ja komean kaupungin katselu ovat nannaa Forlin lattean kokemuksen jälkeen.
Samaa ei voi sanoa lisäsisällön tarinasta. Savonarolan kätyrit taustoineen ja motiiveineen nostattavat odotuksia pääpahan suhteen, mutta Savonarolan viimein näyttäytyessä on pettymys suuri. Pappi on mitäänsanomaton, persoonaton inisijä, jonka jokainen vuorosana saa korvat vuotamaan verta. No, kun Savonarola puhuu, on vastuu kuulijalla. Eziolle kiitos, häntä ei tarvitse kuunnella kauan.
Bonfire of the Vanitiesista on liikkeellä kaksi erilaista versiota, joista kalliimpi (560 MS-pistettä) sisältää alunperin ainoastaan keräilyversion mukana tulleet temppeliherrojen piilopaikat. Jos peruspelin tasohyppely ei maistunut puulta, kannattaa kalliimpaan pakettiin ehdottomasti satsata muutama lisäeuro. Prince of Persia -tyylisestä akrobatiasta pitävät ovat temppeliherrojen komeissa luolastoissa kuin kotonaan.
Ezion muistelot täydentävä lisäsisältö on perushyvää Assassin’s Creediä. Se ei sisällä mitään uutta, mutta istuu hyvin pääpeliin ja on Forlin taistelua viihdyttävämpi tapaus. Välillä hiivitään varjoissa, välillä osallistutaan kiihkeisiin takaa-ajoihin ja toisinaan on turvauduttava miekkaan. Meno ei hyydy missään vaiheessa pitkäpiimäiseksi, joskaan selkeitä huippuhetkiä matkan varrelta ei erotu.
Varman päälle otettu Bonfire of the Vanities ei sykähdytä jos ei petäkään. Ubisoftin halun julkaista hittipelilleen lisäsisältöä ymmärtää, mutta mahdollisten tulevien DLC-julkaisujen olisi syytä olla luokkaa parempia kuin tähän asti. Ehkäpä pelifirman kannattaisi jo siirtää kaikki voimavaransa pelisarjan kolmanteen osaan ja lausua kakkos-Creedille Requiescat in Pace.
81
