Itkin kun minulla ei ollut kenkiä, kunnes näin miehen, jolla ei ollut vapautta.
Olen ollut ihan pähkinöinä Assassin Creedeihin, varsinkin kakkosiin. Väsähtänyt Revelationskin piti minut vaivattomasti hereillä.
Nyt Assassin’s Creed III, se suurin ja uljain, päättää ”trilogian” juonen. Se oli se porkkana, jonka voimalla jurnutin pelin läpi. Rahaa on palanut ja jälki on komeaa, mutta ensimmäistä kertaa salamurhaaja puudutti minut ennen lopetusliikettä.
Vika ei ole juonessa, joka päättyy kunnialla. Vahvasti kyllä epäilen, että se on Lostin tapaan lennossa sävelletty. Kuukauden viipeellä ilmestynyt PC-versio on teknisesti tutun laadukasta jälkeä, muutaman karvan konsoleita kauniimpi. Vika on siinä, että vankka pelillinen perusta jää kaikenlaisen turhan alle, eivätkä kulissitkaan oikein miellytä.
Älä tallaa vapauden käärmettä
Minä toivoin (ja olin lähes varmakin), että Ass kolmonen sijoittuisi Ranskan vallankumoukseen: Pariisin komeat rakennukset, kuten Notre-Dame ja Bastilji, yhdistettynä ympärillä kuohuvaan valtataisteluun sekä pesemättömän rahvaan harrastamaan surrealistiseen raakuuteen ja väkivaltaan. Sarjaa olisi helppo jatkaa Napoleonin valtaannousulla ja siitä seuraavalla maailmanpalolla, maalla ja merellä.
Mutta ei, Assassin’s Creed III sijoittuu Yhdysvaltain vapaustaisteluun 1770-1778 ja maalaa itsensä nurkkaan. Tuplasti, koska pääosaan valittiin inkkaripinkkari Ratonhnhaké:ton, alias Connor Kenway. Alkuperäis-assassiini joutuu tasapainoilemaan poliittisen korrektiuden nuoralla. Deska-Pasmondista en edelleenkään pidä, mutta viimeisessä esiintymisessään hän sentään vetää parhaan shownsa.
Jos aihe iskee, niin hienoa, sillä vapaustaistelua saa koko rahan edestä. Mutta kun Yhdysvaltain vapaussota on niin kaikkien tuntemilla tapahtumilla ja henkilöillä kuorrutettu myyttisen eeppinen pyhä megatapahtuma, ettei sitä saa kovin luovasti käsitellä. Sinänsä hyvä juoni on ahtaalla, kun siihen pultataan vaikka Bostonin teekutsut, Paul Reveren keskiyön ratsastus, Lexingtonin ja/tai Bunker Hillin taistelu. Siellä se Connor seassa viipottaa kuin piirrossarjassa Olipa kerran Amerikan vapaussota.
Nimiä tiputellaan siihen tahtiin, että jos tallaa jonkun juopon kädelle, niin sekin on joku vapaustaistelun legenda. Minusta alkoi tuntua että pelaan opetusohjelmaa.
Connor, minä olen sinun isäsi
Aiheesta johtuen peli on täynnä kuumaa ilmaa, jonka aiheuttaa aatteen palo. Vapaus sitä, vapaus tätä, älä vapautta käyttämättä jätä. Särmättömyys tekee (hyvistä) valkoisista miehistä tylsiä, vaikka oikeasti suuri Benjamin Franklin oli melkoinen huoripukki. Sentään ensimmäinen George W. saa kontolleen pahempia syntejä kuin kirsikkapuun katkaisun.
Poliittisesti ollaan niin korrekteja. Orjuutta ei käsitellä, mutta Connorin kouluttaja on tietysti vapautettu vanha orja (ja kauhea narisija). Intiaanit ovat taas tuttuja luonnon kanssa eläviä jaloja stereotyyppejä. Ainoa poikkeus on Connorin äiti Kaniehtí:io, johon on saatu luonnetta ja kiinnostavia kulmia.
Connorilla itsellään on valtavat saappaat täytettävänään. Ezio Auditore da Firenze oli tavattoman sympaattinen ja samaistuttava sankari, joka lirautteli sopiviin paikkoihin kaunista, soljuvaa italiaa. Connorista ei ole edes yritetty tehdä kiinnostavaa, paria kohtausta lukuunottamatta, vaan hän jää latteuksia suoltavaksi luonteettomaksi hyvikseksi. Kaunis italiakin korvataan aidolla mohawkilla, joka on tosi rumaa kuunneltavaa, ihan kuin valkoinen mies olisi lasihelmillä ostanut intonaation ja pitkät vokaalit.
Valjun Connorin rinnalla hänen paha isänsä Haytham Kenway suorastaan hehkuu mustaa karismaa.
Tyvestä puuhun
Jos on sankari valju, eipä ole ympäristökään hääppöinen. Ennen maisemia ihailtiin tosi korkealta, jonkun upean tunnetun rakennuksen huipulta. Amerikkalaiset suurkaupungit Boston ja New York ovat tylsiä kyliä täynnä Ikeasta ostettuja kaksikerroksisia puutaloja. Vain satunnainen (puu)kirkko kohoaa edes vähän korkeammalle. Välillä pakoon pääsy tarkkasilmäisiltä brittilaumoilta tuntuu melkein mahdottomalta, ja välillä en edes tajua, mistä ne hermostuivat. Laimean kaupunkiparkourin korvikkeeksi tarjotaan elävää luontoa, eli oksilla juoksentelua manganiheimon päällikön Tarzanbu:ndolon tapaan. Mieluummin matkustin pikasiirtimellä tai hevosilla.
Samanlaisiin metsiin ja kaupunkeihin antaa vaihtelua näyttävät vuodenajat. Talvi on kaunis kuin lapsuudessani, mutta vähän minua häiritsee kun Connor pulahtaa jäiseen veteen ja jatkaa vaatteet märkinä tanakassa pakkasessa. Oli ne inkkarit kovia.
Merimies ja metsästäjä
Pelinä Ass Creed toistaa vanhat temppunsa. Uusittu taistelu tuntuu pohjimmiltaan siltä samalta, mikä ei ole huono juttu. Ärsyttävintä on katkopelaaminen, joka johtuu tavattomasta innostuksesta välivideoihin. Pahimmillaan toivottomasti piiritetty alikynsi-Connor pelastuu välivideoon, jossa vihu on maagisesti hävinnyt.
Ongelma on siinä, että peli peliltä Assassin’s Creedeihin on lisätty lisäpuuhastelua. Nyt olisi tarjolla esimerkiksi metsästystä, käsitöitä ja kotitilan kustomointia. Metsästys menee siinä ja siinä henkeä luomassa, mutta käytännössä jätin melkein kaiken ylimääräisen väliin, koska se liittyi pääasiaan tosi heikosti. Puuhastelua on noin 60 prosenttia pelin kestosta.
Bonusaskartelun valopilkku on meritaistelu. Se on yllättävän kekseliäästi tehty versiointi purjelaivojen meritaistelusta, rankalla ajannopeutuksella. Sanoisin että tässä olisi pirun hyvä siemen tulevaan osaan, kunhan sitä ei pilata merirosvoilla. Hei Ubi, Horatio Hornblowerissa on selvästi assassiinin geenejä!
Blandattunakin Assassin Creed III on kaukana edes keskinkertaisesta pelistä, mutta toivon että Connor jää yhden pelin tähdeksi, viimeiseksi mohawkiksi.
Nnirvi
PC, saatavilla Xbox360, PS3
Uhrilampaat
Mitä useampi assassiini sen huonompi soppa, eli moninpeli ei vedonnut minuun pätkänkään vertaa. Seuramurhia vietetään XXXXXXXXXXx pelaajalla. Yleensä homman nimi oli eri variaatioina se, että joku pelaajista olis minulle maali mutta minä olin maali yhdelle tai useammalle pelaajalle. Pitää päätellä ulkomuodosta, käyttäytymisestä tai päässä kuuluvista äänistä, kuka pian tunkee veistä kylkiluitten väliin.
Tällä puuhastelulla on kulttimoninpelin maine, itse sain siitä jo koulussa aikanaan tarpeekseni.
84
